[undine: the elemental being of water]

28. marraskuuta 2014

Unimetsä


Olen viettänyt viimeaikoina paljon aikaa paikassa, joka kai nykykäsityksen mukaan on vain päivän tapahtumien kerrostumaa, alitajunnan tuottamaa kuvastoa, prosessointia... ja jota tavallaan ei ole olemassakaan. 

Olen ollut paikassa nimeltä Uni. Se sijaitsee jossain kaukana tämän maailman reunamilla, tiettömän taipaleen takan
a.




Itselleni tämä ei ole sinänsä mikään kummallinen asia, voimakkaat visuaaliset unet ovat kuuluneet elämääni lapsesta saakka. Aika tavallisia olivat esimerkiksi unissa lentäminen, joka lienee suhteellisen yleinen uniaihe. (Muistan edelleen miltä tuntui "painaa" itsensä ovenkarmin kohdalla alemmas, jotta pääsi lentämään sujuvasti seuraavaan huoneeseen). Minä lensin yleensä aina kotona, sisätiloissa, ja havahduin/heräsin "putoamalla patjaan." Unissani esiintyi myös toistuvia hahmoja ja henkilöitä; mm. leijuva nainen, joka vieraili usein mummini kodissa nukutuissa päiväunissa. Lentelyunet päättyivät aika tarkalleen noin yhdeksäntoista vuotta sitten, kun huomasin olevani raskaana. Sen jälkeen niitä ei ole ollut kertaakaan. Muunlaisia unia sitten sitäkin enemmän.



Uni, nukkuminen, nukahtaminen, herääminen, unien näkeminen ovat olennaisia asioita hyvinvoinnilleni. Jo aika varhain ryhdyin "nukuttamaan" itseäni mielikuvalla jossa makaan meren pohjassa selälläni ja katselen ylös, ohi uivia kaloja, valoa joka siivilöityy jostain kaukaa. Vesi elementtinä on minulle äärimmäisen oma ja rauhoittava, ja kuviteltuun meriolotilaan nukahtaminen on vuosien varrella muodostunut meditatiiviseksi kokemukseksi joka toimii yleensä aina. 

Jos nukun huonosti, herään huonosti. Koko päivä menee sumussa, ja yleensä jo yksi huonosti nukuttu yö voi saada mielen synkäksi ja aiheuttaa huonosti nukkumisen kierteen. Minun olisi hyvä nukkua vähintään kahdeksan tuntia, mennä suurin piirtein samoihin aikoihin vuoteeseen ja samoin herätä aamuisin samaan aikaan. Käytännössä tällaisen rytmin saavuttaminen ja ylläpitäminen on kaltaiselleni jotakuinkin mahdotonta. Olen iltaihminen. Minun on lähes poikkeuksetta vaikeaa ja hidasta herätä aamuisin; saatan tarvita puoli tuntia pelkästään teekuppiin ja ikkunasta ulos tuijottamiseen, ennenkuin voin harkita minkään muun asian tekemistä tai ajattelemista. 

Olen juuri niitä ihmisiä joille ei kannata puhua mitään kovin paljoa ennen puolta päivää. Herääminen on hidasta, ja unista todelliseen maailmaan paluu joskus työn ja tuskan takana.


On ollut toki pitkiäkin ajanjaksoja jolloin olen melkeinpä "nukkunut unia näkemättä." Tai ainakaan niitä muistamatta. Helposti on saattanut kulua puoli vuotta, kauemminkin, ilman että soisin ainuttakaan ajatusta unille tai niiden muistamiselle.

Sellaiseen ajanjaksoon kiinnittää nimittäin huomiota vasta sitten kun se loppuu.

Sitten kun unet, joko pikkuhiljaa tai aivan yllättäen, ovatkin jälleen täynnä tuoksuja, ääniä, varjoja, valoja, ihmisiä, olentoja...

Viime viikkoina olen joka aamu herännyt sammalen, pihkan ja kaarnan tuoksuun. Pimeässä aamussa haahuilen puolinukuksissa kylppäriin, sormeilen hajamielisesti tukkaani kuin se olisi täynnä kuusenneulasia. Jalka ei tapaa joustavaa metsäpolkua, vaan viileän vanhan lautalattian. Herään puoli viideltä aamuyöstä, vaellan hakemaan vesilasia, ja olen aivan varma että joku eläin nukkuu vieressäni. Jokin muu eläin kuin jalkopääni vallanneet kissat. Jokin joka nukkuu rauhallista, syvää unta, jokin joka näkee villin olennon hiljaisia unia. 


Vietän yöni metsässä.



Isäpuolellani oli (ja on) tapana madaltaa ääntään, tiedättekö, sellaiseksi "miehiseksi" ja sitten sanoa tavuja painottaen; "Me suomalaiset ollaan metsäläisiä, metsäläisiä edelleen, aina vain, ei se siitä muuksi muutu!" Hänen puheissaan se oletettavasti sisältää rehtiyttä, uutteruutta, sisua, selkärankaa, turhan puhumattomuutta..., mutta varmasti myös tiettyä alkukantaisuutta. Ja siellähän se alkukoti on ollutkin, Tapion huomassa, metsänpiikojen helmassa.



Toki olen aiemminkin käväissyt unissani metsässä, kallioilla, vuoristossakin. Rannoilla, kaupungeissa, veden alla ja päällä. Mutta tämä alkaa olla jo melko eriskummallista. Jopa siinä määrin, että päädyn kirjoittamaan asiasta tänne, ikään kuin "murtaakseni lumouksen?"

Unet ovat erittäin toden tuntuisia. Eivät millään tavalla ahdistavia tai negatiivisia, päinvastoin. Ja metsä todella on Metsä. Ei mikään pusikko tai metsikkö, ei ihmisen huoltama, ei kasvatettu metsä. Metsä on sellainen jossa en ole koskaan edes ollut, korpimetsä, ikimetsä.


Olenko lueskellut elämäni aikana liikaa suomalaisten ja muiden kansojen luontouskonnoista, ja ovatko ne aikanaan luetut jutut nyt vain yhtäkkiä aktivoituneet päässäni? Vai pitäisikö huvikseen hakea freudilainen tulkinta? (unia koskeva yleinen laki a la S. Freud: "Uni on (tukahdutetun, torjutun) toiveen (naamioitu) toteutuma").



Haluaako Helsingin rantoja rakastava kaupunkilaistyttö muka muuttaa asumaan korpimökkiin...?...
Onko kellään muulla kokemusta yö toisensa jälkeen jatkuvista "jatkokertomus-unista" ?



                                
                                  ...ja siellä on kultainen metsä, 
                                    ja metsässä kultainen puu,
                                    ja unien sinilintu 
                                    ja linnulla kultainen suu.
                                   Ja se unien sinilintu
                                   se lapsia tuudittaa,
                                   Se laulaa unisen laulun, 

                                  ..lala lallala lallallaa.



Oli metsäunieni syy mikä tahansa, ajattelin että olisi mukava jos tämä kaveri voisi tulla sinne vierailemaan; istahtaisi viereiselle kannolle kitaransa kanssa.

Uni-soundtrack, soveltuu myös metsäolosuhteisiin.

21. marraskuuta 2014

Lumi


Sain mitä toivoin. Valkea, jonka läpi kaikki näyttää kauniilta. Joka taittaa katuvalon sinisiksi tähdiksi, näyttää maailman ylösalaisin.


Joka heittää hopeanvalkeat verkkonsa puiden oksiin.


Kietaisee kaiken, minutkin.



Ihana Lumi, jääthän edes hetkeksi?

19. marraskuuta 2014

Top 5 tänään: Asioita joita ei koskaan voi olla liikaa?


1. Vanhat hatturasiat. (Niihin mahtuu käsittämättömän paljon kaikenlaista tärkeää: vanhoja valokuvia, silkkihuiveja, kenkälankkia, parittomia lapasia...).


2. Venäläinen posliini. 

(Mielestäni tämä kohta ei tarvitse selitystä, kuva puhuu puolestaan. Tällaisen kupin kohdalla parittomuus on etu. Itseasiassa parittomuus on usein etu.. Hmm, kuinka omituista on, jos samaistuu parittomaan teekuppiin..?).


3. Erinäiset pienet taulut, jotka kehottavat tai kieltävät olennaisia asioita:

                                                                      a.) Ei parkkeerausta, minään aikoina.


                                        
                                            b.) On suotavaa lukea. Kaikkialla - myös kylvyssä.








                                     
                                               c.) Kylpeminen on nyt sallittu - yläosattomissa.



                                           d.) Muista kuinka pieni olet, suuressa maailmassa?



4. Villahameet. 

(Polvimittaiset, pohjepituiset, pitkät. Yksiväriset, ruudulliset, kukalliset. Vuorilliset, vuorittomat, vekeillä tai ilman...).


Kuulin tänään töissä seuraavan keskustelun: 

"Mä en oikeastaan koskaan käytä hameita tai mekkoja."

"Joo, en mäkään, oon liian mukavuudenhaluinen."

Mitäh!? Eihän se noin mene, ei ollenkaan. Vaate jossa on helma, ei purista. Siinä voi liikkua mihin suuntaan tahansa. Se ei valu eikä siinä ole liian lyhyet lahkeet. Ei tarvitse miettiä laittaako sukkahousut vai ei. (Sukkahousut housujen alla - Hyi). Ei tarvitse pohtia menevätkö lahkeet saappaan sisälle vai ulkopuolelle. Ei oikeastaan ole mitään väliä millaisen takin pukee. 

Hame/mekko: 6 - housut: 0.


5. Kissat
(Minulla on vain kaksi, mutta koska molemmilla on yhdeksän elämää, niitä on tavallaan siis kahdeksantoista..?..).




18. marraskuuta 2014

Talviuni


Talviunen aika on täällä. Marraskuu on yli puolenvälin, yöt kylmiä ja aamut täynnä kalpeaa valoa.
Tähän vuodenaikaan sopii viipyily; asioiden tekeminen hitaasti, huolellisesti.

Kauneus on erilaista, juuri sellaista josta minä pidän. Hieman karua ja haurasta. Hiljaa kuljeskellaan päivien läpi, kohti joulua ja vuodenvaihdetta, taitekohtaa jonka jälkeen on lupa alkaa odottaa huikaisevaa kevään valoa ja kiihkeänä mullan ja roudan alla tempovaa uutta elämää.

Kaikessa on kierto, sykli. Aika on kaunis kiertyvä spiraali, jonka mutkissa välillä saa laskea vain omalla painollaan, toisinaan voi jäädä hämärään hetkeen, hiljaa.



Kaikessa on myös kaksi puolta; rakkaudessa luopuminen, jonkin päättymisessä uusi alku. Muinaisessa ugrilaisessa luonnonuskossa karhun talviuni symboloi kuolemaa ja jälleensyntymistä, elämänkiertoa.

On myös löydetty 300 miljoonaa vuotta vanhoja korennon fossiileja. 300 miljoonaa vuotta jokin elävä olento on muuttunut toukasta siivekkääksi. Siinä on jotain lohdullista; tuntuu kuin meillä olisi kaikki aika maailmassa, eikä mihinkään kiire.

Kieslowski tiesi miten se kerrotaan ilman sanoja.


13. marraskuuta 2014

Pimeys

Se tervehtii meitä aamuisin avatessamme verhot.

Aamupäivällä se ottaa mukaansa tyttärensä Hämärän. Yhdessä he kietaisevat meidät harmaaseen kalpeaan päivänvaloon, kunnes Hämärä peitellään nukkumaan ajoissa, jo iltapäivän tunteina.

Pimeys asettuu valvomaan tyttärensä Hämärän unta, kadunkulmia, kodin nurkkia, mielen sopukoita. Pitää maiseman pimeänä, herättelee Hämärän vasta seuraavan aamupäivän koittaessa.


Ihmisillä on erilaisia tapoja selviytyä tästä ajasta... Toiset matkustavat aurinkoisemmille seuduille, ostavat kotiin kirkasvalolamppuja ja tyhjentävät apteekit monivitamiinivalmisteista. Jotkut urheilevat raivokkaasti, juoksevat jumpasta toiseen, punttisaleilla siirretään ajatukset jo seuraavan kesän rantakauteen.

Lähes kaikille on kuitenkin yhteistä eräs asia: Valitus.

Toki itsekin taistelen aamu-unisuuden kanssa, tuskailen päivän lyhyttä valoisaa hetkeä jonka vietän sisätiloissa. Kaipaan aurinkoa.

Mutta haluaisinko muuttaa toisenlaiseen ilmastoon?
En.

Uskon että Pimeydellä on tehtävänsä. Missään ei ole kevät raaka niin kuin Pohjolassa, missään ei taivas niin korkealla ja valo niin kova, paljas ja kaunis. Missään ei ole kesä kuin linnunmaitoa, yöt valkeita toinen toisensa perään, jatkuva Valon valtakausi.

Siksi meillä on Hämärä, Pimeyden ja Valon hiljainen tytär.


Ja on olemassa keinoja.

Kaulaan voi ripustaa linnunlaulua. (Tähän voi puhaltaa, ja kyllä - se laulaa).

Pukea päälle ainoastaan vaatteita jotka kantavat kuosissaan kukkia ja kauniita muistoja.

Hymyillä. (Joinain päivinä se toki on kovin haasteellista - mutta tulee se sieltä jos oikein yrittää. Ja yleensä löytyy aina joku joka vastaa siihen).





7. marraskuuta 2014

Matrioshka


Jokin aika sitten työpaikalleni ilmestyi nuorehko murtaen englantia puhuva mieshenkilö, esittäytyi kohteliaasti, ja kaivoi taskustaan kaksi pientä maatuskanukkea. Koska myyn työkseni vanhoja mekkoja, ja koska olen luonnoltani "romunkerääjä", on myös työympäristöni sen kaltainen että se säännöllisin väliajoin houkuttelee paikalle ihmisiä jotka haluavat myydä tai ostaa milloin mitäkin. (Viime viikolla esimerkiksi joku olisi halunnut myydä minulle jonkinlaisen sähköpianon, ja toinen halusi ostaa hautakynttilöitä..?!).

Olen jo tottunut kaikenmaailman kaupittelijoihin, ja kyynisesti ajattelin miehen tarjoavan minulle ostettavaksi halpaa turistirihkamaa kalliilla hinnalla.




"I would be very happy, if you could be so kind.. And maybe give these dolls a home.. I'm leaving the country, and can't take them with me.. They would suite here, don't you think?

Otin pikkumaatuskat vastaan hämmentyneenä, ja yritin saada miehen ymmärtämään että vastalahjaksi tarjoamani ruusunmarjateepaketti on hänelle ilmainen, vaihtokauppa. Olimme molemmat silminnähden ilahtuneita vaihtamistamme lahjoista, ja toivotimme kohteliaasti toisillemme hyvää jatkoa elämässä. En ollut koskaan tavannut häntä aiemmin, ja tuskin tulen enää uudelleen tapaamaankaan. 

Pienimmät maatuskanukeista muuttivat välittömästi asumaan kassan läheisyyteen, pienen puisen kehyksen sisälle. Venäjää taitava työharjoittelijani on antanut niille jo nimetkin.



              





















Minulla on kotonakin muutamia maatuskanukkeja. Isoin nukke tyypillisessä maalaisnaisen sarafan mekossaan - mekon jonka värit ovat ajan saatossa haalistuneet. Sisällä pienemmät, joiden hehkuvat värit ovat säilyttäneet alkuperäisen loistonsa. 

                                                                               Ensimmäinen matrioshka-nukke on valmistettu  niinkin kauan sitten kuin vuonna 1890. Ja siitä asti ne ovat kiehtoneet ihmisiä ympäri maailman. En ole esimerkiksi koskaan tavannut ainuttakaan lasta joka ei olisi lumoutunut maatuskoista.

En tiennyt että maatuskat valmistetaan ilman mitään mittaamista. Valmistusprosessi alkaa siten, että se ihan kaikkein pienin, umpipuinen aukeamaton valmistetaan ensin. Sen jälkeen jokainen suurempi tehdään sopivan kokoiseksi edeltäjälleen. Viehättävä ajatus.

Yleensä nukkeja on pariton määrä, ja se symboloi venäläisessä perinteessä jatkuvaa elämää, parillisen symboloidessa elämän päättymistä. 

Olen oikein iloinen että nämä pikkunuket muuttivat asumaan työpaikalleni.

Ja olen tuntenut oloni äärimmäisen kotoisaksi tänään kuvien kotimaisessa "Ewi"-merkkisessä mekossa. Se oli päällä ensimmäisen kerran, ja nyt jo tuntuu siltä kuin se olisi ollut minulla aina. Kangas on unelmanpehmoista, ja kuosi on kaikessa yksinkertaisuudessaan hurmaava.

Round and round -blogin Nina sen tiesi; "Sininen on ihana jos siihen sotkee sopivasti punaista."










                        

                                                "Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä,
                                                 tuntemattomat kukat loistavat rannalla;
                                                 olen nähnyt punaista ja keltaista ja kaikki toiset värit -
                                                 mutta ihana meri on vaarallisin nähdä,
                                                 se herättää tulevien seikkailujen janon;
                                                 mitä on tapahtunut sadussa, on tapahtuva minullekin."

                                                  (Edith Södergran/Ihmeellinen meri)











5. marraskuuta 2014

Hatutus


Yhdeksäntoistavuotiaana ymmärsin sen: minulla oli iso pää.
Olimme nimittäin ostamassa minulle ylioppilaslakkia...

...Enkä suostunut ottamaan suurempaa kokoa kuin 58.

Myyjä katsoo minua pää kallellaan: "no sulla on kyllä aika paljon tuota tukkaa...että pitäisikö nyt kuitenkin kokeilla vielä sitä suurempaa kokoa, meillä tuolla varmaan jossain on, kun joskus miehille tarvitsee..."
(Niin juuri, haista sinä kuule... pääni on I-S-O, ei sitä mikään muuksi muuta, jupisen itsekseni ajatuksissani).

Kuvaustilanne ja ylioppilaaksi julistaminen koululla ovat olleet ainoat hetket kun olen suostunut kyseisen lakin päähäni laittamaan.

Suostuin kuvattavaksi omalla kotipihalla sireenien kukkiessa. Ei tuo nyt, yli 21 vuotta myöhemmin näytä yhtään pahalta, päinvastoin. Nuori punakutri joka olisi halunnut kuvaan ne mustat ruusut.. Kulmat on nypitty niinkuin ysärin alussa kuuluikin, huulet rajattu, puserossa oli järkyttävän paljon röyhelöitä, alaosana oli midimittainen harmaa henkselihame.. Voi apua.


Sain siis jonkinasteisen hattutrauman. Äidilläni ja sisarellani on kauniit pienet päät, ja kun kolmistaan vierailimme Stockmannin hattuosastolla (kyllä, siellä oli ennen suuri hattuosasto omine myyjättärineen), kaikki kauniit sirot päähineet näyttivät ihanilta heidän kutreillaan. Varmastikin ulospäin esitin urheaa, mutta sisäisesti mökötin. Pahuksen iso pää.

Niin. Ja sitten vielä neljä vuotta nuorempi sisarparka joutui käyttämään samaa jättiläislakkia! Koska eihän sitä nyt kannattanut hänelle turhaan omaa ostaa...(?????). Ja niinpä sitten siskoparalla oli ylioppilaspäivänään päässään noin kolme numeroa liian suuri isopääsiskon lakki!!!

Ja kas kummaa, neljässä vuodessa tukka on kasvanut puoli metriä ja kulmakarvat ohentuneet entisestään.. Eletään vuotta 1997.


Tukka jatkaa kasvamistaan.. Olen ilmeisesti myös oppinut jo nauramaan "pää"-asialle; tai ainakin viihdyttämään lastani... "Katso, äidillä on pesuvati hattuna, ja melkein on sopivakin!"


Hatut ja päähineet ovat ihania. Lierin alle voi piiloutua, myssyn vetää korville kun vihmoo, baskeri päässä kuvitella itsensä vanhan Euroopan kujille ja kaduille...

Omistan yhden käden sormilla laskettavan määrän päähineitä. Kesäisen olkilierihatun, joka pysyy päässä ainoastaan koska siinä on leveät solmittavat nauhat. Tummansinisen neulotun seiloribaskerin jossa on punainen tupsu päälaella. Ja epämääräisen kappalemäärän rumia pipoja joita en koskaan käytä, näytän niissä samalta kuin Vintiöiden huppupäinen "Teuvo rakastaa kaikkia" -mies (Te jotka olette riittävän vanhoja muistatte kyllä..).




Mutta tämä syksy on kohdellut minua kauniisti. Se on ystävän kainalossa kiikuttanut minulle maailman ihanimman hatun.

"Kokeilepa, tämä voisi sopia sulle."

Oi onnea. Sopihan se. Jopa palmikko mahtui, ei tarvinnut avata hiuksia jotta hattu pysyisi päässä.





Hah, eikä tarvinnut odottaa kuin muutama vuosikymmen.

3. marraskuuta 2014

Lentävä matto


Meillä on (jälleen) uusi (vanha) matto.

En vain voinut vastustaa; mieletön intensiivinen sininen, okra ja monta muuta väriä kiemurtelemassa unieni Tuhannen ja yhden yön sadun lentävässä matossa... Tulee etäisesti mieleen Kingston Wallin levyjen kannet joskus silloin aikoinaan, kun leimuavien värien keskellä kolme tyyppiä lentää yötaivaalla taikamatolla..

Kuinka monta kaunista mattoa mahtuu 48 neliön kaksioon?

"Mutta niitä voi vaihdella!" - vastaa ihana jälkikasvuni, joka on jo oppinut perustelemaan päättömiä hankintoja yhtä hyvin kuin äitinsä. (Tällä hetkellä kyseinen nuori mies kyttää netistä mm.vanhoja puolalaisia kaiuttimia...?..)

Ja onhan pikku kaksiomme yksi seinäkin maalattu ametistinsiniseksi. Hyviä perusteluja maton kotiuttamiselle kumpainenkin.




Ja näen jo itseni makoilemassa matolla, silmien alla paksu kirja, kupissa vahvaa minttuteetä... Mihin kaikkiin mausteisen lämpöisiin maisemiin pääseekään oikean maton kyydissä?




Ikkunalla roikkuu uusin "adoptiomekkoni." 

Vaikuttaa vahvasti siltä että minusta näkyy tietyt jutut kilometrien päähän, koska kaikenmaailman kodittomat esineet, mekot sun muut löytävät tiensä kotini seinien sisälle, nykyisin yhä useammin ventovieraiden ihmisten toimesta. Tai roskakatoksesta. 

("Tässä on pientä vikaa/en saanut tuota tahraa pois/tätini aikoinaan käytti, mutta ei oikein ole minun tyyliseni/ajattelin laittaa roskiin/kierrätykseen/polttaa, mutta jostain syystä toin kuitenkin sinulle, josko vaikka tahtoisit...").


Ja tahdonhan minä. Oi tahdon!


Liotan soodassa ja sappisaippuassa, parsin ja pujotan kuminauhoja, metsästän pientä nappia ompelulaatikkoni syövereistä.. Ja mutisen itsekseni; voi tahdon...miten joku saattaa olla tahtomatta?
Tämä ei ole materialismia, tämä on rakkautta ja huolenpitoa.




Kissat pitävät taikamatosta. Siinä on hyvä nukkua, leikkiä, tarkkailla maailmaa. Maailmassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto.





Ps. Mistä tietää olevansa vanha?

Siitä kun 18-vuotias lapsesi kysyy: "Nii, olikse Kingston Wall joskus 70-luvulla...?"

Ps2. Mistä tietää ettei ole liian vanha?

Informatiivisen tuokion jälkeen päädytte lapsesi kanssa kuuntelemaan yhdessä samaista musiikkia kerrostalo-olosuhteisiin liian kovalla volyymilla :).

2. marraskuuta 2014

"Play misty for me"



Kuinka nopeasti sää voikaan muuttua tässä maassa.




Merellä tuuli niin kovaa että linnut tuntuivat taistelevan päästäkseen eteenpäin puuskaisessa tuulessa..




Saarille vievä lautta näytti kaarnalaivalta lähtiessään laiturista.




Viima riepotteli puunoksaan juuttunutta pressunpalaa. Suurin osa veneistä oli jo lähtenyt.




Hameenhelmat kiertyivät säärten ympärille, sumuinen tihku levittäytyi maiseman ylle kuin suuri harmaa peitto. Kuvaamisesta ei tullut mitään; yritin suojata kameraa tuulelta ja sateelta, olla palelluttamatta sormiani, pidellä hupunreunasta kiinni ja nähdä edes jotain eteeni...

Olen varmaan ainoa hullu joka rakastaa tällaista säätä.

Ja koko ajan kävellessäni rannassa, katsellessani merelle, tuulen tempoessa veneiden kiinnitysköysiä, päässäni soi tämä.

1. marraskuuta 2014

Pyhät on marjat pihlajassa


En edes muista milloin minulla olisi viimeksi ollut lauantai vapaa. Oli tämä sitten halloween, pyhäinpäivä, kekri tai joku muu, soi se minulle ylimääräisen vapaan.

Ja mitä tehdään ylimääräisillä vapaapäivillä syksyisin kun päivä valkenee huikaisevan kauniina?



Mennään metsään.



Pyhät on marjat pihlajassa... Happamia sanoi kettu... Illan tuuli soittaa jo latvaa pihlajan. Pihlajat olivat niin punaisia ja kauniita että olisin halunnut olla pihlaja.

Vanhassa kansanperinteessä pihlaja suojelee taikuudelta - Kalevalassakin se on maanjumalatar Raunin puu. Pihlajat jotka kasvoivat erikoisissa paikoissa, toisen puun rungossa tai kallion halkeamassa, olivat erityisen pyhiä. Pihlajan marjassa on viisisakarainen kanta, se on Suomessa ja Virossa ollut onnea tuova symboli. Pihlajasta saatettiin ennustaa tulevaa ja sitä ei saanut millään tavoin vahingoittaa.



Otin mukaan teetä termospullossa. Ilma oli kirpeä, tuoksui hyvälle.




Ja enhän minä missään oikeassa, kunnon metsässä ollut. Kunhan kuvittelin. Kaupungissa asuessa pitää tyytyä hyvään mielikuvitukseen ja siihen mitä omat jalat ja yleiset kulkuvälineet voivat asian hyväksi tehdä.




Ihminen on nitistänyt metsän, niinkuin se on yrittänyt kesyttää kaiken muunkin. Meissä on silti olemassa jokin ikivanha olemisen taso, se joka kytkeytyy päälle kun jalka tapaa epätasaisen maaston, katse karkaa kauas puiden latvoihin ja joka paikassa suhisee.





                                                   Tämä ei ole kylä, tämä on unohdus,
                                                   hehtaareittain yksinäisyyttä puiden ja veden välissä.
                                                   Kadonneesta sivistyksestä muistuttaa aitta,
                                                   naulatkin puuta,
                                                   seinissä sadan kesän auringon kajo.
                                                   Muutapa aurinkoa ei sitten olekaan,
                                                   harvinainen valoilmiö ei nouse
                                                   edes latvojen tasalle,
                                                   silti se panee pihlajat palamaan;
                                                   ei ihme jos ennen palvoivat niitä pyhinä.


                                                    (E-L Manner)