[undine: the elemental being of water]

29. heinäkuuta 2014

Kesäkiukku



Jos nautit paahtavasta helteestä, ja jos terasseilla istuskelu, auringosta levottomiksi villiintyneet ihmiset, puistopiknikit suurissa porukoissa ja muut kesän ilmiöt ovat sinulle rakkaita, voit lopettaa lukemisen tähän...


Sillä jotkut meistä ovat pahalla tuulella. Jotkut meistä eivät tiedä mihin suuntaan kääntyä. Joillakin meistä on...


Kesäkiukku.


Asfaltti polttelee jalkojen alla, aurinko paahtaa pään kipeäksi. Ilma loppuu ja on ikävä pimeitä iltoja.


On koko ajan jano ja nihkeä olo. Nukuttaa huonosti. Ihmisiä on liikaa ja ne ovat liian sosiaalisia.
Olisiko tuon kulman takana rauhallisempaa, viileämpää, hiljaisempaa? Näkyykö jossain horisontti, puhaltaako tuuli?


Saisinko muuttaa jäänmurtajaan asumaan? Voisinko öisin puksuttaa sillä napajäätiköille, edes unissani?
Olenko universumin ainoa ihminen, jolle tämänhetkinen lämpötila, +28 astetta on liikaa, olenko ainoa joka ei odota innolla Venäjältä saapuvia +35 asteen lämpötiloja...?

Harhailen Tervasaaren rantoja, katsellen ihmisiä makaamassa vilteillään auringossa. Voin "haistaa" palaneen nahan. Olen ainoa joka on pukeutunut pitkähihaisiin vaatteisiin-
Minä ja japanilaisturistit.

Murhanhimoisesti katselen siideriä litkiviä auringonpalvojia, kuvittelen mielessäni millaisiksi rusinoiksi niiden ihot auringossa paahtuvat. Haisee aurinkorasva, hiki, grillimakkara ja puistoihin pissaavat ihmiset.



Tunnen vastustamatonta halua tarttua paksuun kuontalooni ja leikata letit fiskarseilla.. pois liimautumasta märkinä niskaani..

Jos kuulen vielä yhdenkin ihmisen sanovan "Ai että on kuuma! Mutta nyt ei saa valittaa! Kyllä tätä sitten lokakuussa kaiholla muistellaan! Ihanaa!" (Tähän yhdistetään hurmoksellinen ilme, liian kova volyymi sekä noroina aurinkorasvassa valuva hiki)...  Yksikin kerta vielä.. 

Niin saatan vaikka huitaista.



Mikä Kesäkiukkuun auttaa? Olen kokeillut melkein kaikkea; taistelua, taipumista, ja kaikkea siltä väliltä. 



Tällä hetkellä tilastoa johtaa kylmään veteen tehty piparminttutee ja mahdollisimman paksu kirja.




Kesä-heinäkuussa luettua:

H. Mäkelä: Herra Huu muuttaa (1975)
E-L Manner: Kävelymusiikkia pienille virtahevoille ja muita harjoituksia (1957)
Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi
Boel Westin: Tove Jansson - Sanat, kuvat, elämä (2007)
Tove Jansson: Kesäkirja
Mirkka Rekola: Muistinavaruus (2000)
U-L Lundberg: Jää (2012)
Anni Kytömäki: Kultarinta (2014)


Ps. (Antaisin anteeksi kesälle, hetipaikalla, jos saisin viettää sen poissa kaupungissa. Ulkosaaristossa. Mahdollisimman kaukana.)

23. heinäkuuta 2014

Asuinpaikkoja 2.



Kävin syntymässä Keravalla, aloitin siellä koulun. Ollessani kahdeksanvuotias (tässä kohtaa päässäni alkaa soida Ultra Bra:n "Kahdeksanvuotiaana"...) perheeni muutti  Libyaan.

Muutaman vuoden kuluttua jouduin jättämään kotini Pohjoisen Afrikan kauniin korkean taivaan alla.

Sillä me muutimme takaisin Suomeen, Kannelmäen kupeeseen.

Silloin oli olemassa vielä vanha linja-autoasema. Jos oli tulossa keskustasta päin, sieltä piti nousta kyytiin johonkin Vantaalle päin suuntaavista busseista, ja jäädä kyydistä toiseksi viimeisellä Helsingin puolelle jäävällä pysäkillä. Ja piti olla tarkkana, moottoritiellä on vaikea nähdä oikeaa pysäkkiä, ainakin jonain marraskuisena pimeänä päivänä. Matka olisi kestänyt ruuhkasta ja säästä riippuen 20-45 minuuttia.

Viime viikonloppuna tein sen matkan pitkästä aikaa, helteisenä heinäkuun iltana.



Pysäkiltä mennään alikulkutunneliin, alitetaan moottoritie. Tunneli näyttää samalta kuin silloinkin. Joku on pujotellut ehkä nappiverkkareissaan betoniporsaiden läpi mopolla, ja käynyt spreijaamassa seinän?


Kyllä vain.


Alikulkutunnelin jälkeen sukellan vanhojen puiden ja ojanpientareen kasvien varjostamalle omakotitaloalueelle. Isäpuoleni isä rakensi tänne ns. rintamamiestalon sotien jälkeen. Tontti on suuri, niitä harvoja joita ei ole pilkottu osiin. (Niillä uusilla pilkotuilla tonteilla taas... rumat uusvanhat kartanot tai modernit betonimöhkäleet jättävät vanhat kauniit ja yksinkertaiset omakotitalot piiloon jonnekin varjoisimpaan nurkkaan).


Olen täällä, kohta puhki kuluneen punaisen postiluukun kohdalla, koska nykyisin täällä asuu pikkuveljeni perheineen.


Muutin pois kotoa yli 20 vuotta sitten. Olen toki rampannut täällä paljon, asuessani kilometrin matkan päässä kävelimme äitini luo aamupäiväkahveille lähes päivittäin. Silti nyt tuntui siltä kuin olisin astunut menneeseen matkaavaan junaan, tiedä sitten miksi. Ehkä se johtui kesähelteestä, tai siitä että viime käynnistä oli liian pitkä aika. Tai sitten se johtui hänestä:


Pieni ihmislapsi, pieni ihmeellinen, kymmenen päivää vanha, polvellani, hameen helmassa kuin helmi simpukassa. Olen täti, toisen kerran jo.



Verannan vanhan oven takana lymyilevä kello näytti sopivasti vähemmän kuin kuuluisi. Ihan kuin se olisi halunnut antaa hieman enemmän tunteja lauantai-iltaan.



Veljeni on kokki. Voi parhautta.


Sahramikampelaa ja Georgialaista valkoviiniä.


Jostain syystä sisarukseni ja minä jaamme saman estetiikan mitä tulee teen juomiseen...


Ja tuntui kuin koko maailma olisi ollut täynnä rakkautta. Miljoonannen kerran elämäni aikana jaksan ihmetellä miten olen onnistunut keräämään ympärilleni sisarukset jotka valitsisin kaikista maailman ihmisistä. Kuinka olen kiinni kymmenen vuotta nuoremmassa veljessäni kuin kärpänen paperissa. Meillä on sama äiti, mutta sillä ei ole mitään tekoa tässä asiassa, se olisi niin ilman verisidettäkin. Ollessani 27 vuotias, poikani 5 ja veljeni 17, muodostimme jonkin aikaa hassun pikku perheen kun asuimme yhdessä. Katselimme Kaurismäen leffoja nuhjuisessa kaupungin vuokrakämpässä, luimme, kuuntelimme progelevyjä vinyyliltä, joimme litroittain teetä.

Ja kaikilla lapsilla pitäisi olla eno. Luulen että poikani allekirjoittaa.



                                                           Kuulehan: viime yönä,
                                                           kun odotin unta,
                                                           kenties olin nälkäinen hiukan
                                                           ja vähän yksin,
                                                           aivan harkitsematta
                                                           yötaivasta nuolin
                                                           ja muutaman tähden söin.
                                                           Nukuin pitkään sitten.
                                                           On olo vieläkin vain
                                                           unenkylläinen, tyyni.

                                                           (Helvi Juvonen: Päivästä päivään, 1954)



Illan jälkeen olin väsynyt, kylläinen, liikuttunut, haikea, onnellinen. Enkä suunnannutkaan lähimmälle bussipysäkille, vaan tein kiertolenkin. Kuljin maantien laitaa, niin kuin kuljin koulumatkallani.


Tässä rakennuksessa vietin nuoruudestani kuusi vuotta; puikkelehdin seinänvieriä mopopoikien ja koulun suosituimpien tyttöjen ohi, huomaamatta kuin pieni harmaa hiiri. (Mutta minullapa oli maailman paras äidinkielenopettaja).


Ja metsää, niittyjä, pöpelikköjä joihin kadota.

(Kiitos myös sille mainitulle äidinkielenopettajalle Helvi Juvosesta).





                                                           Metsässä siili nautti eniten,
                                                           kun lakastuneen ruohon karvaisena
                                                           se vaappui pienenä
                                                           ja mustin jaloin,
                                                           puhisten itseksensä,
                                                           hyvää löytäin.
                                                           Ritisten naurahteli neulaset,
                                                           kahisi lehdet kieppuvat, kun tuuli
                                                           supatti niille loruansa tyhmää,
                                                           jotakin syötäväksi kelvotonta.

                                                           
                                                           (Helvi Juvonen, Pohjajäätä, 1952)




22. heinäkuuta 2014

Asuinpaikkoja



Jos joku kysyisi missä asun, eikä kysyjä tarkoittaisikaan maantieteellistä sijaintiani? Vastaisinko asuvani jalkapohjien ihossa, tuntohermoissa jotka pitävät minut kiinni maassa? Vai ehkä selkärangan molemmin puolin, hartioiden välissä, lapaluiden siipikuopassa, kohdassa joka suoristaa minut koko pituuteeni? Tai rintalastan alla jossa sydänlihas kiirehtii, tai pallean kohdalla, paikassa jonne vedän ilman, hapen, pelon torjuvan rohkeuden?

Vastaus ei ole mikään edellisistä, sillä minä asun päässäni. Asun päässäni välillä niinkin vahvasti, että olen unohtamaisillani kehooni kuuluvat muut osat ja asiat.



Luen kirjaa klo 02.15 saakka, aivan kuin en olisi oppinut mitään sitten teinivuosien. Kuin olisin unohtanut kuinka vaikea kehoa on saada hereille huonosti nukutun yön jälkeen. Mieli on ehkä täynnä luettujen sanojen tuomaa mielihyvää, mutta olkapäät ovat kivunneet korviin, hartiat ovat jännittyneet ja samassa asennossa istumisesta lukossa. Kumartuessa polvet tärisevät väsymyksestä, saisin venyttämällä juuri ja juuri sormenpäät lattiaan. Joka nivel nitisee ja natisee kuin vanhalla mummolla, enkä siltikään venyttele, enkä käy aamukävelyllä. Sen sijaan istun pöydän ääressä, teekupin ja kirjan kanssa (jatkamassa siitä mihin yöllä jäin).

Aamuisin olisi myös hyvä syödä kunnolla. Silti mustikat jäävät pakastimeen ja rahka jääkaappiin. Hörpin teetä liian kauan, tajutakseni etten ehdi kuin hotkia leivän samalla kun vedän kiireessä vaatteita päälle ehtiäkseni ajoissa töihin. Siellä sitten vatsa kurnii jo kun vain tunti on kulunut.

Edellä mainitulla tavalla voi kohdella kehoaan melko huoleti jos on kaksitoista. Tai kaksikymmentä. Nelikymppisenä kroppa ryhtyy sanomaan vastaan.



Olen miettinyt liittyykö haluni tatuoida itseäni kenties tunteeseen oman kehon vieraudesta. "Kirjaanko" asioita ihooni, jotta muistaisin sen olevan olemassa. Dokumentoinko omaa historiaani, nykyhetkiä. Tekevätkö muutkin niin?

Seuraan mielenkiinnolla uusien luomien ilmaantumista, kummastelen vanhenemisen aiheuttamia merkkejä tai hiusten kasvamista. Olen aina ollut kateellinen ihmisille joilla on hienoja arpia tai syntymämerkkejä.
                                                              
                                                    


Liekö siksi (koska "asun" päässäni), on se myös heikoin kohtani silloin kun olen heikoilla. Tiedän kaiken migreenistä, ja siitä kuinka paljon (ja vähän) siitä tiedetään.

Ja siksi pitäisi olla vähän viisaampi. Nukkua kun nukuttaa, syödä kun on nälkä. Oppia kuuntelemaan niitä muitakin osia itsestään.

(Olen melkeinpä aloittanut merkityksellisen ihmissuhteen sanomalla: "Katso sitten että syön tarpeeksi usein ja nukun yli kahdeksan tuntia. Muuten voit sitten vaan antaa mun olla.")




"Kohta puoli kolme. Ajattelin yhtäkkiä, että miksi olen tässä kuivassa hytti-ilmassa nyt kun ollaan vielä merellä, ja menin ulos. Siellä hiukan sataa tihuutti. Kävelin oman kannen katoksen alla kymmenisen minuuttia. Sitten näytti ettei enää satanutkaan, ja kävelin laivan pituuden edestakaisin vielä kerran. Eiväthän nämä 400 metrin kävelyretket niin ihmeellistä ole, mutta sainhan vähän hengittää merta. Tuulen puolella riuhtoo huivia ja vaatteita, mutta laivan kulkuun se ei tunnu vaikuttavan. 

Kummallista ja haikeaa- en tiedä kumpaa enemmän, turvallisen olon loppumisen haikeutta vai uuden pelkoa. Ehkä se on sama asia."

(Kyllikki Villa/Vanhan rouvan lokikirja)



Kaikki jotka ovat lukeneet Villaa, tietävät kuinka hän usein, kuin äkkiarvaamatta, kesken pohdintojen, työnteon, älyllisen aktiviteetin, havahtuu huomaamaan asioita itsessään. Kirjaa ylös kolottavan polven, väsymyksensä, ajan kulun; vuoroin tylsistyttyään, vuoroin kadotettuaan tunnit johonkin.

Villa oli kuitenkin oppinut hieman armollisemmaksi itseään kohtaan tuohon ikään mennessä. Toivoa siis ilmeisesti on...




                                                                 "En pelkää pilvi olla, 
                                                                  se kevein haihtuvin. 

                                                                  En niin kuin kalliolla
                                                                  on paasi painavin. 

                                                                 En pelkää, veljilleni jos outo olisin

                                                                 Olen oudoin itselleni
                                                                 ja kaikkein kaukaisin."

                                                                  (A.Hellaakoski)

11. heinäkuuta 2014

Mielihaluja



1. Merivesi/vedenpinta 

(Jos tuijotan vedenpintaa liian kauan, saan hillittömän voimakkaan tunteen jossa haluaisin pudottautua, hypätä, luiskahtaa, astua sivuun laiturilta, pientareelta, kalliolta. Joskus tunne on niin voimakas, että alan "järjestellä" itseäni kauemmas veden ääreltä, koska luonnollisestikin aika harvoin on järkevää hypätä suunnittelemattomasti mereen..)




                                                                  2. Savipolku


Sileäksi pakkautunut savipolku, paljain jaloin. Aiheuttaa selittämätöntä mielihyvää. Toisinaan pinta on todella viileä, vaikka aurinko paistaisi. Tekee mieli palata polun alkuun ja aloittaa matka uudelleen.






                                                                  3. Laiturit/venesatamat


Laitureiden kyllästetty puu, auringossa ja vedessä harmaantunut. Tunne samanaikaisesta irrallaan sekä kiinni olemisesta. Keinutus, pieni epävakaus, kelluminen. Lepuuttajien ääni laituria vasten.




                                                                4. Lokki


Kaikkien muiden parjaama, häiriköksi leimattu. Lentäisin mielelläni tämän kaverin kanssa kauas ulkosaaristoon, kauas turistien valtaamista rannoista, kahviloista. Kauas pikaruokalan roskilla elämisestä, torien siimoista, rannoilla kelluvista tölkeistä. Istuisin lokin kanssa jossain kaukana kallioluodolla, ottaisin mukaan Ulla Lena Lundbergin Jään, lukisin sitä ääneen kunnes ihana syksyn rauha saapuisi.




                                                           5. Iltavalo


Kaikki on astetta pehmeämpää. Luonto, värit. Pikkaisen hellempää, aavistuksen armollisempaa. Ja jos sattuu omaamaan helposti auringossa palavan ihon, ei tarvitse ylimääräistä vaatekertaa tai inhottavia tököttejä  korkeine aurinkosuojakertoimineen.





Puuveneet kullanruskeita, merivesi vaaleanpunervaa samettia. Takiaispallot laventelia ja harmaata.




Kunnes melkein kaikki värit katoavat ja jää vain sininen ja vihreä.







                                          "Ei ihmisen tarvitse omistaa sitä mitä rakastaa."
                                                          (Ulla Lena Lundberg: Jää)

6. heinäkuuta 2014

Runon ja suven päivä (Auer ja usma)



Ei päivyen auer ja yöhyen usma
voi yhdessä leikkiä koskonkaan,
näät toinen se lämmön ja lemmen on lapsi
ja toisen on kehtona kylmyys vaan.

Suvipäivyen suukosta syntyvi auer
ja aikansa kaiken se leikkiä lyö,
niin kaunisna päällä sen kaartuvi taivas
ja aalloton selkäin on sinivyö.
Sinä impeni oi, olet aamunen auer
ja syntynyt lietona leikkimähän,
et tiedä sä tuulista, ukkossäistä,
olet lapsonen päivyen pilvettömän.
Minä syntynyt oon kuni yöhyen usma
vain palteella rantaman hallaisen,
ei kehtoa huolinut hellivä päivä,
ma laps’ olen yön sekä pimeyden.
Sun kehtoas kierteli haltiat onnen
ja maailma tarjosi aarteitaan,
mut äityen itkut ja näljän ja tuskan
ma lapsuudestani muistan vaan.
Sinä kasvoit kummulla yhteiskunnan
ja ruusuja vain oli elosi tie,
minä laaksossa synnyin ja laaksossa kasvoin
ja kulkenut en yli kukkien lie.
Ei marmori-otsasi puhdasta lunta
ole huolet ne konsahan uurrelleet,
ei tummunut itkusta silmäsi taivas,
ei poskea kyntänyt kyynelveet.
Olet untuvakehdossa uinunut aina
ja keijuset kehräsi untesi vyön -
ja sentään koito ma toivoa koitin
ja luottaa liittohon päivän ja yön.
Oli houreita haaveet ja turhia toiveet,
ma hullu kun kummulta kukkaa hain,
ei kukkine mulle ne kunnahan ruusut
saan laaksosta onneni etsiä vain.
Ei päivyen auer ja yöhyen usma
ne yhtehen yhtyä konsana vois -
kun joutuvi ilta ja usva kun nousee,
niin auer jo pilkaten häipyvi pois.

(Eino Leino)