[undine: the elemental being of water]

27. syyskuuta 2014

Nutturalla



Viime yönä myrskysi oikein kunnolla.

Kissat kiertelivät ympäri asuntoa, naukuivat ilmeisesti tuulen huminasta ja ulkoa kantautuvasta kattopeltien paukkeesta levottomina.. Vanhaherra Morris, jota myös joskus "levottomaksi tuhkimoksikin" kutsutaan, ei tuntunut rauhoittuvan millään. Lopulta kissa parkkeerasi tyynylleni, ihan hiuksiin kiinni ja kehräsi kuin vietävä. Kaikki jotka tietävät että kyseessä ei ole mikään aivan pieni kolli, arvaavat että tyynylläni oli ahdasta. Tai paremminkin että siinä oli tilaa ainoastaan Morrikselle. Avasin sitten lopulta hiukset palmikolta, ja kissa upotti etutassunsa tukan sekaan ja kuontalon toimiessa kai jonkinmoisena keinoemona, rauhoittui viimein.


Aamulla paistoi aurinko täydeltä taivaalta, ja jouduin siirtämään sikeästi nukkuvia kissoja pois alta että pääsin itse ylös sängystä. Niin, kyllä sitä nyt nukuttaa kun on ensin koko yö riehuttu...


Liekö johtunut Morriksen keinoemona toimimisesta vai mistä, mutta aamulla huomasin heti, että tänään tulisi olermaan "tukka kiinni"-päivä.


Joskus reilu kymmenisen vuotta sitten huomasin, että jos "unohtaa" hiuksensa (eli ei juurikaan pese, skippaa kaikki "hoitoaineet" ja muotoilutuotteet yms. hiukset voivat paljon paremmin. Ainoa syntini on värjääminen, en ole ihan vielä taipunut harmaisiini.., mutta yritän selviytyä mahdollisimman ekologisilla ja luomuväreillä. Joskus turvaudun marketin sävyshampooseen, jos harmaat oikein puskevat esiin, ja sekin toimii hiuksia näin vähän pesevällä tosi hyvin. Viimeksi olen käynyt kampaajalla ehkä puolitoista vuotta sitten... Saattaa kyllä olla kauemminkin. Ja saattaa olla etten enää edes mene, pituutta on sen verran että latvat saan leikattua helposti itsekin, samoin otsatukan olen saksinut itse jo vuosia.

Kuvan nutturan tekemiseen menee noin puoli minuuttia. Hiukset nostetaan ylös kuin tehtäisi ponnaria, jonka jälkeen niitä kieputetaan, sitten vaan löysähkölle solmulle. En yleensä käytä mitään pinnejä tai lenksuja, tämän nutturan sisällä on värikynä. (Olen hukannut kaikki syömäpuikot ja sellaiset oikeat nutturalle tarkoitetut piikit... mutta itseasiassa värikynä toimii aivan yhtä hyvin...).





Tämän parempia hiusvinkkejä minulta on turha odotella, olen liian laiska. Siksi kai viihdyn parhaiten pitkissä hiuksissa; ne saa kiinni, ja niille ei juurikaan tarvitse tehdä mitään. Ainoa aikaavievä asia on pesu, tai lähinnä se kuivuminen. Usein pesen vain otsahiukset, koska en jaksa odottaa kuivumista, ja koska märällä tukalla nukkuminen on ikävää. Ihailen aina kovasti ihmisiä joilla on lyhyet hiukset, sellaiset kuin Audrey Hepburnilla tai Mia Farrowlla oli, mutta totuus on, että sellaiseen tyyliin pitää olla sekä rohkea että omata sopivan mystinen tyyli, lisäksi kaunis kasvojen luusto on eduksi. Kuten kauniilla pikkusisarellani on.


Nutturapäivinä korvissa on yleensä isot korvikset, koska silloin ne eivät sotkeudu hiusten sekaan. Tässä ehkä ne kaikkein eniten käytetyt. Näistä tulee olo kuin olisi parvi hopeisia pikkukaloja solisluilla...


En tiedä laulaako kukaan kissalleen Dingoa, mutta minä laulan. Vanha karkurikissani Morris, jonka eläinsuojeluyhdistys korjasi talteen Nummelan metsistä joskus neljätoista vuotta sitten on jo tottunut olemaan laulujen aiheena.. Tosin tuon "pöydässäsi" kohdan vaihdan "ruokakupillasi ei ole yhtään ystävää".. ;)



                                              "Pikimustat tähdet tuijottaa takaisin...
                                               Toivot että joku huomaisi sinutkin...
                                               Pöydässäsi ei oo yhtään ystävää
                                               Kaikki tietää sun tuhkimotarinas nimeltä
                                               Ennen taivas oli avoinna sinullekin
                                               Kunnes vapaa sormi tavoitti karkurin..."

                                               (Dingo/Levoton tuhkimo)

"Bibliobibuli"



"Bibliobibuli" on H.L. Menckenin vuonna 1957 kehittelemä sana kuvaamaan ihmistä joka lukee liikaa.

 (Kreikankielen sanasta "biblio" - kirja-t, sekä latinan "bibulous",  "bibere" - juoda). 

"There are people who read too much: bibliobibuli. I know some who are constantly drunk on books, as other men are drunk on whiskey or religion. They wander through this most diverting and stimulating of worlds in a haze, seeing nothing and hearing nothing".


Taisin iloita lukulakkoni päättymisesestä suunnilleen viisi päivää sitten. Sittemmin olen lukenut Irene Nemirovskyn David Golderin, sekä lukuisia novelleja kokoelmasta Sunnuntai. Nyt olen puolivälissä Valentin Kaverinin Kahta kapteenia. Viime yönä olin menossa nukkumaan klo 22.30.
"No jospa vielä luen pienen hetken"..
Seuraavan kerran nostin katseeni kirjasta klo 00.30.
Yhdeltä olin päässyt sänkyyn asti.


Viimeiset kaksi aamua ja iltaa ennen ja jälkeen töiden, olen vaeltanut pitkin lumisia, likaisia Moskovan katuja, lämmitellyt paljaita käsiäni paikatun sarkatakin liian lyhyiden hihojen suojassa, lukenut vanhoja kirjeitä tuntemattomalta merikapteenilta kaukana napajäätiköltä, katsonut silmiin kippuranenäistä Katerina Ivanovnaa, Katjaa joka keskittyneesti ja päättäväisesti rakentaa kotitekoisia pommeja, tummat palmikot olkapäillään.. Olen salamatkustanut junassa, valehdellut ja varastanut, piilotellut karkuria metsämökissä, menettänyt vanhempani, saanut ystäviä ja vihamiehiä, lukenut ensimmäiset kirjani, tapellut, sairastunut espanjantautiin, paljastanut pienhkön poliittisen salaliiton, elänyt orpokodissa, luistellut luistinradalla, vaihtanut paitani torilla lasilliseen kuumaa teetä. Olen nauranut ääneen, tuskastunut maailman epäoikeudenmukaisuuteen, yrittänyt tajuta jotain aikuisten politiikasta, kuunnellut huivipäisten mummojen juttuja kamiinan lämmössä.

Olen ollut Kahden kapteenin Sanya Grigorjev, elänyt Enskiläisen pikkupojan elämää.


Kirja on ilmestynyt vuonna 1940, eikä sen ihmiskuvaus, sielu, ole vanhentunut päivääkään. 



Mitä tulee tuohon alussa mainitsemaani hassuun sanaan "Bibliobibuli"...

En oikein tiedä. Ryhdyin lukulakkoon opettaakseni itseäni säännöstelemään. Olemaan lukematta "liikaa" -- jotta reaalielämä ei kärsisi.

"Oikeassa elämässä" kuuluu tehdä työtä, käydä ulkona, salilla, harrastuksissa, kahvilla, tavata ystäviä, katsoa televisiota, lukea uutisia, perehtyä uusimpaan teknologiaan, twiitata, blogata, kehittää oman elämän hallintaa, syödä raakaruokaa, osallistua ikebanakurssille...

Aika monet sanovat ihan vakavissaan etteivät lue koska sille ei ole aikaa. Sellaisissa tilanteissa olisi ihan sama vaikka he puhuisivat minulle japania - en ymmärtäisi.

Tunnustan googlettaneeni "riippuvaisuus lukemisesta" ja "reading too much." Löydän lähinnä ristiriitaisia "tutkimustuloksia" liikalukemisen haitoista silmille, huvittavia testejä tyyliin: viisi merkkiä joista tiedät lukevasi liikaa, sekä kertomuksia historian varrelta siitä kuinka paljon lukevia ihmisiä on vainottu, pidetty yhteiskunnallisesti vaarallisina tai hyödyttöminä.

löydän myös nämä:

"You can never get a cup of tea large enough or a book long enough to suit me." (C.S. Lewis)

"I declare after all there is no enjoyment like reading! How much sooner one tires of anything than a book! --When I have a house of my own I shall be miserable if I have not an excellent library."
(Jane Austen)

"I find television very educating. Every time somebody turns on the set, I go into the other room and read a book." (Groucho Marx)

"Until I feared I would lose it I never loved to read. One does not love breathing." (Harper Lee)

"Reading was my escape and my comfort, my consolation, my stimulant of choice: reading for the pleasure of it, for the beautiful stillness that surrounds you when you hear the author's words reverberating in your head." (Paul Auster)

Nämä ja satoja, satoja muita. Niin pitkältä ajalta kuin on ollut olemassa kirjoitettua dokumentointia aiheesta.

Luullakseni ainoa joka todella tuli hulluksi liiasta lukemisesta oli Don Quijote. Ja hänkin luki ainoastaan romanttisia ritariromaaneja. Ja on tietääkseni varsin fiktiivinen hahmo...

Varmuuden vuoksi kysyn vielä ihmiseltä jonka kanssa teen päivittäin töitä, joka on ystävä, joka tuntee minut.

"No mä sanoisin että siinä vaiheessa jos sä vaikka lakkaisit peseytymästä...*naurua*... Niin, sit mä ehkä huolestusin, että pitäiskö sun vähän vähentää sitä lukemista.."

Julistan täten virallis-juhlallisesti itselleni ja muille: lukulakot oikean elämän suojelemiseksi ovat tarpeettomia. Lukeminen on oikeaa elämää, minulle. Joku muu saa ahdistua jos ei ehdi seurata kaikkia HBO:n laatusarjoja, sienestää, opiskella yritysviestintää sekä lukea. Minä skippaan nuo kolme ensimmäistä.

Jää enemmän aikaa olennaiseen.


Ja vielä, Petjka Skovorodnikov sekä Aleksandr (Sanja) Grigorjev, pojat yhden-kahdentoistaikäiset:

"Ken rikkoo tämän valan, hän ei saa armoa, ennenkuin laskee, paljonko meressä on hiekkaa, paljonko metsässä on lehtiä, paljonko taivaasta putoaa sadepisaroita. Jos haluttaa eteenpäin - lähetä takaisin, jos haluttaa vasemmalle - lähetä oikealle. Niin kuin minä isken hattuni maahan, niin lyö ukkonen siihen, joka rikkoo tämän kunniasanan.

Taistella ja kulkea, löytää ja olla antautumatta." 

21. syyskuuta 2014

Top 5


Nick Hornbyn romaani, High fidelity, ilmestyi vuonna 1995, ja vuonna 2000 sen pohjalta ilmestyi Stephen Frearsin samanniminen elokuva. Minulla on hassu kiintymyssuhde sekä kirjaan että elokuvaan, ja ne ovat jättäneet elämääni huvittavan tavan tehdä "top vitosia", eli siis listoja mitä kummallisimmista asioista...


Nyt seuraa Top 5, parasta syksyssä juuri nyt:



Lukulakon päättyminen.

(Olen siis ollut lukulakossa.. Voi kuulostaa oudolta, mutta on vaan niin, että siinä missä joku toinen jää koukkuun tv-sarjoihin, makeaan tai alkoholiin, minä jään koukkuun kirjoihin -niin pahasti että lukeminen sotkee unirytmin ja muun arkielämän. Lakko on koskenut romaaneja.
-Lastenkirjoja, runoja tai sarjakuvia ei lasketa).


Kullanruskeiksi paistetut herkkutatit sipulin, valkosipulin ja vihreiden pitkien papujen kera.

(Paistaessa mielellään päällä: pilkullinen vaate ja pilkullinen esiliina).


No, se pilkullinen vaate. Haalari tässä tapauksessa.


Minnetonka-mokkasiinit.
Jalassa joka ainoa päivä.


Lämmin mustikkapiiras, turkkilaisen jugurtin ja hunajan kera.



Suosittelen kaikkia edellämainittuja - järjestyksellä ei ole väliä.

<3

Ja tietenkin sekä alussa mainittua kirjaa sekä elokuvaa.
Tässä yksi kohtaus joka hymyilyttää joka kerta:


"Is that Peter fuckin' Frampton..?" 

19. syyskuuta 2014

Pääsky



Parasta suomivintagea 70-luvulta: syvä, burgundinpunainen villasekoitemekko.

 "Pääsky by Silo."





Paras kohteliaisuus ikinä:

Noin viisivuotias tyttö eilen: "Äiti kato, Lumikki!"

17. syyskuuta 2014

"Ei nimi naista pahenna.."


Olin  viime viikonloppuna todistamassa tilannetta jossa pienelle ihmiselle annettiin nimi, tai kolme nimeä tarkemmin sanottuna.

Nimi on tärkeä. Kirje aloitetaan: "Rakas se ja se." Ilman nimeä posti ei kuljeta terveisiä perille, pelkkä "se tummatukkainen ja sinisilmäinen pitkähkö nainen joka asuu kivitalon ylimmässä kerroksessa" ei riitä. Nimi pitää olla, jotta voi olla olemassa, itselleen ja muille.


Tunsin kerran tytön joka oli nimennyt itse itsensä, nelivuotiaan päättäväisyydellä hän sivuutti vanhempien antaman nimen, ja nimesi itsensä Tippiksi  -Tippi Hedrenin mukaan. Täysi-ikäisenä se muutettiin sitten myös viralliseksi nimeksi.

Nimi on kulttuurinen universaali; maailmassa ei ole ollut ainuttakaan kulttuuria jossa ihmiselle ei olisi annettu yksilöllistä nimeä, jotain kirjain-äänneyhdistelmää joka erottaa hänet muista, tai samalla liittää perheeseen, sukuun tai klaaniin. Monessa kulttuurissa on myös ollut tyypillistä että vasta nimen antaminen tekee lapsesta yhteisön jäsenen, vasta nimi antaa ihmiselle sielun.


"Fedja-setä kysyy:
-Mikä sinun nimesi on?
Kissa vastaa:
-En minä tiedä itsekään. Minä olen ollut Murre ja Paukku ja Hupsu. Ja on minua sanottu Kis Kisiksikin. Mutta en minä niistä nimistä pidä. Minä haluaisin että minulla olisi sukunimi.
-Millainen?
-Joku oikea sukunimi. Sellainen jossa olisi jotakin merestä. Minähän olen laivakissasukua. Isoisä ja isoäiti ovat molemmat kyntäneet meriä matruuseina. Minuakin veri vetää merille. Ikävöin kovasti ulapoita. Mutta minä pelkään vettä.
-Mutta jos annettaisiin sinulle nimeksi Matroskin, sanoo Fedja-setä. Siinä nimessä on sekä kissaa että merta.
Merta siinä kyllä on, ihan selvästi, myöntää kissa. 
-Mutta mikä siinä on kissaa?
-En tidä, sanoo Fedja-setä. Kai se että kissat ovat juovikkaita ja merimiehet myös. Niillä on sellaiset paidat.
Ja kissa oli tyytväinen:
-Matroskin, se on hyvä sukunimi. Siinä on merta ja se on oikea.
Se tuli niin onnelliseksi uudesta sukunimestään että se alkoi ihan hymyillä onnesta. Se kömpi syvemmälle laukkuun ja rupesi kokeilemaan nimeään.
-Olkaa hyvä ja pyytäkää kissa Matroskin puhelimeen.
-Kissa Matroskin ei voi tulla puhelimeen. Se on kovin varattu. Se makaa uunilla.
Ja mitä enemmän se kokeili, sitä enemmän nimi miellytti. Se pisti päänsä ulos kassista ja sanoi:
-Oikein hauskaa ettei tämä ole mikään haukkumanimi. Niinkuin esimerkiksi Vainio, tai vaikka Raita.
 Fedja-setä kysyi:
-Mitä haukkumanimiä nuo sitten ovat?
-No kun voidaan sanoa "Vainio on mainio, Raita on saita." Mutta Matroskinista ei voi sanoa sellaista."


Kun minä synnyin huhtikuussa neljäkymmentä vuotta sitten, oli tuulinen päivä. Isäni jaksaa kertoa tarinaa matkasta naistenklinikalle, kun ilmavirrat kieputtelivat kaikkea riittävän keveää mukanaan, kun sää oli kuulas ja raaka. Etunimeni valikoitui siis säätilan mukaan. Toiseksi nimeksi hän olisi halunnut jotain merellistä, mutta asiaan oli mielipide myös jollain muulla suvun jäsenellä; hän oli kuulemma "varannut" kyseisen nimen tulevalle lapselleen. Niinpä minusta ei tullut Meri-Tuulia, vaan Tuuli-Maria. Maria, maailman yleisin naisennimi, myös suvussa kulkeva kuten niin monella muullakin.


                                                          "Tuotiin nimen lukijat,
                                                            pantiin kirjat kannen päälle,
                                                            lehyet leviteltihin;
                                                            nimi kirjasta kimahti."


Muinaisessa Suomessa nimellä on ollut tärkeä merkitys. Koska nimi kantoi sielua, oikean nimen antaminen oli ensiarvoisen tärkeää. Jos nimi ei ollut oikea, tai "vakava", lapsi saattoi saada väärän sielun ja hänestä tuli itkuinen, sairasteleva tai muuten heiveröinen. Tuolloin nimi oli vaihdettava uuteen niin kauan kunnes kaikki olisi kunnossa. Tietäjä tai shamaani saattoi esimerkiksi luetella ääneen kuolleiden esi-isien nimiä, ja se nimi jonka kohdalla lapsi vaikkapa aivasti tai lakkasi itkemästä, oli oikea, riittävän "vakava" nimi, joka kantoi vahvan esi-isän sielua. Lapsia on myös kuljetettu uhrilehdoissa eli karsikoissa eri vainajien puiden lähellä, kunnes jokin merkki on osoittanut kenen vainajan sielu oli asettunut lapseen. 


Olin elämäni ensimmäiset noin 27 vuotta Tuuli, ja varsin tyytyväinen nimeeni. Minua ei koskaan haitannut säätiedotuksen "tuulivaroituksista" vitsaileminen tai muu. En tuntenut ketään toista Tuulia, ja pidin kovasti isäni tarinasta nimeeni liittyen. Ala-asteen ekaluokan opettaja puhutteli koko kaksiosaisella nimellä, ja joskus myös isovanhemmat. Koin siis että minulla oli juuri oikea nimi. Nimestäni ei tehty lempinimiväännöksiä, ja ainoa mitä varsinaisesti inhosin, oli se kun koulussa piti laulaa laulua "tuuli hiljaa henkäilee.."


Aikuisiällä kohtasin vastoinkäymisiä, niin kuin kovin moni muukin jossain vaiheessa joutuu kohtaamaan. Löysin itseni tilanteesta jossa identiteettini oli hukassa ja voimat vähissä. Elämässäni oli vain kourallinen läheisiä ihmisiä, ja yksi heistä päätti nimetä minut uudelleen. Olin ehkä aiemmin pitänyt nimen vaihtajia erikoisuudentavoittelijoina, en oikein ymmärtänyt mitä se muka mitään ratkaisee jos nimi muuttuu. Ihminenhän on silti sama.

Mutta olin väärässä. Aikani pyöriteltyäni silmiäni ystävälleni joka ryhtyi omavaltaisesti kutsumaan minua toisella nimelläni, Mariaksi ("se on aikuisen naisen vahva universaali nimi"), huomasin että se alkoi tuntua omituisen hyvältä. Tuntui kuin kutsumanimen vaihtaminen olisi liittänyt minuun niitä ominaisuuksia joita nimen käyttäjä minuun halusi liittää. Vahvistavia ominaisuuksia.
Sitten erään kerran, työhaastattelussa, ojensin käteni tulevalle esimiehelleni, ja kuulin oman ääneni sanovan "Maria, hauska tutustua." Siitä, hetken mielijohteelta vaikuttavasta, mutta jostain sisältä kumpuavasta lausahduksesta lähtien olin Maria. Sen nimisenä tapasin uudet ihmiset, sen nimisenä tulin tutuksi, rakastuin ja tein työtä.

Mielenkiintoista on, että vain vajaassa 50% :ssa maailman kulttuureista lapsen sukupuoli ilmenee nimestä, vaan se ilmaistaan muilla kielen keinoilla, ja noin 15% ei erottele nimessä sukupuolta lainkaan. Noin kymmenessä prosentissa henkilönnimi on täydellisen ainutkertainen, eli kellään elävällä tai kuolleella ei ole saanut olla samaa nimeä. Lähisukulaisen mukaan nimeäminen on hyvin yleistä, samoin toivottujen tai kuvailevien ominaisuuksien liittäminen nimeen. Joissakin kulttuureissa myös sisarusten ikäjärjestys ilmaistaan nimessä.

Minä olen esikoinen. Vanhemmilleni ja sisaruksilleni sisko, sisar tai Tuuli. Viikonloppuna kastetulle pienelle tytölle olen täti, pojalleni äiti. Jonain päivänä olen ehkä mummikin, eli mahdollisesti saan vielä yhden nimen lisää. Virallisissa papereissa olen Tuuli-Maria, uusille tuttavuuksille ojennan käden ja esittelen itseni Mariaksi, niin olen tehnyt jo yli kymmenen vuotta. Minun sisälläni asuu molemmat nimeni, ilman toista ei olisi toista.

 Ja yhdessä molemmat ovat vahvempia kuin yksin.




Lainaus E. Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira (1974).
Maailman paras lastenkirja joka ei ole vain lastenkirja. Jos et vielä ole lukenut, tee se nyt.

(Niin, ja kuvassa esiintyvä kissa: Kissa Matroskin. -Luonnollisesti).

13. syyskuuta 2014

Hyvä päivä


Hyvä päivä sisälsi tänään:


Kukkakimppu kollegan vanhemmilta. Kukkia on mukava saada syystä, mutta ehkä vielä paremmalta tuntuu saada niitä muuten vaan.


Iso pehmoinen Missonihenkinen huivi, lahja kollegalta (muuten vain..jälleen!) sekä kulunut pitsisomisteinen kietaisuhame, lahja asiakkaalta ja ystävältä (myöskin muuten vaan).


Vanha reikäinen puuvillamekko jonka olin unohtanut vintin perukoille. Joskus nämä ovat niitä parhaita löytöjä. Ja reiät voi aina korjata.

Lisäksi hyvään päivään kuului tänään aivan mainio tarina, jossa olin kuulemma elokuvan ensi-iltajuhlissa puvustajan ominaisuudessa. Minut siis sekoitettiin johonkuhun toiseen henkilöön.. Melkein harmitti oikaista tarinan kertojan minulle luoma kaksoiselämä, niin viehättävältä se kuulosti. Ajattelin heti Kieslowskin Veronikan kaksoiselämää, syyslehtien peittämiä polkuja, pehmeään villaviittaan pukeutuvia hahmoja kävelemässä sumuisilla silloilla, kuluneita, tummanpunaisia samettipenkkirivistöjä hämärässä elokuvateatterissa. Ehkä sivuroolini jossain elämäni elokuvista onkin sittenkin puvustaja...


Hyvään päivään riittää joskus niin kovin pienet asiat. Tänään sain enemmän kuin olisin uskaltanut toivoa, iloisia ilmeitä, aurinkoa, värejä, hymyjä. Kun suljin oven kaupalla ja sammuttelin valoja, päätin jäädä vielä hetkeksi istuskelemaan, katsella kun ulkona hämärtää. Taustamusiikiksi valitsin erään toisen valitsemia vanhoja tarinoita ja kappaleita muunmuassa yleisradion arkistojen kätköistä.





                                       "They hadn't been standin' a minute or two,
                                        When out of his knapsack a fiddle he drew;
                                        And the tune that he played made the valleys all ring,
                                        Made the waters go glidin', made the nightingale sing."


                                       
                                                           (runon tekijä tuntematon)

12. syyskuuta 2014

Keltainen ja vihreä


Vintagen ja second handin harrastajista löytyy monenlaisia tyyppejä.  On autenttisuuden vaalijat, ne jotka hurahtavat johonkin tiettyyn vuosikymmeneen tai tyyliin. Ratikassa saattaa esimerkiksi keskitangosta pidellä kiinni siro säämiskähansikkaan verhoama käsi, pienenpienet päällystetyt napit juoksevat saumaa pitkin kuin helmet, kuten nekin jotka ovat kaulalla. Takki on kauniisti leikattu, otsakiehkura viimeistelty, huulipuna paikallaan, kuin leimasimella huulille painettu.  Sitten on miksaajat, huolettomat second hand- ja kirppariluuharit, jotka sekoittelevat iloisesti vuosikymmeniä ja tyylejä, hakevat kontrastia nykyvaatteistakin. Tämän ryhmän porukkaa yhdistää se, että heitä ei yhdistä mikään. Osaa kiinnostaa vaatteen historia, eri vuosikymmenten kulttuuri- tai musiikki-ilmiöt, ja osaa ei. Joku hihkuu onnesta löytäessään "Kaunotar" -takin, ja vaalii sen kaunista räätälöintiä kalleimpana aarteenaan, on ylpeä kuljettaessaan mukanaan osasta Suomen vaatetushistoriasta. Toinen ostaa vain kauniin takin, miettimättä asiaa sen enempää.


Kolmas ryhmä tässä keksimässäni huolettomassa jaottelussa on muokkaajat. Tämä on se ryhmä johon samaistun kaikkein huonoiten. Muokkaaja ostaa vintagevaatteen ja "päivittää" sen; lyhentää, ottaa hihat irti, lisää rusetteja, nappeja, pitsiä, nauhoja, mitä tahansa.. Jostain kumman syystä muokkaus menee helposti "yli", toisin sanoen ei tule lopetettua ajoissa.

Toki muokkauksen voi tehdä hyvinkin, omalle vartalotyypille tai maulle sopimaton helma on ihan luvallista poikkaista, joissain tapauksissa. Samoin moni mekko saattaa toimia paremmin jos puhvihihat muokkaa hillitymmiksi tai olkatoppaukset poistaa.


Tämä printti kuuluu 70-luvun maksimekolle. Jollain oli ollut visio tästä mekosta lyhyenä, niin että helma oli rypytetty ja ommeltu kiinni kaksinkerroin vyötärönauhaan, jolloin helmasta tuli kierteisesti pussimainen "balloon"-tyyliin. Tiedättehän kun 90-luvulla ja vielä 2000-luvullakin oli sellaisia kummallisia rinnan alta alkavia kierteisesti pussittavia tunikoita? Ei toiminut. Ei. Sattui silmiin.

Sattui silmiin niin paljon, että suorastaan juoksin ompelulaatikolle hakemaan ratkojaa. Siksi siitä muokkauksen kukkasesta ei ole kuvaa tai muuta todistusaineisto kuin kertomani. Ja ehkä ihan hyvä niin!

Mekko on ihana. Ohuen ohutta puuvillaa, taakse solmittavat nauhat, pituus nilkkaan asti.


Keltainen ja vihreä. Niitä voi vielä tankata hetken aikaa, talven varalle. Huomasin eilen että pisamat alkavat jo haalistua.


Hyvä uutinen on se, että julkisivuremontti on ihan pian valmis.

Kissat istuivat aamulla ikkunalla molemmat, katselivat taivaalla kaartavia lintuja, nauttivat raittiista ilmasta ja muovittomasta ikkunasta josta näkee läpi, ulos.

11. syyskuuta 2014

Hand made


-Palmikot päälaella


-Lapanen


-Omena-vadelmapiirakka


... (Opeteltavien listalla: Origamit ja/tai makramee)

7. syyskuuta 2014

"Ei mikään paikka"



Utopia (kreik. Utopos) - "ei mikään paikka."


"Kun olin lapsi, suunnittelin uutta maailmaa. Mietin miksi kutsuisin sitä - hassuinta oli että aloin sanoa sitä valtioksi. Varmaan se jossain määrin muistuttikin Platonin valtiota. Siellä vallitsi ihmeellisen vapauden, oikeamielisyyden, ystävyyden ja rakkauden henki. 

Mutta yökaudet minä mietin, mistä saisin sinne ihmisiä. Enkä keksinyt ketään. Niin realistinen minä sentään olin, etten halunnut sinne pikkujärkeviä, uneksimattomia olentoja."


"Utopialla ei ole paikkaa. Se on nirgendheim, ei missään kotona, ei mistään kotoisin. Se on Södergranin "Maa jota ei ole." Eivät ne jotka uneksivat tällaisesta maailmasta, välttämättä viihtyisi täällä. Eivät ne jotka uneksivat."





"Kun utopia toteutuu, se kuolee. Ja ihminen on utopiaansa köyhempi. Ja koska hän on utopiaansa köyhempi, toteutunut ei tunnu vastaavan sitä mistä hän uneksi. Aina on jotakin vastusta, jotakin utopialle vierasta siinä elämässä missä se otti toteutuakseen. Uneksiko hän huonosti? unohtiko hän jotain tärkeää?"



"Nyt voisi jo sanoa että on turha puhua utopian toteutumisesta. Se mille ei ole paikkaa, ei voi toteutua. Heti kohta voisi sanoa että kellä on vähänkin järkeä, ei uneksi."




"Jos kerran utopia kuolee tai me kuolemme siltä, koemme että se pettää meidät tai että me petämme sen. Emmekä yleensä tunnista toteutumista. Kuka meistä sanoo että koska utopiani on mennyt, se on alkanut toteutua. Että se toteutuu jossakin. Että se on siirtynyt toisten silmäterien kehään. Ei, me olemme vain utopiaamme köyhempiä. Ja sanomme tuollaista suhtautumista utopistiseksi. Mutta näinkin päin on nähtävä: Kun utopia on kadonnut, se on alkanut toteutua. Onneksi sellaistakin sattuu, että kuulemme jonkun sanovan: tämä on juuri sitä mitä olen toivonut."







"Minua kiinnostavat ne pettymykset, joita faktojen maailmassa uudestaan ja uudestaan koemme... Petymme kun metsiä aina ja aina vain avohakataan, kun ihmisiä vainotaan ja tuhotaan heidän erilaisuutensa vuoksi, me, tämän ohuen ilmakehän asukkaat petymme kerran toisensa jälkeen kun tajuamme voimattomuutemme. Emme totu näihin tosiasioihin. Se jos mikä on merkki siitä että meissä on toisenlaisen maailman mahdollisuus. Meissä on utopos. Emme ole vain aikaan ja paikkaan sidottuja. Meissä on se mille ei ole paikkaa. Olemme täällä mutta emme ole täältä. Tuskin me edes voisimme sijaita tässä ajan ja paikan koordinaatistossa ellei meissä olisi jotain muuta.  Se että vieläkin petymme, on osoitus siitä että utopia meissä on monta kertaa läpäissyt syntymän ja kuoleman.
Mutta merkillistä on että oikeudenmukaisuuden taju voi säilyä epäoikeudenmukaisessa maailmassa, ihmisestä välittäminen välinpitämättömyydessä, rakkaus rakkaudettomuudessa. Ehkä ei tarvitse enää pettyäkään tajutakseen, että ne meissä ovat tallella. Ne vain ovat, kaikesta huolimatta."









"Hyvä utopia sanoo että maailma voisi olla parempi paikka. Ja kuka sellaista utopiaa elää, häntä voidaan tietysti pitää suuruudenhulluna. Ja kyllä utopisteissa sellaista vikaa voi ollakin. Mikään ei paisu niinkuin ego silloin kun se alkaa olla heikoilla ja pelkää katoavansa. Mutta tässä kyynisessä maailmassa unohtuu, että ihmisessä on yhteisyyden taju. Että ihminen ei syvimmältään voi olla toisten kanssa kilpaileva olento vaurioittamatta itseään. Että ihminen joka elää sillä tavalla jättää suuren talonsa asumatta."







"Arvasin etten niin vain suostu utopian kuolemaan 
vaikka olen sen kokenut. Minäkin kuolin utopialta eikä se silti jättänyt minua."





Sunnuntaikävely ennen töihin menoa.

Lainaukset Mirkka Rekola  / Utopian kuolema /
(Muistinavaruus)



JJ Cale  (who always wrote poems, not cvs)

6. syyskuuta 2014

Isobel / Isolate






                                                               "In a forrest pitch-dark
                                                              glowed the tiniest spark                                                                      
                                                              it burst into flame                     
                                                               like me                                                              
                                                               like me-
             

  "my name Isobel 
     married to myself
my love Isobel
   living by herself-


                     "in a heart full of dust
                              lives a creature called lust
                        it surprises and scares
  like me
    like me-


  "my name Isobel 
     married to myself
my love Isobel
   living by herself-


                    "when she does it she means to
                moth delivers her message
                 unexplained on your collar
 
    crawling in silence
 a simple excuse-

     
                                                             
                                                               "in a tower of steel
                                                                nature forges a deal
                                                                to raise wonderful hell
                                                                like me
                                                                like me

                                                                 my name Isobel 
                                                                 married to myself
                                                                 my love Isobel
                                                                 living by herself

                                                                  when she does it she means to
                                                                  moth delivers her message
                                                                  unexplained on your collar
                                                                  crawling in silence
                                                                  a simple excuse"


(Isobel on Björkin kirjoittama tarina myyttisestä hahmosta joka symboloi intuitiota. Isobel syntyy syvällä metsässä pienestä kipinästä.)


"Tyttö tapaa kaupungissa kaikki nämä aikuiset, jotka tekevät työtä lakkaamatta, ollen älykkäitä, nokkelia.. Hän tarkoittaa hyvää, mutta ehkä rakastuu vääriin ihmisiin. Satuttaa, tulee satutetuksi. Lopulta hän päättää palata takaisin osaksi luontoa, eristäytyä. Sen vuoksi hänen nimensä on ISO-bel, ei ISA-bel. Silti, hän on edelleen sitä mieltä, että asioita pitäisi tehdä intuitiolla, ei vain rationaalisella ajattelulla. Siksi hän kerää yöperhosia ja lähettää niitä lentämään ihmisten ikkunoista sisään - ihmisten jotka ajattelevat liikaa - ja ne laskeutuvat olkapäille, kaulukselle,
eivätkä käytä sanoja..." 

(Björk/The Rolling Stone)



Mielikuvissani ryhdyn kasvattamaan yöperhosia.
(Täytyyhän eristäytymiseen taipuvaisella ihmisellä olla jotain puuhaa ?)