[undine: the elemental being of water]

31. joulukuuta 2014

"Alkaminen siitä, missä kulloinkin on"

On uudenvuodenaatto. Olen sulkenut puodin lakisääteisesti klo 18, olen ihmetellyt stressannut kaksi tuntia vuosiraportteja ja kirjanpidon koukeroita, saapunut nuupahtaneena kotiin, ruokkinut kissat, liottanut itseäni kuumassa suihkussa, paistanut munakasta, juonut teetä... Ja nyt olenkin jo aivan tasaraha. Valmis peiton alle.

Ulkona rätisee ja paukkuu, mutta onneksi ennen sotia rakennettu kivitalo suojaa pahimmalta remuamiselta...

Uusi vuosi on tervetullut - minun tapani vastaanottaa se on vain hieman erilainen kuin useimpien.

Katselen kuvia jotka otin viime maanantaina, kun Helsingissä oli -14 astetta pakkasta. Maailman kaunein sininen taivas, Merihaassa venelaituri valkea, tyhjä, kaunis.


Pilkkijöiden kairaamia aukkoja jäässä, aallonmurtajat kuin pitkulaiset palikat peräkkäin jään dominoleikissä. Minulla mukana teetä termosmukissa. Palellutan sormenpääni säätäessäni kameran kanssa. Aurinko niin kirkas, sen heijastuma lumesta niin häikäisevä, ettei minulla ole mitään käsitystä mitä kuvaan.


Teen pitkän lenkin, pidemmän kuin olin ajatellut. On hiljaista, viivyttelen töihin menoa.


Tänä vuonna oli liian vähän huikaisevan kauniita päiviä. Ja jos olen aivan rehellinen, minäkin olin niille myös hieman sokea. Toki näin ja koin esimerkiksi ne kaikki kauniit kesäpäivät.. mutta silti päällimmäisenä tästä vuodesta jää mieleen jonkinlainen merkityksellisyyden puute.

Tein liian vähän tietoisia valintoja.

Ja olin myös itselleni liian ankara.


Ympärilläni on tapahtunut paljon, silti tuntuu kuin olisin itse ollut koko vuoden omassa pikku kuplassani, pysähtyneessä tilassa. Tällaiset asiat huomaa kai aina vasta kun jonkinlainen muutos on saapumassa. Sitten kun sille alkaa olla valmis.


Olen ymmärtänyt muutaman asian:

En ole kenellekään mitään velkaa. Paitsi itselleni, sen että osaan antaa arvon ainokaiselle elämälleni.

Tykkään asua yksin (omaa lasta ei lasketa).

Pidän äärettömästi työstäni -  mutta se kuormittaa minua liikaa.

Osaan rakastaa.

Minkä ikäisenä tahansa voi löytää uusia asioita. (Viimeisin on W.G. Sebald / Saturnuksen renkaat, kerronnallisesti omaperäinen kirja. Tyylillisesti määrittelemätön matkakirjan, esseekokoelman, Euroopan historian, kirjallisuushistorian, nippelitiedon, fiktion, omaelämäkerran ja kuivan älykkään huumorin sekoitus. On siis mahdollista sulloa nuo kaikki samojen kansien väliin, ja antaa paljon lukevalle jotain uutta mietittävää..). Suosittelen.

Minä olen epämääräinen. Pidän epämääräisistä asioista. Tiukat määritelmät, tai niitä tarvitsevat ihmiset saavat minut ahdistumaan.



Ensi vuonna yritän ottaa nuo asiat paremmin huomioon. Lakkaan kiusaamasta itseäni asioilla joita en edes tahdo oikeasti muuttaa, ja pyrin muuttamaan niitä joihin haluaisin muutosta. En aseta tavoitteita.

Ehkäpä vain kuuntelen itseäni paremmin?

Aion myös pitää kesäloman, edes pienen.




                                                Suudelman horisontiton tasavertaisuus.
                                                Olla kaikkialla, kaikissa ilmansuunnissa yhtä aikaa.
                                                Ylivertaisesti. Ulkona ja sisällä.
                                                Missä kaikki on selvää. Iho ja aika.
                                                Ruumis, ja sen mentävä taival.
                                                Sekin, että jotakin piirtyy paperille.
                                                Kuin jokin irtaimisto: olemisto ja jäämistö.
                                               "Alkaminen siitä, missä kulloinkin on."
                                                Sen vaikeus, sen itsestäänselvyys.
                                                Puheen poissaolo. Varmuus.
                                                Hetkellinen toive, ettei rakastamiseen tarvittaisi sanoja.
                                                Kävely tuulen helmaan.
                                                Pneumaan, ja itsevalaisevaan lumeen.
                                                Taktista ajatusääntä, kuolemanpelkoa.
                                                Lyhyt, kaukaa kantautunut suru.
                                                Suuntavaiston katoaminen ja paluu.
                                                Avoimeksi jäänyt ympyrä.

                                                (Kaisa Ijäs / Pakopiste)

28. joulukuuta 2014

Huopikkaat

Minä, sekä mustat Lahtisen huopikkaani olemme palanneet takaisin kaupunkiin. Olen istunut täpötäydessä junassa, ojentanut lippuni hidasta pohjalaismurretta puhuvalle lipuntarkastajalle.

Sitä ennen olen nukkunut valkean vanhan pönttöuunin lämmittämässä vierashuoneessa, rapsutellut oranssia kollikissaa, syönyt vatsani täyteen herkkuja joka ainoa ilta, katsellut elokuvaa viltin alle kääriytyneenä. Kävellyt läpi lumisen maiseman, kietonut villahuivin tiukemmin, suojaksi kylmältä pakkasviimalta.









Olen myös jutellut sisareni kanssa siitä mitä kai jokainen lapsi kohtaa viimeistään keski-ikäisenä. Se omituinen, selittämätön, se kun omat vanhemmat ovat hiljalleen muuttuneet toisiksi... kun joutuu ymmällään hyväksymään ajan kulumisen väistämättömyyden.


Sen kun tuvassa on hiljaista ja osa ympärilläsi olevasta on tuttua; kellon raksutus, äiti pilkkomassa punajuuria. Mutta myös vierasta; et tunne naapureita, et löydä tuttua kalavatia vieraan keittiön kaapeista. Olet huolissasi miten te täällä nyt pärjäätte. 

        

Ja minun lapseni, nuori mies, leveine hartioineen pihamaalla, työntämässä pyörätuolissa istuvaa pappaa, häntä joka on aina ollut se kaikkein vahvin mies maailmassa, horjumaton. 


Tämä joulu oli erilainen kuin aiemmat. Keskustelun lomassa olevat tauot pidempiä, pidempi se aika jona vierauden tunne kurotaan umpeen tuttuudeksi, perheeksi.

Mutta samalla sisaruus on vahvempaa kuin koskaan - yhdessä on helpompaa.

Kynttilän pehmeä lepatus joulupöydässä, lahjapaperin rapina kun istun lattialla takan lämmittämässä tuvassa.

                         

Luminen maisema, järvellä pilkkijät mustina pisteinä, vanhat miehet ajatukset hiljaisina jään alla.


Kauniit vanhat omakotitalot tienvarressa, kesällä juhannusruusut valtoimenaan, syksyllä omenapuut.

Järvimaisema, pellot. Helsinkiin syntyneenä olen kuin kala kuivalla maalla, peltojen takainen horisontti voi yrittää huijata ketä tahansa toista.

Sisko osoittelee taloja, kauniita lasiverantoja, rapistunutta herkkää maalipintaa tuosta talosta kuoli juuri se ja se, olivat varman jo seitsemän-kahdeksankymppisiä. Täällä on tapana jättää talot oman onnensa nojaan. Niitä ei kunnosteta, eikä myydä, eikä pureta. Ne vain jätetään siihen, paikoilleen.


Suomenhevonen pehmeä turpa kuurasta valkoisena, vetämässä vanhaa rekeä kylätiellä. Pikkulinnut lyhteellä, harmaanruskeina, pakkasesta pörhöllään.

Peltojen takana auringonkajo, pimeys joka tulee kovin nopeasti. Pimeys joka on - kovin pimeää.

             

Ennen pimeää kultaiset heinänkorret, punamullan harvakseltaan täplittämä maisema.
     

Yhtä vaikeaa kun on hyväksyä niiden kauniiden vanhojen talojen sijoilleen hylkäämistä, on yrittää hyväksyä omien vanhempien itsepäinen irtautuminen maailmasta, minun maailmastani. Sen kun ennen vilkassilmäinen äiti puhuu tv:n realityohjelmien henkilöistä kuin hyvistä ystävistään, sen kun oman elämäsi arki on ajautunut valovuosien päähän satojen kilometrien päässä asuvien vanhempien maailmasta.

                         

Ymmärrän maalla asumisen viehätyksen, ymmärrän eristäytymisen kaipuun. Luulen jopa ymmärtäväni sen paremmin kuin moni muu.


Silti toivon ettei matka olisi niin kovin pitkä, etteivät he olisi halunneet lähteä niin kovin kauas. Tämä on suuri maa, pohjolan perukka, etäisyydet pitkiä taittaa.

Ja me olemme sisareni kanssa ne tyttäret jotka on kasvatettu pitämään huolta, ajattelemaan että perhe tulee aina ensin, ketään ei jätetä. Varoen olemme yrittäneet tiedustella tulevasta, tietäen siinä piilevät riskit.

Keskustelu kaatuu omaan mahdottomuuteensa, taivun vaihtamaan puheenaiheen lounasaikatauluihin ja keskityn katselemaan äidin esittelemiä vanhoja arabian kuppejaan. Pidän kiinni niistä asioista jotka vielä ovat yhteisiä, tulevat selkärangasta, itsestään.

Vertaamme piippuleimoja kuppien pohjassa, katson kun äitini tietystä kulmasta näyttää ihan mummiltani.


Kotimatkalla junassa juttelen poikani kanssa hiljakseen, asemalla hän nostaa kevyesti painavimman laukun olalleen, sen jonka sisällä on äidin tekemää mustaherukkavadelmahilloa ja rouskuja sipulirenkaineen lasipurkeissaan, avaa minulle oven ulos lumiseen kaupunkimaisemaan. 

Hyppäämme ysin ratikkaan, hesarin kulmassa ulos hiljaiseen hentoon lumisateeseen.

Eteisessä vastassa uneliaat lämpöiset helsinkiläiskissat, suoraan patterin viereltä heränneinä, haistelemassa uteliaina vieraita tuoksuja, maalta kulkeutuneita kissahajuja uuninpankolta.




22. joulukuuta 2014

Talven valo

Tänään on vuoden pimein päivä, Talvipäivänseisaus. Ylihuomenna jouluaatto. Hentoinen lumipeite on satanut kaupungin ylle, Ruotsin puolelta odotellaan lumipyryä. 





Täällä on alkanut villasukissa hiippailun aika. Kissa ikkunalaudalla, kissa patterin vierellä. 






Aattoaamuna minä ja poika matkaamme junalla noin 400km pohjoisempaan, katselemme junan ikkunasta metsiä ja peltoja, lähdemme tervehtimään maalle muuttaneita perheenjäseniä.

Ennen kuin ympäröimme itsemme rakkaimmilla ihmisillä, yhteisellä ajalla, joulutaialla, voi vielä pari päivää nauttia pikkuhiljaa hiljenevästä kaupungista.


10. joulukuuta 2014

"Keitä me olemme?" (osa 2)

Minulla on usein taipumusta ajautua kiistoihin siitä mikä on kaunista. 

Harmaa myrskyilma, alhaalla roikkuvat pilvet. Asfalttiin liiskaantuneet lehdet, autiot rannat, räntäsateessa ratikkapysäkillä seisovat vakavat kalpeakasvoiset mummot ja papat. Ohi katsovat kiireiset ihmiset, rapistuneet maalipinnat, autiomaat, merenpohja, korpimetsä, kelopuu. Arvet, syntymämerkit, vinot nenät, liian pitkät käsivarret, kyynelsilmät, kirsikkasuut. Ruostuneet emalipannut, kansistaan repaleiset kirjat, ylikukkineet ruusut. Lumituiskuun juuttuneet lähijunat, horisontin ruostuneet rahtilaivat.

Välillä mietin mistä se kaikki johtuu. Viehtymykseni karuun kauneuteen, sekä taipumukseni kerätä ympärilleni runsaita värejä ja "kaunista romua."

Se saattaa osittain johtua tästä:


Kun katson tuota ylläolevaa kuvaa, näen siinä kodin ja pakahduttavaa kauneutta, vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin.
Saharan autiomaa, Pohjois-Afrikka, parisataa kilometriä rannikolta sisämaahan päin.

Erämaissa on sitä samaa viehätystä kuin avomerellä olemisessa. Horisontti, tunne äärettömyydestä. Siitä että voisi milloin vain lähteä eikä koskaan palata. Tunne omasta pienuudesta ja luonnon voimasta.


Siskoni ja minä samanlaisissa punaisissa mekoissa, äitini nilkkaremmikorkkareissa sepelillä. Taustalla nostokurjet ja sähköjohtoja. Eletään 80-luvun alkupuolta, suomalainen rakennusalan yritys rakentaa Saharan pohjoispuolelle asetehtaan pohjaa.


Asumme paikassa jossa ei ole mitään muuta kuin hiekkaa, kiviä ja piikkipensaita. Aseistetun vartion ja piikkilanka-aidan takana satoja kilometrejä autiomaata, ja rakennustyömaa. Tänne piti rakentaa tie, jotta sinne pääsee. Vetää sähköt. Suoraa mustaa asfalttia, yksinäisiä sähkötolppia jotka lähestyvä hiekkamyrsky nielaisee yksi kerrallaan. Vanhaa merenpohjaa silmänkantamattomiin. Laihoja villikoiria, hiekkakäärmeitä, skorpioneja.

Lammaspaimenia.


Pellavapäisiä suomalaislapsia.



Tässä on meidän pieni suomalaiskoulumme. Minun luokallani oli kolme oppilasta, opettajia oli kaksi. Kouluun ei tarvinnut mennä jos oli liian kuuma, tämä kuva on otettu talvella. Minulla on keltainen hame ja saparot.

Saharassa on kesällä reilusti yli 40 astetta lämmintä. Talvella parikymmentä, silloin tarvitsee toppatakin. Minulla oli vihreä, teddyvuorinen. Yöllä laski pakkasen puolelle ja piti muistaa että kohmettuneet käärmeet eivät olleet kuolleita, vaan virkosivat kun aurinko alkoi paistaa. Kun hiekkamyrsky alkoi, piti laskea horisontin sähkötolpista kauanko oli aikaa ehtiä sisälle. Myrskyn jälkeen hiekka oli kinostunut ovien eteen kuin lumi Suomessa.



Jokaisella perheellä oli samanlainen koti.


Samoilla huonekaluilla sisustettu.



Mistä syntyy käsitys siitä mikä on kauneutta?

Siitä mikä on omaa?

Keitä me olemme?

Olen ymmärtänyt että minun kauneuteni on mitä ilmeisimmin tehty kontrasteista. Lumimyrsky ja maidonvalkea juhannusilta, routainen maa ja ensimmäinen valkovuokko. Turkoosi pehmeä merivesi ja harmaat kovat Itämeren aallot. Harmaaksi tallautunut loskainen Helsinki, silkinpehmeä mausteinen Afrikan yö. Makea punainen granaattiomena Tripolin torilta, kaurapuuro ja voisilmä. Karusta maasta puskeva hento kukka. Sotien jälkeen harmaaksi rapattu kivitalo Kalliossa, valkoiseksi kalkittu moskeija jasmiiniköynnösten keskellä.


Vanhempamme olivat ihan hulluja. Lähteä nyt suljettuun maahan, autiomaahan, nelivuotiaan ja kahdeksanvuotiaan pikkutytön kanssa. Kuwaitin rajalla aseellisia yhteenottoja. Diktaattori; televisiossa sotilasparaateja.

Rakastin sitä maata. Jäin vielä puoleksi vuodeksi, vaikka äiti ja pikkusisko kahden vuoden jälkeen lähtivät Suomeen saattamaan maailmaan pikkuveljeä.

Muistan edelleen tuoksut ja maut. Sen miltä ilma tuntui. Hiekka. Kaikki se rajattomuus ja äärettömyys. Iltaisin kaikuluotaamalla lentävät valtavat pääkallokiitäjät jotka kopsahtelivat rakennuksiin.


Siellä oli minun arkeni ja maisemani. Kahdeksanvuotias oli juuri sopivan ikäinen alkaakseen rakastaa sellaista. Vielä tarpeeksi nelijalkainen tallettaakseen muistot, hajut ja maut, sekä riittävän iso muistaakseen ne vielä vuosien jälkeenkin.

Viikonloppuisin lähdimme rannalle. Joka ei ollutkaan mikä tahansa ranta. Kilometreittäin valkoista koskematonta hiekkaa, korkeita meren syövyttämiä hiekkakerrostumia. Ei ristin sielua missään.



Tai sitten moottoripyöräretkille. Äitini näyttää mallia miten dyyneillä otetaan rennosti.



Mukaan otetaan jotain vihreää, jotain kukallista. Kun se istutetaan pienelle kuivalle pihallemme, kun sitä muistetaan kastella ahkerasti, kasvaa se suuremmaksi ja vihreämmäksi, kukkii. Pihaa reunustava harva ristikkoaita kasvaa täyteen köynnöstä. Samoin kasvavat torilta haetut sipulit, kasvavat suuriksi ja makeiksi, sellaisiksi joista voi haukata raakana.

Oletteko koskaan nähneet noin paljon kukkia? Autiomaassa? Valkoista kuin lumi. Tämä on wadi, kuivunut joenuoma. Maa on hedelmällistä, tulva-aikaan wadit saattavat täyttyä vedestä niin että puunlatvat peittyvät.



Dyyneissä leikitään ihan niinkuin lumessakin.


Parinsadan kilometrin päässä rannikolla, pääkaupungissa, kasvaa palmuja ja valtavia värikkäitä eksoottisia kukkia. Kaupassa naiset puristavat minua poskesta, koskettavat auringossa vaalentunutta tukkaa. Siniset silmät ovat täällä erittäin harvinaiset.


Matot ovat kauniita, värikkäitä ja käsin solmittuja.


Ennen joulua leivotaan pipareita.


Aattona tontut juoksevat ikkunoissa, lasin takana Saharan pilkkopimeä ilta.


Äidilleni on piirretty tonttuja.

(Jäiköhän tuo mekkokin sinne?).

Isäpuoleni kävi vielä kerran kotipaikassamme Suomeen paluun jälkeen. Ovet olivat auki, asunto täynnä hiekkaa. Lastenhuoneessa yksinäisiä paperinukkeja. En kestänyt kuunnella ilman itkua.

Ihan muutama vuosi sitten Hesarin etusivulla oli ilmakuva. Se oli suttuinen ja epäselvä. Pieniä neliöitä ruskealla pohjalla, ja Suuri paljastus: "Tänne suomalaiset rakensivat asetehtaita!"

Kuvassa oli minun kotini.


Paluu suomeen oli minulle valtavan vaikea. En koskaan oppinut kunnolla luistelemaan, yli viidensadan oppilaan koulu oli kauhistus ja minua kiusattiin.
Sopeuduin kyllä, omalla tavallani.
Sanotaan että Afrikka jättää jälkensä, eikä se liene pelkkä sanonta. Minuun ainakin jäi, pysyvä jälki. Sellainen etten ihan koskaan kokonaan kuulu minnekään.

Rakastan Suomea. Mutta vain siksi että täällä on paljon tilaa, paljon luontoa ja luontoon liittyviä sanoja. Karua ja herkkää, yletöntä valoa mutta myös kaiken sisälleen nielevää pimeyttä. Jotain samaa siis kuin siinä toisessa kotimaassakin.

Jos haistan marokkolaistyyppisen ruoan, jos näen tietyntyyppisiä astioita, tai jos käteeni asetetaan granaattiomena.

Jos suljen silmäni ja keskityn.

En ole syönyt sianlihaa yli kolmeenkymmeneen vuoteen.
En juuri pelkää minkäänlaisia ötököitä.
Rakastan taateleita ja oliiveja.

Näen unia autiomaista.


Jos kotisi ikkunasta on avautunut tällainen maisema, voitko koskaan myöhemmin sanoa että tämä, sen paremmin kuin Helsingin harmaa, loskainen, maisema, viiman pieksemä Suomenlahti, eivät olisi kauniita?

Minä nimittäin en voi.