[undine: the elemental being of water]

26. kesäkuuta 2014

Hanko


Juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina, aamulla kello 9.08. astun Pasilan asemalla junaan. Olen menossa Hankoon. Junassa on hiljaista, aamiaiskärryä pitkin käytäviä rullaavan tytön pirteä ääni junan kaiuttimessa saa kaikki kolme vaunussa olijaa säpsähtämään. 

Kun saavumme Espooseen, huomaan junan kuuluttajaäänen vaihtuneen uuteen. Ääni on pehmeä ja lempeä. Minua nukuttaa. 

(Menen Hankoon yhdeksi yöksi, se on minun kesälomani. Menen koska rakastan Hankoa, menen vaikka on luvattu +8 astetta ja vesisadetta. Minulla on villasukat jalassa, vaihtoalusvaatteet, lompakko ja kamera.)



Tämä on Hangon eteläisin uimaranta. Tuulessa seisovat uimakopit kauniissa rivissä, harvakseltaan.





"...Siltä puolen kävi tuuli, ja monta sataa vuotta oli metsä yrittänyt kasvaa päin myrskyjä ja saanut aivan omanlaisensa ulkonäön. Jos souti siitä ohi, näki selvästi, miten jokainen puu kurkotti pois tuulen alta, ne menivät kyyryyn ja solmuun ja usein ryömivät maata myöden."



Olen viettänyt lapsena kesiä Hangossa. Soudellut kumiveneellä meressä, auttanut isää kantamaan purjeita. Kaivellut puunjuuria hiekan alta, kipristellyt paljaat varpaat männynkäpyjen peittämälle hiekkamaalle kuin pikkuinen kesäeläin. Mennyt piiloon, ollut piilossa. Jutellut tuulelle ja vedelle, näkymättömille.



Siksi olen nyt täällä. Koska haukon henkeä joka kerta kun näen niin paljon rantaviivaa, niin paljon avomerta. Helsinki on ihana, siellä vain on joskus ihan pikkaisen liikaa saaria. Koska täällä tuoksuu erilaiselle. Koska hiekkamaa tuntuu ontolta jalkojen alla. Käppyräiset männyt kuiskuttelevat. Täällä on paljon ilmaa.




"Mutta kummitusmetsässä istui isoäiti ja veisteli outoja eläimiä. Hän teki niitä oksista ja puunkappaleista ja antoi niille käpälät ja kasvot, mutta ulkonäkö oli niillä vain viitteellinen. Niissä näkyi puun sielu, selkien ja jalkojen mutkissa oli kasvamisen oma tutkimaton muoto.."



Männynkäpyjä on miljoonia. Ne peittävät hiekkamaan puiden alla.



"Kerran isoäiti löysi hiekasta ison valkoisen selkänikaman. Se oli liian kova käsiteltäväksi, mutta ei se olisi kauniimmaksi voinut enää tullakaan, ja niin hän vei sen kummitusmetsään sellaisenaan. Hän löysi luita vielä lisääkin, valkoisia tai harmahtavia, ne kaikki oli meri huuhtonut maihin."

Näen ajopuunpalasia. Yhden tahtoisin mukaan, mutta se on liian suuri. (Valitsin kotini seinämaalin nimen perusteella. Sen nimi on "ajopuu"). Poimin hiekan seasta kiviä, linnunsulkia, pienen simpukankuoren.




"Mitä sinä puuhaat? kysyi Sophia. Leikin, vastasi isoäiti.Sophia ryömi sisälle kummitusmetsään ja näki kaiken, mitä hänen isoäitinsä oli tehnyt. Onko tämä taidenäyttely? hän kysyi. Isoäiti sanoi, ettei tässä ollut mistään veistoksista kysymys, veistokset ovat jotain ihan muuta. 

He alkoivat yhdessä kerätä luita rannoilta."





"Etsiminen ja keräileminen ovat aivan oma lukunsa, silloin ei nimittäin näe muuta kuin mitä etsii. Puolukoita poimiessa näkee vain sen mikä on punaista ja luita etsiessä näkee vain kaiken valkoisen, kulkipa missä hyvänsä ei näe muuta kuin luita. Toisinaan ne ovat neulanohuita, ylen hienoja ja hauraita, ja niitä on kannettava hyvin varoen. Toisinaan ne ovat valtavan isoja paksuja reisiluita tai kylkiluuhäkkejä, hiekkaan hautautuneina kuin laivahylyn kaaripuut. Niitä on tuhannenmuotoisia, jokaisella on oma rakenteensa."









Ranta on lähellä satamaa, yhtä niistä. Rahtilaivoja. Aika pysähtyy. Auringon pilkahtaessa pilven raosta on melkein lämmin.




Koko päivän pidän tätä pientä kanervanpunertavaa sileää kiveä kämmeneni sisälle suljettuna, taskun pohjalla. Se on vielä lämmin.




Lainaukset: Tove Jansson: Kesäkirja/Sommarboken (1972)


19. kesäkuuta 2014

Oma tahto



Aamulla. Otan askelen kohti ruokapöytää, kädessä höyryävä kupillinen mustaa venäläistä teetä. Pieni keittiön matkaradio sanoo rtsrtsshhhiuuuuuuusss.... Ja sen jälkeen ei mitään. Vedän virtajohdon pois töpselistä ja totean purkin saavuttaneen matkansa pään.

Asetan sitten teekupin pöydälle ja kyykistyn vanhojen yhdeksänkymmentäluvun alun stereoideni puoleen. Painan virtanappulaa, ja toisesta kaiuttimesta kuuluu vain suhinaa.


Illalla seuraa vilkasta keskustelua pojan ja tyttöystävänsä kanssa; aiheena maailma ja äänet. Värvään pojan hommaamaan kulman takana sijaitsevasta käytetyn elektroniikan kivijalkakaupasta uudet musiikinkuunteluvälineet. En ymmärrä tuon taivaallista siitä moniko "kanavaisen" virittimen tahdon. Lopulta annan rahasumman jonka pitää riittää, sekä vaateen vanhan vinyylisoittimen sekä kaiuttimien soveltuvuudesta soittimeen.


Olen hirveän tyytyäinen pojan hehkuttaessa vanhojen kaiutinreppanoiden laatua; "tajuaksä äiti, tollasia ei enää valmisteta, saundi on niin täyteläinen ja pyöreä."

Tajuan. Olen riippuvainen äänistä, minä visuaalistakin visuaalisempi kirjatoukka.


"He leikkivät leikkimistään ja tekivät suunnitelmia joita eivät tarkoittaneet, sillä oikeastaan teki alati muuttuva musiikki suunnitelmia heidän puolestaan. Ja musiikin ja heidän järkyttyneen mielikuvituksensa yhteistyöstä syntyi maailma, jossa he vaelsivat lumoutuneina ja peloissaan ja omaa tahtoa vailla; sillä oma tahto on jotakin sellaista jota oikeastaan ei olekaan ja jonka saa vasta jälkeenpäin, menetetyn maailman tilalle..."




Tarvitsen aamuisin Neuvostoliittolaisen Lomonosov-posliinitehtaan valmistaman 3,5dl:n kultareunaisen punaisen ja vihreän väreissä hehkuvan kukkokuppini teenjuontia varten. Olen tarvinnut jo yli kymmenen vuotta. Muista kupeista tee maistuu erilaiselle. Tarvitsen lähietäisyydelle kissan, mielellään kaksi, paahdettua ruisleipää, Goudajuustoa sekä aamuradion.


Pohdimme mitä musiikkia ottaisimme mukaan autiolle saarelle. Ja sitä että joskus lukioaikoina 90-luvulla psykologian opettajani kertoi ihmiskokeesta jossa koehenkilöt suljettiin täysin ärsykkeettömään tilaan. En muista kuinka lyhyt aika se oli, johon mennessä ihmiset alkavat "kuulla" ääniä oman päänsä sisällä.


"...Mutta musiikki virtasi, nopea vesi ja tuuli, tyttö astui musiikin sisään, kuunteli sitä koko ruumiillaan, antoi sen juosta varpaittensa lomitse ja tarttui siihen hameestaan ja hiuksistaan. Ja virtahevot puhisivat ilosta."




Muukin kelpaa, muukin kuin ihmisen tuottama ääni. Puiden humina käy, linnunlaulu. Tänä aamuna jopa julkisivu- ja kattoremontin ärsyttävät äänet tuntuivat ihan hyviltä. Kuuntelen puulattian narahdusta eteisen tietyssä kohdassa lattiaa.




Olen ikuisesti kiitollinen äidilleni joka kuunteli kotona vinyyliltä Millie Jacksonin 70-luvun soulfunk-kähinää ja iltaisin Dvorackin unkarilaisia tansseja, pikkusiskoni pyöriessä lattialla kuin dervissi musiikin tahtiin, pukeutuneena äitini vanhoihin mekkoihin.



"Mennään kävelemään, hän sanoi. He menivät. Se oli kävelymusiikkia pieniä virtahepoja varten. Se oli puheliasta, paksua ja lyhytjalkaista musiikkia, ja samalla jotenkin lopullista ja peruuttamatonta. Leikillistäkin se oli. Oboesta tuli lyhyitä hajamielisiä säveliä, jotka laajenivat kuin kuplat ja pyörivät ympäri ja yhtäkkiä hävisivät pois. Pop, ne sanoivat. Pop, sanoivat tahdikkaat virtahevoset. Ja pasuuna venytti itseään ja lauloi."






Ihan siitä ilosta että saan kuulla äänet ja hiljaisuuden, ripustan korviin häikäisevän turkooseissa ja sinisissä hehkuvat kivet ketjuissaan ja tarkastelen korvanlehden ihmeellisiä koukeroita. Kuinka hyvää asiaa varten se onkaan olemassa.




Olen tavallaan onnellinen etten "ymmärrä" musiikista mitään. Tarkoitan sen teknisestä, matemaattisesta puolesta. En osaa lukea nuotteja. Lihasmuistista osaan edelleen soittaa nokkahuilulla Uralin pihlajan. Mutta osaan kuunnella sitäkin paremmin. Äänet tipahtelevat korvakäytävääni suunnittelemattoman suunnitelmallisesti, voin ihastua siitä kuinka joku on laskenut yhtälön minun puolestani, laittanut äänet, soinnut, tauot paikoilleen matemaattiseen kaavaan josta syntyy sävelmä minun kuultavakseni.



("...Ja musiikin ja heidän järkyttyneen mielikuvituksensa yhteistyöstä syntyi maailma, jossa he vaelsivat lumoutuneina ja peloissaan ja omaa tahtoa vailla; sillä oma tahto on jotakin sellaista jota oikeastaan ei olekaan ja jonka saa vasta jälkeenpäin, menetetyn maailman tilalle...")



Lainaukset: Eeva-Liisa Manner / Kävelymusiikkia pienille virtahevoille ja muita harjoituksia (1957)

15. kesäkuuta 2014

Työhaalarit (aina töissä sunnuntaisin)




Olen jo kauan sitten kadottanut normaalin rytmin. Sen jossa on viikonloppu, tai selkeä rytmi; joko töissä tai vapaalla.

Koko työn käsite on muuttunut. Herään maanantaina toisin kuin suurin osa.. Jos olen jaksanut tehdä töitä koko sunnuntain, maanantaina saattaa olla "vapaapäivä." Yleensä se tarkoittaa sitä että kello ei ole soimassa, nukun hieman pidempään, puhelin on äänettömällä, syön pitkän aamiaisen. Töihin silti yleensä menen, tavalla tai toisella.

Olen koko viikon kuunnellut ihmisten keskustelunpätkiä, osa niistä on osoitettu minullekin. "Millonkas sä pidät lomaa?" Tai "Aah, enää kaksi viikkoa ja sitten koittaa vapaus, oon niin kypsä mun työhön, tätä on taas vuosi odotettu."

En laittaisi vastaan jos olisi pari vapaapäivää, sellaista oikeaa joutilasta. Voisi vaikka ostaa junalipun Hankoon, käydä katsomassa venesatamaa ja merta Suomen eteläisimmässä kaupungissa. Palata hetkeksi lapsuuden kesiin, regattaan, isään käärimässä purjetta rullalle.. männynneulasten, suolan ja auringon polttaman hiekan tuoksu. Merituuli.

Mutta ei haittaisi matkustaa takaisin Helsinkiinkään. Mielelläni tulisin "töihin", jatkaisin siitä mihin olin jäänyt. Työ voi olla elämäntapa. Mitä muutakaan tekisin?

Tämän sunnuntain olen tehnyt töitä sen oman ihan kohta 18v. poikani kanssa, on kuunneltu hyvää musiikkia, puhuttu paljon siinä samassa. Kuinka monella äidillä on mahdollisuus samaan? Nyt laitan "pillit pussiin", sammutan kaupan valot, kierrän ehkä korttelin ja sitten kotiin, laitan teetä, olen vaan. Ja huomenna taas töihin, sen ilman herätyskelloa nukutun yön jälkeen.






11. kesäkuuta 2014

"ja kaikki rakkaus on suoja surua vastaan"


Matka lähelle on joskus valtavan pitkä. Syystä tai toisesta itsekseen olemiseen tottuneelle ihmiselle voi pienikin kädenojennus toista kohti tuntua valtavalta harppaukselta, riskiltä. 

Kirjoissa sen sijaan on olemassa kaikki maailmat, sisäiset ja ulkoiset, tuttu sekä tuntematon. Mutta riskiä niissä ei ole. Ainakaan jos ei jaa lukemaansa jonkun kanssa.

Eilen illalla Herra Huu muuttaa, vuodelta 1975 oli parasta iltalukemista minulle. Herra Huu, pieni musta kiukkuinen mies, on siis hänkin jo täyttänyt 40 vuotta.. 





(Herra Huu katsoo eräänä päivänä ulos ikkunasta, ja kaikki tutut asiat ovat kadonneet: omenapuut, amiraalin laiva... Herra Huu luulee olevansa keskellä pahaa unta. Ovelta kuuluu koputus, ja kaksi miestä alkaa kantaa herra Huun tavaroita ulos kotimökistä. Herra Huun on lähdettävä, mökin päälle rakennettaisiin tie. Kaupunki ja kerrostalo ovat pelottavia. Herra Huu saa kuitenkin uusia ystäviä, kuten sateen. Sekä Lotan, meren ja hiiren, joka on syvämietteinen mies..)

Mäkelä sanoo kirjoittaneensa Herra Huun nimenomaan lapsille, mutta joutui odottamaan lupaa julkaisulle. Pientä mustaa miestä pidettiin liian outona; Herra Huuhan halusi pelotella lapsia. Työskentelystä tehtaallakaan ei tullut mitään, ei ollut työaikalakia eikä kellokorttia, naapurissa asui juoppo amiraali, ja muutenkin tapahtumat olivat aika vinksahtaneita..


"Ei ole vaikeampaa asiaa kuin lapsille kirjoittaminen. Lapsilukija on aina ehdoton, häntä ei voi huiputtaa. Lapsi pitää tai ei pidä; aikuinen osaa jo jalon teeskentelyn taidon. Kirjoilla on kohtalonsa, kuten ihmisilläkin." (Hannu Mäkelä)




Tiedän monien olevan sitä mieltä, että juopon amiraalin kanssa kaveeraava Herra Huu sopii paremmin aikuisille. Mutta ymmärrän Mäkelää. Herra Huu kuuluu samaan anarkistiseen lastenkirjaperintöön kuin Eduard Uspenskin Fedja-setä. Sille ei ole olemassa ikärajoja. Sille voi ainoastaan olla liian vanha, tai liian aikuinen.




"Yksinäinen lokki lensi raakkuen yli ja laskeutui liitämään aivan aallon harjaa pitkin. Hetken näytti että se sulautui vaahtoon, mutta pian se  muutamin voimakkain siiveniskuin oli jo kaukana, menossa yhä etäämmäs merelle päin. Äkkiä herra Huuta halutti seurata mukana. Mies yskähti, ja katsoi vielä kerran Herra Huuta pitkään, tuumivasti.
  - Et ole tainnut kauaa asua tässä kaupungissa?
  - En, herra Huu sanoi, ja melkein punastui. Se tuntui olevan jotenkin häpeällistä.
Mies hymähti, mutta ei näyttänyt pahantahtoiselta.
  -Sen huomaa, ja oikeastaan hyvä niin.Täällä ihmiset joidenkin vuosien kuluessa vähitellen muuttuvat, jäävät jollain lailla noiden talojen vangeiksija alkavat palvella niitä, tuskin liikkuvat niistä muualla kuin töihin. Toivonpa totisesti, ettei sinulle käy samoin.
Herra Huu kääntyi ja katsoi taloja uusin silmin. Hän toivoi itsekin sitä. Ansoja, ne olivat kuin olivatkin ansoja. Mutta ne toimisivat ilmeisesti vasta monen vuoden kuluttua, jos antaisi niille tilaisuuden. 
  -Näkemiin nyt, minulla on tuolla yhtä ja toista puuhaa. Mutta jos haluat tulla joskus käymään, niin minut löydät kyllä täältä aina. Minä en kykene lähtemään minnekään meren ääreltä.
Hitain äänettömin askelin mies kiersi talon toiselle puolelle. Tuuli yltyi, sen kuuli tavasta millä aallot alkoivat yhä nopeammin kaatua rantakiviin. Pisarahuntu pyyhki jo herra Huun kasvoja. Oli selvästi aika lähteä."


Herra Huu kuvataan usein vihaiseksi, lapsia pelottelevaksi. Mutta kirjassa koko tekstin läpi kuultaa melankolia, kaipaus. Elämän, itsen ja toisten ymmärtämisen vaikeus, ystävyys, uusien asioiden ja muutosten hyväksyminen kulkevat koko ajan mukana, absurdeimmissakin tapahtumissa. Mäkelä kirjoittaa kauniisti, kuten aina, muttei koskaan ilman ilkikurisuutta, haastetta, pientä haituvaa, joka jää pyörähtelemään ajatuksen ja kielen leikiksi mieleen. 

Luettuani kirjan, nukahdan kummalliseen pieneen asentoon, näen unta jossa keräilen pyöreiksi kulmistaan hioutuneita kiviä tuulisella rannalla, pieni sumu iholla.

Tämä on kivikarhu. Se on lahja pieneltä pojalta, joka edelleen melkein aikuisenakin  näkee selällään köllöttelevän karhun hahmon ja tietää äitinsä pitävän siitä.

"Illalla olen jo laivassa, lämpimässä hytissä. Juon kupin teetä, haukkaan palan korppua ja vetäydyn sitten yöpuulle. Aamulla minulla on edessäni kokonaan uusi maailma, uudet maat, maisemat ja ihmiset. Pohjimmiltaan kuitenkin samanlaiset kuin täällä. Sillä täälläkin ihmiset vain näyttävät erilaisilta, herra Huu mietti, mutta lopulta kaikki kumminkin haluavat samanlaisia asioita: vähän rauhaa, lämpöä, onnea, jo jonkun toisen ihmisen, jonka kanssa jakaa ne."



Herra Huu voittaa pelkonsa. Ainakin hetkeksi. Uskaltaa avata suunsa, jakaa teehetken jonkun kanssa. Lähteä matkalle luottavaisin mielin. "Ja kaikki rakkaus on suoja surua vastaan", kirjoittaa Eeva-Liisa Manner.




Kun tietäisi milloin entiseen kaipaaminen ja huomiseen luottaminen voisivat asua saman ihmisen mielessä, ilman toisen yliotetta. Sitä kai kutsuttaisiin täksi hetkeksi.







"Kuunsirppi on jäänyt päivänvaloon.
Meissä on ikävä entiseen.

Haluamme takaisin
sinisenmustat yömme ja tähdet."

(Mirkka Rekola) 

5. kesäkuuta 2014

Valon varjopuoli



Kotitalomme on rakennettu vuonna 1939. Olohuoneen seinää koristaa maalipinnan alta kuultava pitkä hiushalkeama, Helsingin pommitusten jälkeensä jättämä kauneusvirhe (jota ei koskaan tulisi mieleenikään ryhtyä korjaamaan). Sotien jälkeen 48 neliön kaksiossa on asunut kaksi perhettä.

Asunnossa on pitkä eteiskäytävä, joka jakautuu kahdeksi huoneeksi joista toisessa on keittosyvennys. Isompaa huonetta asuttaa kohta 18-vuotias poikani. Pienempi huone on ruokailutila, keittiö, kirjasto, olohuone, ompelutila sekä minun makuuhuoneeni. Molemmissa huoneissa on yksi ikkuna.



Ikkunattomassa eteisessä varjot asuvat omissa nurkissaan. Huomasin juuri eräänä iltana, että eteisen kattovalo muodostaa kattoon varjomeduusoja. Ne uiskentelevat kehässä valon ympärillä.

Aloin pohtia valoa. Sitä kuinka se näin kesän alussa melkein järkyttää, huumaa. Sitä on niin paljon, luonnonvaloa nimittäin. Ja kuinka sitä onkaan kaivannut...   


Keinovalo onkin sitten eri juttu.

Sisällä viihdyn nimittäin ihan hyvin hämärässäkin. En tarvitse kirkasvalolamppua tai valkoista sisustusta.


Kuulin pojan kuvailevan kotiamme tässä eräänä päivänä; "no meillä on sellasta... no, aika paljon kaikkea vanhaa kamaa. Tunnelmaa, tiiätsä, kynttilöitä joka paikassa ja muuta." Ei siis varsinaisesti mikään designkoti..

No ei.



Pimeys.

Usein hämärään tai pimeään ei pääse kuin menemällä kotiin, sulkemalla verhot, napsauttamalla valokatkaisijan pois päältä. Sytyttämällä kynttilän.

Noin neljä viidestä teollisuusmaissa elävistä ihmisistä asuu nimittäin kaupunkimaisilla alueilla ja yli puolet kaupungeissa...

"Ainakin kymmenesosa koko maailman väestöstä, kuudesosa eurooppalaisista ja yli 40% Yhdysvaltojen kansalaisista asui jo 1990-luvun lopulla alueilla, joilla on niin paljon keinovaloa, ettei ihmisen silmä kehitä tähtien tarkkaan havaitsemiseen tarvittavaa hämäränäköä."
(Lyytimäki & Rinne: Valon varjopuolet)


Lyytimäen & Rinteen kirjassa käytetään nimitystä valosaaste. Keinovalon valtava määrä kytketään muihin ympäristöongelmiin, kirjassa kuvataan ympäristövaikutusten ilmenemistä luonnossa ja ihmisessä sekä pohditaan keinoja siihen miten luontaista pimeyttä tarvitsevalle luonnolle jäisi elintilaa...


Vesihyönteiset saattavat kuulemma munia radioantenniin eikä järviruokoon, linnut eksyä suunnistusreiteiltään laivojen valojen, majakoiden, öljynporauslauttojen ja valonheittimien harhauttamina, ja pahimmillaan ne törmäilevät tai nääntyvät lentäessään suunnan kadottamina.

Olohuoneen valaisimen jättiläismäiset varjokuviot katossa, kuin mielikuvitusmaailman jättiläisten perunalastut.

Maailma on täynnä aistiärsykkeitä. Ääniä, melua, mainosvalojen neonia.




Liekö sitten mikään ihme jos viihtyy iltaisin kotona varjoissa, hämärissä..?
(Ja jos suljen silmät, verkkokalvot muistavat miltä Saharan pohjoisosan yön tähtitaivas näytti kun olin kymmenvuotias).