[undine: the elemental being of water]

31. elokuuta 2014

Sunnuntai Hilma af Klintin kanssa- (ja ystävyydestä)


Olen harrastanut nukkumista, koko viikon. Pidän taukoa lukemisesta; laitan itseni nukkumaan ennen kello 23:a, en lue rivin riviä vaikka kuinka tekee mieli. Viikko sitten nimittäin huomasin, että aloin viihtyä paremmin kirjamaailmassa kuin tässä oikeassa. Väsytti koko ajan, ajatukset pyörivät siinä milloin saan kaupan suljettua, työt tehtyä, jotta voin puolijuoksua kiiruhtaa kotiin vaihtamaan yökkärit päälle ja poistua tästä maailmasta sinne kirjamaailmaan. 

Olen nukkunut kymmentuntisia yöunia, ja muun muassa huomannut syödä sekä ...noh, kuulostaa kamalalta, mutta huomannut itseni, ja ympäröivän maailman. 

Sen kuinka illat kylmenevät, moneltako tulee pimeä, sen että Alepassa on uusi kassa.



Olen myös herännyt sunnuntaiaamuna puoli kahdeksalta, levänneenä. Pyykännyt, päättänyt ulkoiluttaa itseäni. 

Hoidan muitakin asioita ensin, hämmästelen itseäni; on tainnut unohtua että osaan tarvittaessa olla tehokas...järjestelmällinen

Askel on sanomattoman kevyt kun puoli yhdentoista aikaan astun Kiasman pyöröovesta. Laukku muutamaa kirjaa painavampana tulen samaisesta pyöröovesta ulos (no kun Kiasma-kaupassa oli ale..), ja puoli kahdeltatoista seison Taidehallin kivilattialla, pääsylipputarra hihassani.







Hilma af Klint  (26.10.1862 - 21.10.1944) oli ruotsalaisen merikapteenin tytär, taiteilija, antroposofi ja spiritisti. Af Klint suojasi testamentissaan abstraktin taiteensa 20 vuodeksi, ja teoksia oli ensimmäistä kertaa esillä vasta vuonna 1986, yli 40 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. 

Af Klintin töiden määrä on valtava, ja nyt osa niistä on nähtävillä Taidehallissa.

Alunperin muotokuvamaalarin koulutuksen saanut, ja sillä itsensä elättänyt Af Klint ryhtyi maalaamaan abstrakteja maaluksia saatuaan "tehtävän" spiritistisessä istunnossa. Viestin mukaan rakenteilla oli esoteerinen temppeli ja taiteilijan tehtävänä oli varustaa temppeli maalauksillaan. Esoteerinen temppeli toimi teosofiassa symbolina opille maailmanlaajuisesta veljeskunnasta, jonka yhteyttä sukupuoli, rotu, yhteiskuntaluokka tai uskonto ei horjuttanut.  Af Klintin maalausten innoittajia olivat siis teosofia, ruusuristiläisyys sekä myöhemmin antroposofia.

Af Klint ei ollut missään tekemisissä muiden abstraktien modernistien kuten Wassily Kandinskyn, Paul Kleen tai Piet Mondrianin kanssa. Teokset aiheuttivatkin sitten melkoisen taidehistoriallisen hämmennyksen 1980-luvun maailmassa kun ne vihdoin tulivat julki. Kävi nimittäin ilmi, että Af Klint oli maalannut kokeellisia automaattipiirrustuksia jo vuonna 1896, ja abstrakteja teoksia jo vuosina 1908–1910, kun vuotta 1911 oli pidetty siihen saakka abstraktin taiteen syntyvuotena. (Silloin Wassily Kandinsky oli maalannut ensimmäisen abstraktin maalauksensa). 


Monissa Af Klintin maalauksessa on eri tavoin jaoteltuja ympyröitä ja värispektrejä, ja niissä näkyy mm. Steinerin ihmisen kehityksen seitsenvuotisteoriaa kuvaavaa värien käyttöä, samoin Blavatskyn evoluution eri seitsemään vaiheeseen kuuluvat seitsemän väriä. 


En ole koskaan pitänyt itseäni varsinaisesti abstraktin taiteen ystävänä. Kuitenkin jokin, erityisesti Af Klintin suurikokoisten värikkäiden töiden tunnelmassa kiehtoo. Niissä on myös jotain kumman tuttua, mutta se saattaa johtua ajanjaksosta jolloin olis töissä hoitopedagogisessa Steinerkoulussa. Sama estetiikka ja värien intensiteetti.


Jäin myös miettimään abstraktia käsitteenä. Latinaksi abstrahete; "vetää pois", "ottaa pois salaa", "erottaa ajatuksissa jostakin aineellisesta oliosta sen jokin tunnusmerkki ja ajatella sitä erikseen."


Kirjoitus on abstrahointia, samoin hieroglyfit ja kalligrafia. Ornamentiikka ja uskonnolliset symbolit kuuluvat samaan abstraktien perheeseen; esimerkiksi islamilaisissa maissa ornamentiikka on pitkälle kehittynyttä koska Koraani kieltää ihmisen kuvaamisen. 



"Abstrakti taide käyttää hyväkseen ihmisen kokemuspiiriä, luomatta silti illuusiota todellisuudesta."



Kun kävelin yksikseni Töölönlahden kautta kotiin, jäi tämäkin mieleen pyörimään:


"...symbolina opille maailmanlaajuisesta veljeskunnasta, jonka yhteyttä sukupuoli, rotu, yhteiskuntaluokka tai uskonto ei horjuttanut. "

Muistan kuinka keskustelin aiheesta kauan sitten siellä Steinerkoulussa työskennellessäni. Ja tapasin ihmisiä, jotka aidosti toteuttivat sellaista maailmankuvaa. Veljeyttä, sisaruutta. Olin tuolloin kriittinen monia asioita kohtaan, pidin joitakin juttuja aikamoisena höpöhöpönä.. Olen kriittinen vieläkin, mutta kyseenalaistaminen on ehkä sittenkin enemmän luonteenpiirre kuin muuta. Tuomitsemista se ei ainakaan ole. 

Tajusin myös kaipaavani silloiseen elämääni kuuluneita ihmisiä, aitoa välittämistä, vaikka se olikin vain työyhteisö.



Ystävyys, läheinen, sisarellinen sellainen ei nimittäin ole toteutunut  kovinkaan montaa kertaa elämäni aikana. Ja jos onkin, ovat ystävyyssuhteet hiipuneet ajan kanssa, muuttuneet elämäntilanteiden muuttuessa. Välillä jopa koen että kyseiset, silloin niin kovin läheisiltä tuntuneet ihmiset ovat vain kuuluneet siihen aikaan, ja jääneet kun aikakin on kadonnut. 


                                                        ("Kadonnut!
                                                          Yksi kultainen tunti,
                                                          kuudellakymmenellä 
                                                          timanttiminuutilla koristeltu.

                                                          Ei löytöpalkkiota,
                                                          sillä se on kadonnut ikiajoiksi!")




Siis ystävyys. Jossa kummankaan kulloinenkin, tai muuttuvakaan parisuhdestatus, seksuaalinen suuntautuminen, tai mikään muukaan ystävyyteen kuulumaton asia ei olisi vaikuttanut.

Hilma Af Klintillä oli ystäviä, ja ystävätär, elämänkumppani jonka kanssa hän eli yhdessä aina puolisonsa kuolemaan saakka.

Ja Hilma Af Klint oli syntynyt vuonna 1862 .

Vaikka seksuaaliset vähemmistöt ovat historian saatossa kärsineet käsittämättömän julmasta kohtelusta sekä yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta, tuntuu minusta silti joskus siltä, että suhtautuminen ihmisten välisiin sosiaalisiin suhteisiin on jollain tapaa ollut silti luontevampaa. Nykyaikaa tuntuu näissä asioissa leimaavan suunnaton asioiden ja ihmisten yliseksualisoiminen.



Kuten ei ystävyyssuhteitakaan, minulla ei ole ollut kovin montaa parisuhdettakaan. Ja ne jotka ovat olleet, ovat kestäneet vuosia. Kuitenkin tilanteita, joissa luontevasti alkanut kiintymys jotakuta kohtaan on asetettu kyseenalaiseksi, on useita. Puolisoni on ollut mustasukkainen naiselle/miehelle, koska olen joskus aiemmin ollut parisuhteessa naisen/miehen kanssa. Naispuolisen ystävän vaimo/mies on ollut mustasukkainen samasta syystä. Entisen vaimoni naispuoliset ystävät karsastivat rajusti, koska minulla oli lapsi aiemmasta suhteesta miehen kanssa. Miespuolisten ystävien vaimot tai tyttöystävät ovat saaneet hepulin: ("no onko se nyt heteto vai lesbo?"), ja jos ei ole selkeästi jompikumpi, ystävyys ei käy laatuun. Joskus mietin onko tosiaan niin, että henkilöllä joka periaatteessa voi rakastua kumpaan sukupuoleen tahansa ei voi olla ystäviä muuta kuin oman perheen sisältä?




Toivon ettei asia kuitenkaan ole näin, ehkä minulla vaan on ollut huono tuuri. Onneksi on esimerkkejä muustakin: poikani läheisin ystävä on tyttö, tyttöystävä on sitten eri asia. 

Muistan kun nukenkasvoinen kaunis vaalea nuori nainen ilmaantui ensi kerran meille kylään reilu vuosi sitten. Tyttö katsoi suoraan silmiin ja hymy valaisi koko huoneen. Minulta kysyttiin voiko hän jäädä yöksi. "Totta...kai.." , oli epävarma vastaukseni. 
Poika luki ilmeestäni kaiken, välittömästi.

"äiti! Hyi! Mitä sä oikein sekoilet?! Se on mun ystävä, niinkuin SISKO, tajuuksä? 


Niinpä. Päivälleen samana päivänä syntyneet "sisarukset" istuivat meillä elokuussa 18-vuotiskakkunsa ääressä ja valvoivat koko yön. Pojan tyttöystävä oli omissa menoissaan.

Kunpa se voisi pysyä tuollaisena. Ja miksei voisi?


Lähetän pullopostia, ajatuspostia, vaikka sitten sillä Hilma Af Klintin ikivanhan spiritistisen viestin välityksellä. Lähetän rakkaat terveiset meren toiselle puolelle, eräälle tummakulmalle, jonka ystävyys on pysynyt, tilanteiden ja ihmisten vaihtuessa. 

Tiedän että jos se vain olisi ollut mahdollista, olisimme todennäköisesti vaeltaneet Taidehallin käytäviä kahden tänään, ja hän olisi kertonut minulle mikä venäjän kielen sana kuvaisi parhaiten näkemäämme ja tuntemaamme.




Luettua elokuussa 2014:

Riikka Pelo / Jokapäiväinen elämämme (2013)
Katja Kettu / Kätilö (2011)
Katherine Mansfield / Kanarialintu (alkuperäisnovellit ilmestyneet vuosina 1911-1922)

(Mansfield on ehkä kaikkein rakkain novelistini, runolainaus häneltä)


26. elokuuta 2014

Sokea rakkaus


(Blogger sitten näköjään päätti kadottaa tänään aiemmin kirjoittamani jutun kokonaan... No, en nyt välitä siitä. Ehkä se tahtoi kiusata huononäköistä; mihin teksti vain äkkiä katosi, mihin se meni?)



Kuvassa on kotini seinältä löytyvä grafiikka, kaunis tumma nainen käsi polvellaan. Eikä se oikeasti ole tuollainen sumuinen, epätarkka, vaan kaunis, hyvälaatuinen kuva.. Mutta tuollaisena minä sen näkisin, ilman silmälaseja. 

Myopia, siksi sitä kutsutaan. Sitä kun näkee lähelle, muttei kauas. Minun Myopiani on senkaltainen, että näen tarkasti noin 10-15 senttimetrin etäisyydelle, sen jälkeen maailma alkaa muuttua asteittain sumuisemmaksi, häilyvämmäksi. Näköni katosi murrosikäisenä ensin toisesta silmästä, sitten pikkuhiljaa myös toisesta. Noina aikoina kärsin usein pahoista migreenikohtauksista, sellaisista joihin ei auttanut mikään. Kohtaukset saattoivat kestää tuntikausia, joskus jopa vuorokauden. 





Suolampi



                                                      Lävitse katso: mieleni on avoin,
                                                      valoa täynnä syvyys on.
                                                      Jokainen sielun kerros kimaltaa
                                                      suolammen kuulaan tavoin.
                                                      Ohitse pilven varjo häilähtää,
                                                      keveä oksa hetken viistää vettä 
                                                       ja väistyy, loittonee.

                                                      Minua katso läpi silmieni. Näetkö kirkkaat pilkut pimeässä?
                                                      Kuvaasi katsot hymyten.




Sokeahkot silmäni ovat kai aika hallitseva piirre minussa. Ironista jotenkin että ne ovat suht kookkaat, mutta eivät juurikaan näe mitään. Näytän myös erittäin helposti surulliselta. Minulta saattaa tuntemattomatkin vaikkapa ratikassa kysyä onko kaikki hyvin?.. 

Olen oppinut hämäämään; tiedän kuinka nostaa suupieliä aivan aavistuksen, se ei edes aivan ole hymy, mutta riittää torjumaan ne huolestuneet katseet. Kun olen väsynyt, unohdan ilmeeni vahtaamisen, ja näytän tasan tarkkaan yhtä nukkuneen rukoukselta kun näissä kuvissa eilisillalta, kymmentuntisen työpäivän jälkeen.



Caj Bremerin "Laatokka" on yksi rakkaimmista valokuvistani. Tämä utuinen, heilahtanut versio selittää myös sen, miksi en ole koskaan päätynyt korjauttamaan näköäni, ja tuskin tulen sitä tekemään tulevaisuudessakaan. Olen omituisen kiintynyt omaan epätarkkaan, rajoiltaan sameaan maisemaani. Ylivisuaalisena ihmisenä koen helpottavaksi että voin olla huomioimatta kaikkia ärsykkeitä, sulkea ulos tarkennetun maailman, se onnistuu helposti vain ottamalla piilolinssit tai silmälasit pois.

En käytä silmälaseja juuri koskaan, turhamaisuuttani, ja siksi kun ne ovat jotenkin hankalat, epäkäytännölliset.. Suurin syy taitaa kuitenkin olla se, etten oikein kestä kahdella tavalla näkemistä. Linssin läpi näen tarkasti, sitten katse harhailee sivulle, yrittää tarkentaa lasien ulkopuoliseen sumuiseen maisemaan. Ja se sitten aiheuttaa päänsärkyä, migreeninpelkoa. En myöskään kestä lainkaan heijastumia, kirkkaita valoja, kevätaurinkoa..






Alempi kuva on 70-luvulta. Olen käpertyneenä (maailman kauneimman) äitini syliin, todennäköisesti iltapesun jälkeiseen satuun keskittyneenä. äidilläni on päällä tavallistakin tavallisempi kotiasunsa, pitkä nilkkoihin asti ulottuva, slaavilaishenkinen kaftaani joka on solmittu edestä nauhoilla. Perin kyseisen kaftaanin sittemmin, ja se päällä olin kotona lähes joka ilta. Se oli minulla ylläni raskausaikana, ja syliini on käperrytty lukuisia kertoja samalla tavalla iltasadun aikaan. Jokin aika sitten löysin samasta kankaasta olevan, samalla kaavalla ommellun puseron, tuon joka on ylemmässä kuvassa päälläni. Sen niskalapussa lukee Pia & Paula, ja luulen että edes väkivallalla uhkaaminen ei olisi saanut minua löytöhetkellä luopumaan tästä puserosta, niin voimakkaan tunnereaktion se minussa herätti. 

Eilen illalla vaeltelin töissä tuo paita päällä, villasukkasillani. On todellakin tullut syksy. 

Tänä aamuna ulos astuessani, oli ilma sateen jälkeen syyshattaraa. Sumuinen syysaurinko huokui taivaalta, tiivistyi lempeäksi valoksi, kohosi ylös kosteasta asfaltista. Ilma oli maitomainen, utuinen. Juuri sellainen josta sokeat silmäni pitävät. 



                                      Minun vihreä silmäni näki kuun vasikan tien ohessa,
                                      mutta ruskea silmäni taivaan varsan veden laitumella.
                                      Vihreällä silmälläni näen kuun eläimet,
                                      ruskealla näen sinisen sydämeen asti,

                                      taivaan varsan laitumella.






(Runolainaukset: Aale Tynni ja Helvi Hämäläinen)

24. elokuuta 2014

Syys


(Kuuntelen aamuteetä juodessani Chet Bakeriä. Häpeämättöman kaunista.
Lähden ulos, on häikäisevän kaunis syys).


Merivesi on jo tummaa, antrasiittiin taittavaa. Sorsanpojat kasvaneet isoiksi.



                                                                       Pohjoinen


                                                                            1


                                                         Merivirtojen salaisuudet 
                                                         pysyvät kätkettyinä


                                                         ja niin kauan lehtii koivu
                                                         pohjoisilla rannoilla,
                                                         uupumaton lämpö yltää,
                                                         merenkierto


                                                         ja hänessä me elämme ja olemme 


                                                         ja se lehtii, koivu,
                                                         pohjoisilla rannoilla,
                                                         eikä patoa rakenneta lämmölle,
                                                         jonka äärellä pohjoinen ranta saa levätä,
                                                         pohjoinen meri,
                                                         jäätä nimessään mutta sydän sulana.



Kävelen, ja tuuli suhisee rannassa, levä on kerännyt mukaansa pudonneita lehtiä, kaarnanpaloja, neulasia. Punaisen ja vihreän, vastavärien jokasyksyinen romanssi hehkuu hiljaa. Pihlajanmarja, ruusunmarja, orapihlaja. Koristepensaiden ja villikirsikan marjat punastelevat vihreiden lehtien sylissä.



                                                             "How deep is the ocean
                                                              - how high is the sky."




Olen kuullut jo monen sanovan jotain kaihosta. Kuinka syksyn myötä se tulee, kaiho kesän päättymisestä.

Itselleni se on kuin paluu normaalitilaan.



                                              "Some folks were meant to live in clover 
                                                but they are such a chosen few
                                                and clovers being green
                                                is something i've never seen
                                                'cause i was born to be blue-"
 








                           
                                                                             2



                                       Surullisen ei tarvitse viipyä suolaisessa hyrskyssä.
                                       Sen ruokkimat metsät ovat autiotaloja täynnä,
                                       tyhjiä kuoria.
                                                            Nykyhetki ei ole sinun,
                                       mutta hyljätyissä puutarhoissa
                                       on onttoja puita talven tullen
                                       muuttolinnulle,
                                       joka ei muuttanut.





Minä en ole menossa minnekään. Voin vilkuttaa kohta niille jotka lähtevät, jäädä seisomaan laiturille, odottaa muuttolintuja palaavaksi. Mutta vasta monen hiljaisen kuukauden jälkeen, syyshorroksen, talviunen, huikaisevan keväänvalon,
jäiden lähdön jälkeen. 




(Lainaukset: Eila Kivikkaho; Parvi, 1961
Born to be blue (Reid, Michael Barry/ Maher, Brent/ David, Mack) 




10. elokuuta 2014

"One thing alone grows darker – our eyes"



Olen aloittanut uuden kirjan.

Olen lukenut vasta viidenneksen sen viidestäsadasta sivusta, ja tiedän jo nyt; tässä on kirja joka hautaa, musertaa alleen. Kuin eletyn elämän, luopumisten, ja viimein kuoleman kauneimmin koristeleman hautapaaden alle. Siis ainakin ellen osaa välillä pitää taukoja.

Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme.


Olen aiemmin lukenut Marina Tsvetajevan Piru ja muita kirjoituksia. Ihmettelin siloin jo alkuosan elämänkertaosuuden luettuani, "Miksen tiedä kuka on Marina Ivanovna Tsvetajeva?"


"Kaikkea mitä olen rakastanut aloin rakastaa seitsemänteen ikävuoteen mennessä, loput neljäkymmentä vuotta opettelin sitä ymmärtämään." 


Nainen joka kirjoittaa näin, neljäkymmentävuotiaana, vuotta ennen itsemurhaansa Jelabugassa, kaukana  evakuoituna Tatarstanissa vuonna 1941. Nainen jonka isä oli Puskin-museon perustaja, joka oli vuosikausia kirjeenvaihdossa Boris Pasternakin kanssa, jolla oli elämänsä aikana rakkaussuhteita kummankin sukupuolen edustajiin.. Joka puhui, kirjoitti, käänsi sujuvasti kolmea kieltä. Joka on maansa tunnetuimpia runoilijoita, jonka töitä on sovittanut musiikiksi Sostakovits. Anna Ahmatova oli kutsunut Tsvetajevaa kaksoissisarekseen.


"Rakkaimmat kirjailijani ovat Selma Lagerlöf, Sigrid Undset ja Mary Webb."


Miten oli mahdollista etten tiennyt kuka tämä nainen oli?!

Pidin Piru ja muita kertomuksia proosateosta hieman vaikeana. Rivien välistä huokui menneen Venäjän lumo, mutta myös omituinen kylmän hohka jota en oikein osannut selittää. Lisäksi koin jotkut kertomukset rakenteellisesti vaikeiksi.

Ja sitten unohdin koko Marina Tsvetajevan.


Nyt Marina Ivanovna Tsvetajeva sekä tyttärensä Ariadna Efron tuijottavat minua vaativasti Riikka Pelon kirjoittamien rivien välistä.



                                    "Break a bramble, and after
                                     Pluck from it a berry,
                                    No strawberry’s larger, sweeter
                                    Than one from a cemetery..."



Löydän netistä käännösrunoja. Ja useita mainintoja siitä kuinka vaikea Tsvetajevaa on kääntää. 

(Ties monettako kertaa ahdistaa - kun en sitten koskaan alkanut opiskella venäjää).


On elokuu, illat pimenevät. Olen marinan kanssa venäjällä, matkustan Berliiniin, Prahaan, Pariisiin.. Olen sytyttänyt sisäisen myrskylyhdyn, varmuuden vuoksi, jotta löydän pois jos tulisi liian pimeää. Kirja on kuin rakkaus, siipirikkona lentämistä, sattui tai ei. Teksti tuntuu ahtautena keuhkoissa.

("milloin on milloin, miten pitkä matka vielä, päivien halki, kylki kyljessä, kyynärpää kyynärpäässä, savuisten kylien ja kaupunkien ja kolhoosien halki, eikä mihinkään jää jälkeä meistä, datsojen avonaiset ikkunat, savun hajua, poltetaan oksia, katso marina, valkoisissa vaatteissa naiset kattavat pöytää, sytyttävät kynttilöitä, hiukset ylhäällä, me olemme yhä venäjänmaalla, tällainen rannaton meri, emme koskaan tule perille näin, kuinka hidas on ruumis, kuinka hidas juna, eikä missään taivas niin avara, laaja kuin aro, miten pitkä matka vielä, miten pitkä, katso noita mökkejä, turkoosit pienet mökit, niiden katoilla haikaranpesät, niin kuin bilibinin puupiirroksissa, me voisimme asua niissä, emmekö voisikin, ja jos olisin tuo tyttö punaisessa mekossaan mustalla pellolla, jos olisin hän, kuka olisin ja tietäisinkö että juuri nyt katselen häntä, voiko sen aavistaa, voiko tuntea että joku katselee sinua, missä se tuntuu, pystyykö sielu siihenkin, herättämään kuolleet, kutsumaan elävät luokseen, ja sielu, se on jo perillä, kun me vasta tässä, eikö olekin marina, pikajunaa nopeampi


marinan vastaukset ovat tavuja lyhyempiä ja verhot pysyvät kiinni, vaikka on uusi aamu vihreä meri puiden valkeus
kuinka pitkä matka sinne missä leijona odottaa jo meitä
seisoo vastassa
jättiläisleijona")







                                                      "Hiukan - niukan, aivan pienen
                                                       Vihellyksen kuulin männystä.
                                                       Lapsi pieni, pikisilmäinen
                                                       Tuli silloin unesta.
                                                       Niin punaisesta petäjästä
                                                       Vuotaa kuumat tervakyyneleet
                                                       Ja ihmeellisestä yöstä
                                                       Nousee sydämelle sahanterä."






Lainaukset: Riikka Pelo ja Marina Tsvetajeva (käännös suomeksi Tapani Valkonen)

Kuvat kotini seiniltä sekä Töölönlahdelta iltaruskon aikaan.

3. elokuuta 2014

Lauantai-ilta ikkunalaudalla




Kalliossa.

On ihana asua.

Mutta.



Joskus tänne saapuu liikaa porukkaa. Vaikka siksi että joka kesä yhä suuremmiksi paisuvat kaupunkitapahtumat valtaavat kadut. Tällä kertaa erään nimenomaisen kadun, joka ei satu olemaan mikään pikku tienpätkä...

Helsinginkatu, Hesari, rakkaimpani.

Sitä varten pienen kotikatumme viereinen  Flemari on suljettu portein, sporat eivät kulje, ratsupoliisit heijastinliiveissään väistelevät edestakaisia ihmisvirtoja. Läheisen Alepan katolla soittava bändi tunkee musiikkeineen avonaisesta ikkunasta. Viisi lavaa, ruokakojuja, jonoja, kuumaa asfalttia, väljähtänyttä olutta.

Poika on kotona, sitä laiskottaa, ei ohjelmaa lauantai-illaksi. Minä olen kotona, työpäivän jälkeen, melkein sen nimenomaisen Hesarin poikki juosseena, rapun ovesta sisään, pakoon pikavauhtia kesäillassa päihtyviä ihmismassoja.


Istun pojan huoneen ikkunalaudalla, kurkin ulkona rymyäviä ihmisiä, ylimmän kerroksen turvapaikastani. Pohdimme puolihuolimatta pitäisikö ulkona käydä kuitenkin pyörähtämässä.

"Njääh.." Sanoo poika.

Seuraan liittyy vaivalloisesti itsensä ikkunalaudalle kampeava kissa. Morris liittyy seuraan, jossa puhutaan hetki rakkaudesta, ja että jaksettaisko imuroida.


Pyörähdän olohuoneessa, todetakseni siskon soittaneen. On tulossa ensi viikolla kaupunkiin, maalaishiiri. Vahvistaa yösijan, varapatjan ja peiton olohuoneen nurkasta.


Morris on sitä mieltä että kotiin raahaamani auringonkukka on muutakin kuin vain kaunis katsella.


Palaan ikkunalaudalle, poika on päättänyt ryhtyä imuroimaan.


Mietin huvittuneena siskoni kommenttia; "Ajattelin jo, että ootko sä jossain ulkona, tai siis siellä Block partyssa... Ja sitten, että jos olet, niin tunnenko mä sua ollenkaan.."

Rapsutan kissaa ikkunalaudalla, katson virnuilevaa poikaa kun se poistaa kamerasta siitä ottamani kuvat.

Se aikoo imuroituaan käydä kaupassa. (Mutisee: "Pitää ehkä laittaa kengät jalkaan... siel on ehkä normii likasemmat kadut...")

Vilkaisen pikimustia jalkapohjiani.

 "Joo, ehkä kannattaa.."

Maailmassa ei ole ainuttakaan paikkaa missä olisin nyt mielummin kuin tässä. Elokuussa, ikkunalaudalla.




                                                                     "Ah, sunflower, weary of time,
                                                                      Who countest the steps of the sun;
                                                                      Seeking after that sweet golden clime
                                                                      Where the traveller’s journey is done;

                                                                      Where the Youth pined away with desire,
                                                                      And the pale virgin shrouded in snow,
                                                                      Arise from their graves, and aspire
                                                                      Where my Sunflower wishes to go!"

                                                                      (William Blake, 1794)