[undine: the elemental being of water]

31. lokakuuta 2014

Marras



Viime päivät ovat kiitäneen samaa vauhtia kuin syystuulet tuolla taivaalla. Iltaisin kotiin päästyäni olen vain keittänyt teetä, avannut kirjan ja yrittänyt pysäyttää hetken. 





Mustavalkoinen suuri rakkauteni, vanha herra Morris on tottunut uuteen lääkitykseen ja erikoisruokavalioon. Aina vain uskomattoman persoonallinen, vuosien takainen löytökattini nukkuu päivisin entistä enemmän - kilpirauhasongelmien lisäksi nyt vaivaavat myös munuaiset. 

Kissaelämä kotona on muuttunut kovin vuosien takaisesta; mutta rakkaus sitävastoin on vain kasvanut kasvamistaan. 

Elämä on hauras, se saa välillä sydämen pakahtumaan ja puristumaan kasaan, mutta en silti vaihtaisi sitä mihinkään, en uusien alkujen huolettomiin aamuihin, en kepeämpiin kiintymisiin. Kaiho ja minä olemme aina tulleet toimeen, ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä tutumpi ja syvääluotaavampi kumppani siitä on tullut.




Tämä syksy ja alkutalvi on ollut muutenkin kovin erilainen. Elämän hidastuessa ja hieman sulkeutuessa kotiseinien sisäpuolella, on ulkopuolella eletty elämä avannut ovensa sepposen selälleen. Introvertti minussa on oppinut ottamaan vastaan apua, ja niin tehdessään on huomannut että töitä voi tehdä jakamalla. Olen ollut uskomattoman onnekas saadessani tutustua nuoriin ja energisiin naisiin, jotka ovat kaupallani töissä puoli-ilmaiseksi mutta täydellä sydämellä.




Olen saanut vapaa-aikaa, johon en aluksi ole edes oikein osannut suhtautua.

Muutama tunti siellä täällä; teehetki mertentakaisen tummakulmaisen ystävän kanssa, viikonloppu sisaren seurassa Helsingin kirppareilla kierrellen. Sumuinen ja tuulinen sunnuntai kirjamessuilla, kun nopeaksi aiottu käynti venyy kolmeksi ja puoleksi tunniksi. Jään kuuntelemaan Agneta Rahikaisen Edith Södergran -haastattelua ruotsiksi, höpisemään antikvariaatinpitäjän kanssa venäläisestä kirjallisuudesta - ihailemme yhdessä 1800-luvun musiikkiohjelmalehtisiä, niiden kiemuraisia kyrillisiä aakkosia ja nuotteja. Mistähän ne kertovat? Vaikka laskut kasautuvat ja maailman talous ei ole kovin armollinen pienyrittäjälle, olen silti onnistunut suurimmaksi osaksi säilyttämään luottamuksen siihen että asioilla on tapana järjestyä - kunhan muistaa kuunnella itseään.





                                                              Talvi

                                 Puut ovat täynnä laulun tapaista hälinää,
                                 mitä lie uutisia, jotka sekoittuvat valjassolkien ääniin.

                                 Karjakutoja istuu vankkurien aisalla,
                                 Lintujen siirtokunnat lähtevät ja lähtevät.

                                 Alkukantainen heimo pakenee syvemmälle luoliinsa
                                 ja tuo oudosti mieleen kotimaan onnettomuudet.

                                 Talvi ajaa natisten kylään, mustia raiteita lumessa.
                                 Muistan heinän tuoksun, lämpöä pidättävät sävyt.


                                                   (Eeva-Liisa Manner)


Huomenna on marraskuu, pyhäinpäivän lauantai, aika jolloin hämärässä syttyvät kynttilät.
Tulisipa lunta.


18. lokakuuta 2014

Luettua ja lumihiutaleita



Taivas tuntui olevan tavallista alempana toissa-aamuna. Avatessani kaihtimia vastaan tuli harmaanvalkea pilvimassa joka oli peittona laskeutunut vastapäisten talojen savupiippujen suojaksi. Avasin ikkunan raolleen, niin kuin teen yleensä joka aamu. Kissat juoksivat tuttuun tapaansa samantien ikkunalaudalle, molemmat nenät ulkoilmaa nuuskien. Tällä kertaa tuo ikkunanraossa haistelu jäi varsin lyhyeksi. Edes ulkona lentävät naakat eivät houkuttaneet riittävästi. Oli nimittäin liian kylmä.

Käänsin selkäni hetkeksi, laitoin teeveden tulelle ja pannun hellalle pannumyssyn alle. Palasin sulkemaan ikkunaa ja vetäessäni villasukkia jalkaan huomasin ne. Isot harvakseltaan putoilevat hiutaleet. Ilman mitään symmetriaa, vain satunnaisten höytyvien tanssia. Hidas lumihiutalevalssi.


Siinä vaiheessa kun sain kaivettua kameran esille, valssi oli jo hiipunut niin satunnaiseksi ettei kameran muistiin jäänyt ainoatakaan valkeaa hiutaletta todisteeksi ensilumesta.




Luettua syys-lokakuussa:


Irene Nemirovsky/
Sunnuntai ja muita novelleja
David Golder
Veren polte

Valentin Kaverin / Kaksi kapteenia
Leo Tolstoi / Kuinka hanhi jaetaan - satua ja totta
Kristmann Gudmundsson / Morsiuspuku
Oliver Sacks / Kirjailija joka kadotti kirjaimet
Ljudmila Ulitskaja / Vihreän teltan alla




Omistan useamman Irene Nemirovskyn teoksen, mutta olen kuitenkin lukenut kyseisen kirjailijan tuotantoa suht huonosti.  Jostain syystä niitä on kertynyt hyllyyn, ja yhtä epäselvästä syystä ne ovat sitten jääneet lukematta.

Nemirovsky oli ihmeellinen olento; Ukrainassa 1903 syntynyt ranskankielinen venäjänjuutalainen, hetken Helsingissäkin asunut ja sittemmin Pariisilaistunut nainen joka (ehkä turvatakseen perhettään) kirjoitti antisemitistisiin julkaisuihin lunastaen itselleen joissain piireissä tittelin "self-hating jew", ja joka kuoli lavantautiin Auschwitchissa vuonna 1942.

Esikoiskirja David Golder ilmestyi vuonna 1929, ja tuntuu käsittämättömältä että sen on voinut kirjoittaa vasta 26-vuotias nainen... Nemirovskyn tunnetuin (myydyin sekä ylistetyin) teos Ranskalainen sarja julkaistiin vasta kun hänen tyttärensä toi sen päivänvaloon säilytettyään äitinsä käsikirjoitusta 60 vuotta. Omassa hyllyssäni Ranskalainen sarja on englanniksi käännettynä, eli odottaa siis vielä lukemista.

En oikein tiedä mitä mieltä olen Nemirovskysta. Tai tiedän. Hän on niin taitava että se hirvittää. Kieli on taloudellista, ja yksinäisyyden ja erillisyyden kuvaajana hän on mestarillinen. Liekö sitten hänen erittäin vaikea äitisuhteensa, koettu henkinen ja fyysinen maanpakolaisuus, vai mikä, mutta hänen teksteissään on myös jotain hurjaa. Hän tuo esiin omakohtaisia asioita, tekemättä siitä mitenkään henkilökohtaista. Henkilöhahmot saattavat olla katastrofaalisessa tilanteessa ja silti toimia kylmän viileästi. Nemirovsky on hämmentävä, etäännyttävä. Silti teksti tuntuu, ja jää vaivaaman. Jossain määrin se myös ärsyttää itseni kaltaista sanojentuhlailijaa. Sunnuntain esipuheessa käytetään ilmaisua: "hän menee mahdollisimman lähelle saalistaan mutta ei koskaan ammu."  Kuvaa hyvin.




Syys-lokakuussa lukemistani kirjoista erikoisin kokemus oli selkeästi Morsiuspuku, norjankielestä suomennettu romaani Islannista. Islantilaiskirjailijan alkuperäinen teos on julkaistu vuonna 1927 ja suomennos on vuodelta 1938, ja se on aikanaan kuulunut isäni isän kirjastoon. Sisäkannessa komeilee ukkini ex libris, ja sisälehdellä mustekynällä kirjoitettu omistuskirjoitus "Kirstin päivänä 1942."

En koskaan ehtinyt tavata ukkiani, äitini odotti minua hänen kuollessaan Parkinssonin tautiin, mutta olen myöhemmin saanut kuulla joitain juttuja tästä ilmeisen erikoisesta henkilösta. Ukkini kirjoista osa päätyi joitain vuosia sitten minulle ja sisarelleni, ja tiedän ainoastaan että kirjoja oli paljon, kuten myös päiväkirjoja. Valitsimme siskon kanssa aikalailla sokkona kirjoista joitain itsellemme, enkä lainkaan tiedä minne loput joutuivat. Valinnanvara oli erikoinen; Krishnamurtinin kirjoituksia, luontokirjoja, paperikantisia vanhoja romaaneja... Ja melko monessa oli sininen leimasimella tehty leima "arvioitavaksi." En tiedä kenelle tai mihin ukkini kirjoja arvioi, mutta aiheiden perusteella häntä kiinnosti erityisesti mm. uskonnot, okkultismi sekä muu vastaava siihen aikaan aika erikoinen aiheisto.

Morsiuspuku on varmaankin valikoitunut minulle Islantiaiheensa myötä. En ole koskaan käynyt kyseisessä maassa, mutta minulle se edustaa mielikuvissani unieni kauneinta ja kiehtovinta paikkaa. Ehkä jopa hieman pelkäisin matkustaa sinne, koska mitäpä jos pettyisin? Tai mitäpä jos en voisikaan enää lähteä pois..

Kirjana Morsiuspuku oli hirveä. Viimeiseen asti odotin käännettä, jotain joka pelastaisi edes jonkun kirjan henkilöistä. Ihmiskohtaloita ohjasi kehdosta hautaan vainajien synnit, kiroukset, luonnon merkit, vuorten sisällä asuvat Keijuhaltiat, jäätiköt... Kummallinen kristinuskon ja luonnonuskon yhteinen keitos, jonka ikeessä ihmiset yrittävät selviytyä haastavissa olosuhteissa. Sukupolvesta toiseen henkilöhahmot kieltäytyivät menemästä naimisiin rakastamansa ihmisen kanssa, luopuivat onnesta rankaistakseen jotakuta, kostaakseen, tai noudattaakseen jotain ikivanhaa ennettä.

Mutta morsiuspuku oli kaikessa hirveydessään myös äärimmäisen kiinnostava. Opin todella paljon Islannin historiasta ja vanhasta kulttuurista. Ja mikä parasta, luin sivukaupalla sydäntäsärkeviä, häikäisevän kauniita luontokuvauksia, jotka uskoakseni kuvasivat maailmaa jota ei ole enää olemassakaan. Suomennoksen kieli oli vanhahtavaa, enkä osaa sanoa edes oliko teksti hyvää vai huonoa.

Toisinaan voi kuitenkin olla lahja saada lukea jotain näin erilaista.




Sään viiletessä, aamujen ja iltojen hämärtyessä sekä lumihiutaletansseja odotellessa on ollut aika siirtyä villatakkiaikaan. Hyvä neuletakki on lämmin, luonnonmateriaalia, ja siinä on riittävän pitkät hihat.

Viikonloppuna odotan sisarta saapuvaksi. Jo on aikakin että maalaishiiri ja kaupunkilaishiiri saavat istua taas iltaa teekuppiensa ääressä...


8. lokakuuta 2014

Kotimatka, Kissa kotona ja Käsinvärjäyksen abc (?)


Eilen kun kävelin töistä kotiin, tajusin kuinka pitkällä syksy jo on.


Pimeys kietaisee kaiken sisäänsä. Asfaltti on mustaa, leikkipuistosta erottuu vain yksinäinen kiipeilyteline ja kellastuvat lehdet.


Katulamppujen valossa tulee epätodellisen näköisiä valokuvia.


Kotona kiersin avainta lukossa, oli ihan hiljaista ja ihmettelin miksei "vastaanottokomitea" ollut paikalla tavanomaiseen tapaansa.. Yleensä ovenraosta tunkee ulos kaksi kehräävää otusta hännät pystyssä valmiina ryntäämään edelläni keittiöön, ruokakupille, haistelemaan kauppakasseja, ja muutenkin tutkimaan kotiin palanneen emännän ulkoa tuomat hajut.

Mutta tällä kertaa oli hiirenhiljaista.

Vanhemman kissan löysin nukkumasta ruokapöydältä, se oli kiilannut itsensä rakoon josta patteri lämmittää kylkeä optimaalisesti. Vanha rontti ei herännyt edes kauppakassien purkamisen ääniin...

Toinen kaveri, se nuorempi raidakas oli kadonnut jäljettömiin. Siltä ainakin vaikutti, kunnes tarkensin korviani; eteiseen jätetty kassi johon oli pakattu vinttiin tai kierrätykseen menevää tavaraa selvästi äänteli. Kassi kuorsasi. Nostin harmaata roskiin menossa olevaa pahvinpalantapaista.... Ja kyllä vain, sieltähän se toinenkin unikissa löytyi.


Näillä tyypeillä on tapana löytää ne parhaimmat (ja kummallisimmat) nukkumapaikat. Toista oli kesällä, kun helteen venyttämät kissat makasivat raukeina pitkin lattian viileintä kohtaa. Jälleen yksi oikean syksyn merkki; joudut etsimään kissojasi liinavaatekaapista, pyykkikorista, peittojen alta..

Omiin illan aktiviteetteihini kuului radion kuuntelua, kirjan lukemista sekä kangasväreillä lääräämistä. Sanon lääräämistä, koska sitä se minun kohdallani on. 


1. Ensin löytyy jokin vaate joka on ihana, mutta väärän värinen. Tässä tapauksessa se oli Merry Finn merkkinen kotimainen "pieni talo preerialla" -mekko, sellainen joka on harvinaista C34 kokoa, eli pieni vyötärö mutta riittävästi pituutta, koko joka 70-luvun vaatteessa sopii minulle aina. Poikkeuksetta. Nämä on sellaisia kuin ne olisi tehty minun mittojeni mukaan. Tässä mekossa oli vain yksi vika, se oli valjun harmaa.


2. Seuraavaksi syntyy idea värjäämisestä.  Ja kuin ihmeen kaupalla laatikon pohjalta löytyy "ei mitään käsitystä kuinka vanhaa" Dylon kangasväriä, puolikas pussi violettia, ja toinen jossa lukee "Tulip red." Täydellistä. Jos kaikki menee hyvin (ja jos löydän jostain ämpärin, kumihanskat sekä riittävästi ruokasuolaa...) niin saatan saada aikaiseksi oikein kelpo mekon. 


Tosin näissä puuhissa on aina myöskin yllätysmomentin mahdollisuus. Nimittäin sellainen että koko operaatio menee totaalisesti pieleen. Aiemmin on koettu mm. se että vaate ei värjäydy vaikka sen pitäisi värjäytyä. Vaate värjäytyy mutta epätasaisesti. Vaatteesta tulee aivan käsittämättömän ruman värinen, enkä ymmärrä miksi. (Huomautuksena vielä, en ole nukkunut väriopin tunneilla...).


3. Tällä kerralla kaikki meni loistavasti. Lukuunottamatta pienen pientä merkillistä vasemman käden kumihanskan huomaamatonta rikkoutumista.. No, näytin hetken siltä kuin olisin kolmisormisesti kuorinut tonnin punajuuria. Ja hieman poltteli, mutta mitäs pienistä, koska mekosta tuli hyvä. Tavoittelin sellaista vispipuuron ja ruismarjapuuron syksyistä kombinaatiota - ja mielestäni onnistuin aika hyvin.


Vielä tosiaan tähän loppuun varoituksen sana: Jos olet tarkka, huolellinen, säntillinen ihmislapsi, älä tee niin kuin minä teen, vaan tee kuten minä sanon:


- Älä osta vaatetta jos se on väärän värinen.

- Jos kuitenkin päätät värjätä, älä värjää käsiväreillä vaan valitse pesukoneväri.

-Värjää ainostaan luonnonmateriaaleja

-Jos olet epävarma vaatteen ompeleen materiaalista, älä värjää (ommel ei värjäydy jos lanka on polyesteriä)

-Muista värioppi: sininen + keltainen = vihreä, jne

-Itse sekoitelluista väreistä voi tulla mitä vain. Älä siis sekoittele.



 Jos taas olet huoleton, helposti innostuva läärääjä...


-Unohda kaikki säännöt ja...
...anna palaa Frank!
(pitäähän lukutoukkien, kotihiirien ja muuten vain hissukkanörttienkin saada elää vaarallisesti ;) ?)

3. lokakuuta 2014

"Täällä asuu kaksi nopeasti kyllästyvää jumittajaa"


Tuo otsikon teksti sopisi kotioveeni. Vaikkapa sen toisen pikkukyltin viereen, sen jossa lukee "huoneistossa kotieläimiä."

On varsin tavallista että tullessani töistä kotiin, löydän erään nuoren miehen harmaassa jump-in kokohaalarissaan, tukka hiestä märkänä seisomasta keskellä huoneensa lattiaa otsa rypyssä ja kädet puuskassa. Ympärillä lojuu päällekkäin pinottuja huonekaluja, sarjakuvakasoja, epämääräisiä vaateläjiä, vanhoja pehmoleluja, stereoiden irroitettuja piuhoja...

"Äiti mitä mieltä sä oot, et jos siirtäis ton kaapin tohon, lipaston sen viereen..?, ainiin mutta patteri on tossa, ja mihis sänky sitten...mutinaa...mihis mä nyt taas sen rullamitan laitoin..."

Aivan. Meillä sisustetaan. Usein.


Jokin aika sitten pojan tullessa kotiin tyttöystävän luota, löysi hän vastavuoroisesti äitinsä samoista puuhista. Kurkkaa ovelta ja sanoo: "Jaahas, hyvä meininki äiti." Kodin järjestyksen muuttaminen on kahden hengen perheessämme toivottava asia. Viimeksi kiitosta sai erityisesti tuo ylläolevan kuvan vasemmanpuoleinen matto joka adoptoitui meille, korvaamaan sellaista tylsää yksiväristä.

Omenat eivät ole todellakaan pudonneet kauas puusta. Muistan varsin elävästi monen monituista kertaa kun olen tullut koulusta kotiin, huomatakseni että äitini on päättänyt "möbleerata."Möbleeraus sijoittui aina ajankohtaan jolloin isäpuoleni oli esimerkiksi työmatkalla, koska silloin siitä pääsi oikein kunnolla nauttimaan. Rullasimme räsymattoja, nostimme vanhat kaapit niiden päälle ja vedimme. Jopa portaat ylös yläkertaan, hullut naiset ja pikkuveli joka innoissaan pyöri ympärillä auttamassa. Hakkasimme nauloja tauluille, vaihdoimme verhot, vaihdoimme toiset takaisin, siirsimme sohvan, käänsimme nojatulit, tyhjensimme kirjat hyllystä, purimme sen, kokosimme uudelleen... Suurimman työn kyllä yleensä teki aina äiti, joskus koko kodin järjestys oli vaihtunut koulupäiväni aikana.

Kuitenkin usein, vielä yömyöhälläkin kun meidän olisi pitänyt jo ajat sitten olla nukkumassa, "kuulen" äidin seisomassa keskellä olkkarin lattiaa, otsa rypyssä ja kädet puuskassa.

Työmatkalta kotiutunut isäpuoli harhaili sitten viikon eksyneenä talossaan jossa kaikki oli väärässä paikassa. Yritti töistä tullessaan laskea salkkuaan lipaston päälle... "Mihis tästä on kadonnu..."

Ja juuri kun hän oli tottunut uuteen järjestykseen, se vaihtui taas.

Olen itse aivan samanlainen. Ja niin on minunkin jälkikasvuni.


Perheessämme sisustushulluuskohtaukset ovat sellaisia joissa EI mennä Ikeaan, EI Habitare-messuille. Ei osteta uusinta sisustuslehteä jonka kannessa lukee Syksyn sisustustrendit 2014.

Meillä nimittäin jumitetaan. Samat vanhat huonekalut, tekstiilit ja esineet vaihtavat säännöllisesti paikkojaan 48 neliön kaksiossamme. Satunnaisesti mukaan pyöritykseen saapuu kirpputoreilta tai roskalavoilta raahatut "romut", jotka näyttävät jo valmiiksi siltä kuin ne olisivat olleet meillä vuosia.

Tavarat valikoituvat periaatteella: Kiintymys voittaa aina käytännöllisyyden.

Aina möbleeratessaan äitini pysähtyi milloin mihinkin esineeseen tai huonekaluun: "Tämä levysoitin oli kuule jo siinä ja siinä kodissa kun se ja se sisarus ei vielä ollut syntynytkään. Tämän kiinanruusun pistokas on mummilta ja nuo saint pauliat joissa on moninkertainen kukka samoin, ja muistattekos sen remontin kun veli oli vauva ja meillä ei ollut vessaa..." 

Kaikkeen liittyi aina jokin tarina. Lisäksi möbleerauspäivinä kuunneltiin musiikkia. Siivousmusiikkia, kuten äitini sanoi - vaikka se useimmiten oli kyllä sotkemismusiikkia... Hyvä jos kämpässä mahtui kulkemaan kaikkien kamojen lojuessa pitkin lattioita.

Meillä toimitaan samoin. Tietyt asiat poikaani lainatakseni "kuuluu olla".

Luovaa kaaosta jonka rakennuspalikoissa  kertautuvat muistot, tapahtumat, vietetyt synttärit, remontit, se kun joku esine meni rikki ja suretti. Se kun jotain tuli tilalle. Muutot, tärkeät ihmiset, nykyiset ja jo menneet.

Mikään muu tuskin selittäisikään sitä miksi meillä on lukematon määrä mm. vanhaa venäläistä posliinia, parittomia vanhoja kahvikuppeja, peltirasioita, teepannuja...




Pöytäliinoja, verhoja, kankaita, tyynyjä...


Pyöreitä kiviä Nizzan rannoilta lasipurkeissaan.


Pojan huoneesta löytyy suurehko kokoelma Dragon Ball Z figuureja siistissä rivistössä. Cerwin vega -merkkisiä vanhoja kaiuttimia, vanhoja pikkuautoja samoissa laatikoissaan joissa ne olivat silloinkin kun niillä vielä leikittiin.

Jumittajia. Jumittajia joista toinen juo kahvinsa ikivanhasta huumorimukista jossa lukee piirretty pieru ei haise. Jos kyseinen muki on tiskissä, kelpaa ainoastaan Tinttimuki.

Yhtä varmasti allekirjoittaneella on vakkariteekuppinsa. Musta tee juodaan tietystä kupista, ruusunmarjatee toisesta. Kaakaolle on omansa. On olemassa lempilakanat, kylpypyyhe, aamutakki. Omat "paikat" pöydän ääressä. Tietyt taulut ja kynttilälyhdyt. Joka joulu pitää olla sama joululiina.

Tiedän. Kuulostaa sekopäiseltä tavaranhamstraajaporukalta. Mutta sitä me emme mielestäni kuitenkaan ole. Olemme kotikeskeisiä, turvallisuushakuisia ihmisiä jotka haluavat kiintyä. Ja kyllästyä. Esteetikkoja jotka nauttivat vaihtelusta sekä kodin viihtyisyydestä. Väitän että jos koko maallinen omaisuus palaisi poroksi, siitä ei kuitenkaan laskeutuisi maansuru. Tavara ei ole itseisarvo. Tarinoita tulee uusia.




Ja aina välillä jostain jutusta voi päästää irti, jos vaikka joku muu tarvitsee sitä enemmän.

Poikani huoneessa on täyspuinen lipasto. Se oli aikanaan minun lastenhuoneessani oranssi, niinkuin 70-luvulla kaikki oli. Viimeiset 18-vuotta lipasto on viettänyt sinisessä maalipinnassa. Siihen on liimattu miljoona tarraa.. Muistan vieläkin kun liuotin niitä edellisiä, minun ja sisarusteni liimaamia irti siitä oranssista maalista. Tähän asti pojan liimaamia ei ole saanut irrottaa, mutta viimeksi kun hän järkkäili huonettaan, oli tarrojen poisto jo varovaisessa harkinnassa. Epäilen vahvasti että joku pikkuihminen vielä jonain päivänä haluaa liimata siihen omat tarransa. Ehkä sitten kerron hänelle että mumminsa ollessa lapsi lipasto oli oranssi, isällä se oli sininen...


Kaikenlaista on tarttunut matkaan. Olen kantanut rottinkikeinutuolia kirppikseltä kotiin kaksi ja puoli kilometriä, toisella kädellä lasta rattaissa työntäessäni. Soittanut pojan yömyöhällä naapuritalon roskalavalle, kun en ole itse jaksanut nostaa sohvaa. Dyykannut Hakaniemen Sokoksen roskiksesta vanhoja Elannon vaaterekkejä, ja huristellut niiden kanssa pitkin Kallion katuja. Löytänyt roskakatoksesta kaksi design-pinnatuolia kun olen käynyt kastelemassa ex-miehen kukkia hänen matkalla ollessaan. Olen repinyt tapetteja, maalannut, raahannut huonekaluja huoneesta toiseen, sahannut varastohyllyistä kenkähyllyjä, petsannut, purkanut ja rakentanut seinän- kyllä, omin pikku kätösin. Mennyt rautakauppaan ostamaan kulmarautoja tietämättä lainkaan miltä kulmarauta näyttää.


Jotkut mekot ovat käytössä, toiset roikkuvat seinällä. Toiset kirjat ovat lukemista varten, toiset siksi että ne tuoksuvat hyvältä tai että niissä on maailman kauneimmat paperikannet vuodelta 1952.


Toivoisin että jokaisella maailman ihmisellä voisi olla koti. Sellainen jonka sielu valitsisi, sellainen jossa olisi hyvä olla. Ja että ihmiset valitsisivat sydämellä, rakentaisivat itselleen koteja - asuntojen sijaan. En tiedä, jotenkin juuri niitä sisustuslehtiä ja -blogejakin lukiessa tuntuu välillä liian ulkokohtaiselta, liian harkitulta. Liian uudelta.

Tiedän että minimalisti saisi meillä ahdistuskohtauksen, ja joku toinen taas tekisi kodin sinne minne kulloinkin päänsä kallistaa. Minullakin on ollut monta kotia, ja kaikki niistä ovat olleet erilaisia keskenään.


Mutta kaikista on takuuvarmasti hyviä tarinoita.