[undine: the elemental being of water]

28. tammikuuta 2015

Ruma mekko


Toisinaan ei auta asiaa, vaikka mekon niskalapussa lukisi "Yves Saint Laurent." Se saattaa nimittäin silti olla todella ruma.

Kuka muistaa nämä tällaiset? Laatikkomaiset, kenet tahansa pelinrakentajaksi hartioistaan muovaavat mallit, yhdistettynä ylisuuriin kangaspäällysteisiin nappeihin ja lenksuihin? Ja kaiken kruunaavat, etuosan mystiset "liepeke-asiat" - (tietenkin aivan eri kuosista kuin muu mekko)..?


Mutta. Tietenkin siitä sitten löytyy se Mutta. Ja tässä tapauksessa se oli kangas, kuosi. Väri, printti. Se että kyseitä kangasta oli todellakin riittämiin. Mekko oli alunperin minulle noin neljä kokoa liian suuri.. Ja olihan se pelastettava.





Yhden illan sitä väkertelin, rypyttelin olkalinjaa, ompelin sivunauhoista vyön, poistin sen hirvittävän etuliepekkeen sekä napit...


Lopputuloksena varsin suloinen kietaisumekko.

Vai mitä mieltä olette?

(Päivän mietelause: Käsillä tekeminen tekee ihmisen onnellisemmaksi.)

27. tammikuuta 2015

Pohjoinen taivas


Ystävä lausahti tänään - "En voisi koskaan elää noin emotionaalisesti intensiivisen ihmisen kanssa kuin sinä." 
Sitä ei ehkä oltu tarkoitettu varsinaisesti kohteliaisuudeksi, mutta sellaisena minä sen kuitenkin päätin ottaa.


Ihan vain siksikin, koska uskon että ilman emotionaalista intensiteettiä aika monta sanaa jäisi turhaan sanomatta, elokuvaa ohjaamatta, aika monta kirjaa ja runoa kirjoittamatta.. Tai kappaletta sanoittamatta ja säveltämättä.

Ja elämää elämättä.

(Oma vaatimaton tunne-elämäni ei toki taida olla ihan noin hienoon sanapariin rinnastettavaa - ehkä kuitenkin hieman hiljaisempaa ja itsensä ympärille kietoutuneempaa). 

Tämä kappale on kaikille enemmän tai vähemmän emotionaalista intensiteettiä omaaville, eritoten edellä mainitulle ystävälleni. Jostain syystä aina tavattuamme, sataa pohjoiselta taivaalta lunta.










24. tammikuuta 2015

Hyacinth Bucket, laventelitee ja sanojen kauneus

Suhteeni kasariin ja ysäriin on ristiriitainen. Rakastan 80-luvun haalareita, niitä jotka nopeasti katsottuna näyttävät mekoilta. Niitä joissa on pitkälle ihmiselle sopiva mitoitus. Ja kukkamekkoja. 


Kasariin kuuluvia pitsikauluksia ja rypytettyjä hihoja, 40-luvun replikoita, mekkoja joissa on helminapit ja pudotettu vyötärölinja. Maihareita, neuleita, gobeliinikasseja.


Ja sitten toisaalta, inhoan kaksirivinapitusta, olkatoppauksia, neonvärejä, tulppaanihameita, collegepaitoja, porkkanafarkkuja, peplumeita, teräväkärkisiä kenkiä...vaatteita jotka näyttävät lasketteluvaatteilta, mutta eivät mukamas ole.


Tämä kasarin täydellinen kukkanen löysi luokseni jumalaisen Ninan kautta. Tästä käytiin keskustelu, jossa mainittiin mm. Hyacinth Bucket. Ja kyllä, tämä kuuluu niihin vaatteisiin joiden kohdalla on ehkä esitettävä kysymys: pitäisikö tähän olla riittävän nuori...vai voiko tähän myös olla tarpeeksi vanha...? Joskus seuraa pienimuotoinen identiteettikriisi kun tuntee voimakasta halua pukeutua oman nuoruutensa vaatteeseen. Se kun on mukamas sallitumpaa henkilölle joka ei ole elänyt sitä aikaa.

Vetoan vahvasti siihen että tämähän siis on 40-luvun replika. Ja ettei tällaisella kukkakuosilla voi mennä pieleen.


Richard Bucket: This suit? 

Hyacinth: Good grief, Richard, why do you always ask me? I don't determine what people wear. 
Richard Bucket: Do I take it that's a yes? 
Hyacinth: Can't you find a more religious tie? 



Tätä kirjoittaessani kuuluu pojan huoneesta epämääräistä kolistelua. Jotain vedetään ehkä pitkin lattiaa, pinotaan päällekäin.. 



On näemmä taas aika sisustaa.


Käyn välillä kurkkimassa ovelta, tai sitten minut kutsutaan konsultaatioon. Laventeliteekuppi kädessä seisoskelen ovenkarmiin nojaten. On muuten aivan mahtava etuoikeus asua yhdessä ihmisen kanssa joka on ihana, jonka on itse synnyttänyt tähän maailmaan, ja sitten siitä on tullut tuollainen. Ihana. Eilen se katseli kanssani vintagetapettimalleja netistä puoli kahdeltatoista yöllä, ja minä sitten sen kanssa katselin kummallisia moderneja kotiteatterisisustuksia joista en tajunnut mitään. 


Rakkautta.


Olen lueskellut iltaisin kirjaa joka on nimeltään Idän ja lännen runot: Valikoima Amerikan ja Neuvostoliiton uutta runoa. Tämä kuvaa lukukokemusta. 



                                                        Ja jostakin hän 
                                                        veti pyöreitten kirjainten langat
                                                        kehi auki ja jätti sivulle.

                                                        Minä sekaannuin sanojen renkaisiin
                                                        minä sekaannuin unten aurinkoihin
                                                        minä menen
                                                        sinun pyöreäkasvoisten kirjaintesi 
                                                        ympyrästä ympyrään.

                                                        

                                                         (Semjon Kirsanov, s.1906 Odessa - k.1972 Moskova. 
                                                         Ukrainalainen runoilija ja sotakirjeenvaihtaja)    



Tällä hetkellä on meneillään jonkinlainen lukemis- ja kirjoittamiskriisi. Siitä ehkä lisää myöhemmin.     

21. tammikuuta 2015

Aamuteetä

Joskus sitä luulee nauttivansa aamuteensä yksikseen. Kunnes huomaa ikkunalaudalla oleilevat karvaiset vieruskaverit. Joista toinen on sikeässä unessa ja toinen katselee jonnekin kauas... korkealle.... Ehkä lintuja?

Vastapäisen talon katonharjalla istuu kaikessa rauhassa rakennustyömies. Kahvitauolla. Haen kameran ja käytän sitä kiikarina. Hartiat levollisena mies istuu melkoisen tovin, välillä nostaa kahvimukin juodakseen. Istuu tuolla ja katselee. Kattojen yli. 


Tiedän mitä hän näkee; Brahenkentällä luistelevat koululaiset, Linnanmäen kalliot, Töölönlahden, kirkastuvan taivaan, ehkä vaikka kuinka kauas kattojen yli, merelle...

Melkein kuin näkisin sinne itsekin.


17. tammikuuta 2015

Kaunis vanha


Tällä viikolla tielleni on sattunut useita kauniita vanhuksia...


Esimerkiksi tämä hatturasia. Jonka kohtalona olisi ollut päätyä roskikseen ellen olisi adoptoinut sitä. (En kykene edes ajattelemaan koko asiaa, en vain kykene... Miten joku voi...?).


Aivan mahtavan upea ruorivalaisin-vanhus. Tälle oli joku loihtinut sellaiset sähköviritykset, että oksat pois.. Onneksi on ammattilaisia jotka osaavat korjata. Tämäkin pelastui käyttöön siis.


Aivan käsittämättömän kaunis messinkinen peili (tämäkin !!!... pelastui... roskikselta !!!). Tuo edessä näkyvä kahden lokeron asia pyörähtää tason alle piiloon tarvittaessa. Jostain syystä tämä kiinnosti kissoja aivan erityisen paljon, vaikka yleensä ne eivät ymmärrä peileistä tuon taivaallista.


Matroskin oli aivan lumoutunut ja tutki peiliä vaikka kuinka kauan. Jopa vanha Morris koki peilin kiinnostavaksi..


Tämä hame 1940-luvulta löysi luokseni tänään. En ole varma ymmärtääkö lahjan antaja kuinka onnelliseksi minut teki.


Tämä on pitkä. Metrikaupalla todella kaunista vanhaa ohutta mattasilkkiä. Helmassa helmenvaalea nauha sekä yönsinistä silkkisatiinia. Vyötäronympärys tasan 66cm. Tämä on kuulunut jonkun isoäidin äidille. Joka on ollut millilleen minun kokoiseni.


Tiedättekö että on olemassa vaatteita, jotka kun pukee päälleen voi hetken aikaa omistaa koko kauniin maailman?


15. tammikuuta 2015

And so is love


Vietän suurimman osan ajastani hyvien ihmisten parissa. Hyvillä tarkoitan sellaisia jotka tervehtivät, katsovat silmiin, asettavat valuvan sateenvarjon kauniisti ovenpieleen ja kysyvät ovella saako tulla koiran kanssa.

Ja minä vastaan hei, tervetuloa, tietenkin saa (ja sitten rapsutan koiraa, sitä joka heiluttaa häntää ja painaa märän kuononsa syliini). Ja hymyilen.

Hyvät ihmiset eivät tietenkään aina hymyile, heissä voi olla särö, jonain päivänä he katoavat kaikelta ilmeettömyyden taa, kulkevat päivänsä läpi olematta juurikaan läsnä.

Silloin nyökkään vain, jaan hiljaisuuden.


                                                         There's a crack in everything
                                                        -that's how the light gets in... 

laulaa Leonard Cohen, ja on oikeassa.

Inhimillisyys. Inhimillinen lämpö ja sen kaikki eri sävyt ja lämpötilat.


Olen kuitenkin niin tottunut inhimillisyyteen, että odottamaton ei-inhimillinen kohtaaminen saa minut aivan pois tolaltani.

Kuin törmäisi muuriin.

Ja minä en ole pumpulissa kasvanut, vaan entinen sosiaalialan töitä tehnyt... ja omasta mielestäni nähnyt kaikenlaista, etten hätkähtäisi helposti. Mutta kaikkeen näköjään tottuu, myös pumpulissa olemiseen. Viime ajat suojaisaa elämää viettänyt minä kohtasi nimittäin tänään totaalista kylmyyttä, suoraa ilkeyttä, järkälemäistä katkeruutta - ja vielä iäkkään pariskunnan muodossa.


Mentiin sellaiselle alueelle, jolla minä muutun sanattomaksi. Inhimillisyyden reunalle, äärilaidoille.

Mieleni askartelee kuumeisesti, hätäisesti yritän miettiä miten saisin lohduttoman surulliselle ja silmistä kuolleelle vanhalle rouvalle välitettyä viestin; sinun ei tarvitse, ei tarvitse ottaa tuollaista vastaan, ei kantaa noin suurta taakkaa. Ei kokea julkista nöyryytystä, ei hävetä puolisosi käytöstä, ei pyytää katseellasi anteeksi hänen puolestaan. 

Kyseisessä tilanteessa myymälässä soi Kate Bushin kappale And so is Love. Se ei koskaan ole aiemmin kuulostanut yhtä surulliselta, vaikka olen kuullut sen satoja kertoja.


                                                         We used to say
                                                        "Ah Hell, we're young"
                                                         But now we see that life is sad
     
                                                         And so is love
  

Katselen kun pariskunta katoaa ulos ovesta. Seison siinä, paikoilleni jähmettyneenä. Tällaisissa tilanteissa sekä auttaa - että ei auta, se että osaa Södergrania ulkoa. 

            
                                   (Minun sieluni ei voi kertoa eikä tietää mitään totuutta,
                                   minun sieluni voi vain itkeä ja nauraa ja väännellä käsiään;
                                   minun sieluni ei voi muistaa eikä puolustaa,
                                   minun sieluni ei voi harkita eikä näyttää toteen.

                                   Lapsena minä näin meren: se oli sininen, nuoruudessani kohtasin kukan: 
                                   se oli punainen,
                                   nyt istuu vierelläni muukalainen: hänessä ei ole väriä,
                                   mutta en pelkää häntä enempää kuin neito pelkäsi lohikäärmettä.

                                   Ritarin tullessa neito oli punainen ja valkoinen,
                                   mutta minun silmieni alla on mustat renkaat).


Pariskunta on lähtenyt, Kate Bush laulaa vielä.


(Ooh baby live your life for love) !!!


14. tammikuuta 2015

Kukkia ja vanhoja hippimekkoja, naapuri, sekä erään savukerasian uusiokäyttö


Olin kylässä sellaisen ihmisen luona, jonka luona jos kävisi jokainen toisinaan, olisi maailma varmasti paljon parempi paikka olla.

Tuoksuu uusi maali, seinän vierellä on rullalla mustaa tapettia täynnä valtavia vaaleita kukanterälehtiä.Vanhasta knallista tulee kuulemma eteiseen valaisin, lasin takana on rivissä tuhatjalkaisia ja koppakuoriaisia, vanha sermi seisoo keskellä muuton jälkeistä asuntoa, siihen on ripustettu vaatteita, kissat hiippailevat jaloissa ja huonekalujen päällä, ja keittiössäkin voi aivan hyvin olla parisänky -

keskustelemme siitäkin millaista olisi kylpeä vuohenmaidossa - aivan kuin se olisi maailman normaalein keskustelunaihe.

Kotiin tultuani vilkutan ikkunassa olevalla paperitähtilampulla, ja pihan toiselta puolelta vilkuttaa takaisin iloinen pyöreä valopallo, syttyy, sammuu, syttyy..

Ja kuinka asiat eivät aina ole helppoja, kuinka elämässä voi olla kiinni niin herkällä langalla.. Kunnes tajuan että kaikki me olemme kiinni aivan yhtä herkällä tai vahvalla langalla, se riippuu siitä kuinka suurella sydämellä uneksii ja rakastaa ja uskaltaa.


Ripustan kovia kokeneen 70-luvun puuvillaisen hippimekon rottinkisermiin roikkumaan. Katselen sitä siinä; kuinka sen helma on rispaantunut ja muutama tahrakin on, sellaisia hailakoita ajansaatossa tulleita, sellaisia jotka eivät enää lähde pesussa pois.

Mekko on varmasti aika tarkalleen minun ikäiseni. Juttelen sille mielessäni, lupaan että se pääsee vielä monta kertaa kanssani kesäisille Helsingin kaduille, paljasjaloin jopolla pyöräilemään.


Vanhassa peltisessä savukerasiassa lentää tiira meren yllä, taustalla kaupungin siluetti. Kerron rasialle että ei ole sen syy, että se on alunperin suunniteltu terveydelle vahingollista toimintaa silmälläpitäen. Lupaan sillekin, lupaan keksiä uuden, paremman käyttötarkoituksen. Sekin pääsee kanssani kassini pohjalla ulos, sisällään käsintehdyt "käyntikorttini."



Ulkona on kaunis pakkanen, laitan päälle kukkamekon.





                                                                         K:lle:

                                               Kaikella mitä sanoit, oli hohto ja paino,
                                               ainutkertainen muoto, kuin lumikiteen.

                                                                 (E.L.Manner)

9. tammikuuta 2015

Kuu


Aina välillä sitä jää oikein tosissaan pohtimaan omia mielialojaan. Tai sitä kuinka toistuvasti pyörii yö toisensa perään vuoteessa, puoli neljän aikaan aamuyöllä. Kompassin neula pyörii ympyrää, ja unen lautta ajelehtii jossain kaukana avomerellä.



Ja sitten kun kaikki muut selittävät tekijät unettomuudelle ja levotomuudelle on eliminoitu, väsynyt mieli kertoo sen. Saman selityksen joka on tehnyt tepposiaan, valvottanut, niin kauan kuin jaksaa taaksepäin muistella. Ei tarvitse kuin ottaa kalenteri käteen ja katsoa. Siellä se on.

Kuu.




Tieteelliset teoriat eivät tunnusta kuun vaikutusta ihmiseen, vaan koko juttu laitetaan yleensä näennäistieteen lokeroihin (eli siis osastoon "luulosairaus ja yleinen hömppä").  

Voisiko joku sitten kertoa, miksi täydenkuun aikaan mm. jotkin katkaravut, meduusat ja planktonit nousevat merenpintaan? Ja vaikka olisi täysin pilvistä eivätkä ne edes voi nähdä kuuta? 

Kuu kuitenkin vaikuttaa tieteellisesti todistetusti myös joihinkin syvänmeren eläimiin, joten miksi ihmeessä se ei muka vaikuttaisi ihmiseen..


Tiistai-iltana, koko päivän tehokkaasti jäsentelemättömästi töitä tehtyäni pysähdyin pojan kanssa kotimatkalla Hesarin risteykseen, nostin katseeni kirkkaalle pimeälle pakkastaivaalle - ja siellä se oli.

Siinä sitten seisoimme lumoutuneina.

"Katso mikä kuu."

Ja tuijotimme valtavaa pyöreää palloa taivaalla, sen varjoja ja pinnan muotoja.


Kuu oli ollut täysi edellisenä päivänä, maanantaina. Niinpä tietenkin. Sehän selittää.


Unettomien öiden lukemiseksi valikoitui muutamalla eurolla kirpparilta ostettu Markus (Lassinpoika) Nummen Kiinalainen puutarha. Kaipasin välillä jotain oikein paksua lukuromaania, jotain johon sananmukaisesti uppoutua. Kansikin oli lumoava.

Ruotsalainen lähetysasema Kiinan Turkestanissa 1930-luvulla. Mannerheim, vuoret, jumalat ja Aasia. Sen luulisi ajavan asian. Jostain syystä lukeminen kuitenkin takkuaa; vaikka teemat ovat ikiaikaisia, ja aihe kiinnostava - silti en tunnu pääsevän mukaan tarinaan.


Kirjassa on tasan 500 sivua. Aion antaa sille vielä mahdollisuuden.


Jossain välissä myös otsahiukseni ovat tehneet sen minkä ne aina tekevät. Ne ovat kasvaneet, peittäneet kulmakarvat. Levottomien öiden jälkeisinä aamuina olen vilkaissut itseäni peilistä ja todennut: ääh, ei jaksa leikata, huomenna sitten.



Miten jotkut asiat onnistuvat vielä neljänkymmenen vuoden jälkeenkin tulemaan joka ainoa kerta mukamas yllätyksenä? Täysikuu ja se että tukalla on tapana kasvaa kun aikaa kuluu...

(Onneksi on asioita joihin voi aina luottaa: Marimekon raitapaidat (ne vanhat) ja jämäpitsistä itse ommeltu hame jonka löytyminen kaapin perukoilta ratkaisee väsyneen ja sekavan aamun vaatekriisit...).

5. tammikuuta 2015

Oh well...

Joinain päivinä vain tarvitsee yksinkertaisia asioita. Joinain päivinä tekee hyvää myöntää olevansa loppujen lopuksi aika simppeli tapaus. Joinain päivinä.

Niin, ja sellaisina päivinä tehdään niitä,

top vitosia.


1. Otetaan "taidekuvia."  Yksinkertaisella menetelmällä, eli käsittelemällä kameraa väärin.


2. Katsellaan vanhoja kuvia kesästä, mielikuvaharjoitellaan varpaat laiturille, meriveteen. Mikään uskonto, filosofia, meditaatio tai self-help -opus ei toimi yhtä tehokkaasti.


3. Diggaillaan rohkeita naisia. Rohkeita, uhmakkaita, herkkiä, särkyviä.


4. Tarvittaessa kiroillaan kuin merimiehet.

5. Ja Oh well (...ollaan auditiivisestikin perusasioiden äärellä...)
                                  

                                                   I can't help about the shape I'm in
                                                   I can't sing I ain't pretty and my legs are thin
                                                   But don't ask me what I think of you
                                                   I might not give the answer that you want me to...