[undine: the elemental being of water]

21. syyskuuta 2017

September fields



Keskustelu siskon kanssa eräänä aamuna töissä:

sisko: Niin, muistaksä kun puhuit joskus siitä ajasta kun patalapun sijasta vetää villatakin hihan suojaksi aamulla teetä kaataessa?

minä: Joo.

sisko: Niin, se aika on taas täällä.



Niin on. Se on saapunut nopeasti. Ihanasti, yhtä ihanasti kuin se aina saapuu.

Syksy.




Nämä kuvat ovat syyskuun alusta.


Tahtoisin kävellä kilometrejä metsäpoluilla, tuijotella kirkasvetisiin lampiin, ja niihin joissa asuvat mustat silmät.


Kultaisia lehtiä on ripoteltu sammalille, tuoksuu sienet ja lahoava puu.


Juurakkokarhut nousevat metsänpohjasta, se suurempi katsoo minua, ihan kohta kääntää kuononsa, sammalselkänsä minuun päin. Jos seuraisin, se veisi minut talviunille, veisi niihin uniin joihin palaan joka syksy.


Päivät seuraavat toisiaan. Töissä on hauskaa, ihanaa, antoisaa. Kiire.

Vapaapäivinä oman ajan kaipuu valuu helminauhana maahan, vierii jokainen hetki lasihelmenä sinne tänne, niiden perässä minä. Istun bussissa, katson kultaisia syyskuun peltoja, puiden kultaisia latvoja. Jaloissa pehmeän polun kaipuu.

Tai polkaisen pyörän liikkeelle, humiseva tuuli joka hiukan jo vihloo korvia, asfaltti, Töölönlahdella tumma meri. Vaellan valokuvataiteen museossa, lehteilen kirjojen sivuja, jään kiinni kuviin.


Omiin kuviini, verkkokalvon omaan valkokankaaseen, projektori surisee jossain kaupungin liikenteen melun alla, olen piilossa kaikelta. Olen niiden mustimpien metsälampien pohjassa jo, odotan ohutta jääriitettä vedenpinnalle, sen läpi kuuntelen ja katselen kun maailma hiljenee.

Katson kuinka Francesca Woodmanin valokuvateoksessa käsivarret ojentuvat koivunrunkoina kohti taivasta.


Nautin taas kun kirjassa on yli kuusisataa sivua. Annan Anni Kytömäen ottaa minua kädestä ja eksyttää.

Syys hiipii ihon alle, muuttaa asioita jälleen kerran.





kaivaa kesän keveiden päivien alta pimeät polut ne joille olen altis karhun kämmenen painallus polkujen ulottumattomissa siellä minne en päästä kuin


tummien vesien alle
täytyy toisinaan huutaa paluusanat




mustan mudan alta sinua kotiin 
kutsun kuule kun tuuleen huudan





Lammen rannassa puunjuurakot kuin muinaisia valkeita luita.











Arki-iltoina villasukkaelämää, kolmen kissan pehmeää kehräystä, yhä nopeammin pimenee ikkunalasin toisella puolella illat.




https://www.youtube.com/watch?v=0GwAE1UatCg


7. elokuuta 2017

Rajaelämää


Luen lehdestä:

helteitä ei ole luvassa myöskään loppukesäksi



Mies pesee ikkunaa (ihanaa), ulkona raikas tuuli, lakanat kieppuvat alhaalla sisäpihan pyykkinarulla.

no nyt siellä alkaa sataa, olis pitäny viedä ne kuitenkin vinttiin..



Olen aiemmin nyppinyt voita jauhoihin, raastanut sitruunankuorta. Perannut mansikoita ja vatkannut kermavaahtoa. Teen ranskalaisen sitruunapiiraan illaksi, ja pojalle mansikkakakkua.
21. mansikkakakusta tulee suuri ja ihana. Keitän mutteripannulla espressoa, kaadan isoon mukiin kuumaa maitoa ja lorautan kahvin sekaan.


Vuoden kuluttua poika on samanikäinen kuin minä olin hänen syntyessään. (Minne katosi päivät).


Illalla meille tulee ystäviä kylään, juomme pari pannullista teetä ja syömme sitruunatortun melkein kokonaan. Juttelemme myöhään yöhön. Toinen vieraistani katsahtaa jossain vaiheessa ikkunasta ulos illan hämärään - huokaisee

jotenkin tulee jo pieni ihana syksyn tuoksu...

Katsahdamme toisiamme yhteisymmärryksen merkiksi, hämärän lapset.



Ei tulisi mieleenkään valittaa säästä. Ei koko kesän säästä. Välillä olisi saanut vain sataa, luonto on tuntunut kuivalta, metsässä on rapissut liikaakin jalan alla, sammalet ja muut kuivuuttaan.
Viimeksi Porkkalanniemessä oli tullut hiukan vettä, ilma oli kostea ja lämmin, merituuli lempeä ja pilvet alhaalla. Paljon mustikkaa.







Toisaalla.

Kesä ja turistit. Töissä liian kuuma ja ihmiset liian kovaäänisiä. Hektisyys, katujen vilinä, terassit. Likainen asfaltti ja auringossa palaneiden ihmisten jatkuva valitus; liian kylmä, liian kuuma, liian sitä tai tätä, ei koskaan hyvä. Kaupunkifestarit, ja minä erehdyn lähikauppaan hiukan vaille yhdeksän illalla. Pahalle haisevia, kovaäänisiä, juopuneita ihmisiä, tyttölaumoja paksupohjaisissa kengissä ja samettipannat kaulassa ja aurinkolasit silmillä. Huulet on rajattu tummalla ja kassalla maksetaan olutta, siideriä, tupakkaa ja kolmioleipiä. Kadut ovat täynnä roskaa.

Vielä ensi viikonlopun Flow-festarit, sitä, tätä samaa,

ehkä sitten rauhoittuu, saan hiljaiset kotikulmani takaisin, tavallisen Kallion.


Jonain päivänä vielä, tulen viettämään kesäni kokonaan jossain muualla, jossain horisontissa.







 











Omasta puolestani tunnen Luonnon suhteen eläväni eräänlaista rajaelämää, sen maailman rajoilla johon teen vain satunnaisia ja ohimeneviä ryöstöretkiä, ja minulla on vain rajasissin rakkaus ja uskollisuus sitä valtiota kohtaan, jonka alueille näytän perääntyvän. Elämään jota kutsun luonnonmukaiseksi voisin iloisena seurata vaikka virvatulia halki nevojen ja soiden, joita en pysty kuvittelemaa, mutta ei kuu eikä tulikärpänen ole valaissut minulle viertotietä sinne. Luonto on niin suunnaton ja yleismaailmallinen persoonallisuus, ettemme ole koskaan nähneet yhtäkään sen luonteenpiirteistä.

(Henry David Thoreau; Kävelemisen taito, 1862)





17. heinäkuuta 2017

Kesä - Kotona



Välillä kaipasin tänne, mutta tunne vain käväisi

            jossain ihon alla

                          katosi sitten





Näin kulkevat kesäpäivät


                                     viikot

           
                                               kuukaudetkin

                                   



 Kuin olisi tehnyt monta pitkää matkaa, ei ehkä kilometreissä, mutta mielessä.

Hiljaisuudessa, maisemassa joka on koti.








Kamerassa on satoja kuvia.

(Kalenterin mukaan tein loman aikana töitä kuin hullu, mutta silti, kamerassa on satoja kuvia).




niissä kuvissa

     
                             metsää metsää metsää

                             pitkospuita

                             sammalta kalliota



vihreää vihreää loputonta vihreää





Vielä enemmän merta.

Vettä.

Suolaista.




                       ja makeaa suolaisen sylissä. Saarilampia, mustavetisiä, mustasilmäisiä.



Merilintuja.



Ja tuntuu kuin nojaisi alkukotinsa kallioihin kaikki. Minä ja historiani, minä ja se mistä olen rakennettu.









Aallon rantakiville huuhtoma kala,

palautamme sen veteen, toivomme että kidukset täyttyvät



Kuin meillä täyttyvät keuhkot, sydän




                                                        silmissä kyynelneste merivettä



Ne kaikkein syrjäisimmät kalliot ja meri.

Kaikkein liukkaimmat rantakivet, kaikkein vaikeakulkuisimmat maastot. Pois poluilta, sinne minne kukaan muu ei eksy.















Sammalen alla, on kesäkoti






                                                                     Horisontissa


                                                                      meriveden

                                                                      aallon alla

                                                                     on kesäkoti.





Strange meetings II - Princess of the sand