[undine: the elemental being of water]

26. helmikuuta 2015

Ruusut


Maljakossa, Tikkakosken poljettavan ompelukoneen päällä.


Portailla, vanhassa "Ewi":n 70-luvun samettimekossa.


Pyykkinarulla pellavassa.


Illalla lampunvalossa.


21. helmikuuta 2015

Rakkaudella, Herman Evert


Minulla ja ystävälläni/kollegallani Saaralla on uusi (työ)perheenjäsen.

Hänen nimensä on Herman Evert.


Ennen kuin kukaan kauhistuu, kerron jotain Herman Evertistä:

Herman Evert eli mukavaa pienen kiiltäväkarvaisen minkin elämää, kunnes eräänä kauniina, mutta surullisena päivänä se jäi auton alle. Herman Evertin otti talteen ystävällinen rouva, vei sen kotiinsa, ja laittoi pakastimeen, josta sitten hänen poikansa nouti sen. Ystävällisen rouvan poika harrasti näet eläinten täyttämistä.

Herman Evertiä ei täytetty kuten aika usein olen nähnyt tehtävän, hampaat irvessä, kynnet valmiina hyökkäykseen.. Ei. Se istuu, katsoo silmiin, kertoo sinulle tarinaa pienen joskus vapaana juoksennelleen minkin villeistä retkistä.

Käytimme Saaran kanssa työajastamme puoli tuntia sen miettimiseen millaisessa nauhassa solmisimme Herman Evertin kaulaan pikkuruisen hopeisen avaimen. (Tuollaisina hetkinä tajuan miten paljon rakastankaan työtäni, maailmaani).

Nyt Herman Evert istuu vanhan kauniin puisen lasivitriinin päällä, ja ei - se ei ole myytävänä.
Se muistuttaa meitä asioista.

Herman Evertin saapumista seuranneena päivänä asiakkaani toi myyntiin takin.


Oli selvää että tällä kotimaisella lammas/kelsiturkilla oli jo ikää. Hupun reunuksen alta näkyi sen valmistaneen henkilön kynällä merkkaamia kohtia; tämä oli siis oikeasti käsin valmistettu takki.

Omistan jo entuudestaan yhden vanhan kelsiturkin 70-luvulta. Sen lähemmäs "turkista" en ole kyennyt elämäni aikana menemään. Luotan saamaani tietoon siitä, että vanhat kotimaiset nahkatuotteet on tässä maassa valmistettu lihatuotannon sivutuotteina. En ole muutenkaan ehdoton ihminen, syön toisinaan lihaa, tosin pyrin siihen että se olisi joko riistaa tai ainakin luomuna tuotettua. En myöskään aktiivisesti tuomitse, jos joku haluaa käyttää vintageturkista.




Mutta.

Inhoan vallitsevaa turkistrendiä.

(Inhoan sitä samalla tavalla kuin sisareni, joka minusta tietämättä on samaan aikaan 400km pohjoisemmassa pohtinut samanlaisia asioita..).

Takissa oli siis ongelma: hupun reunus oli kettua. Tiedän kyllä että kettu on antanut elämänsä takin koristeeksi vuosikymmeniä sitten, mutta silti en kykene näkemään sitä minun takkinani, ketun vuoksi. (Näen silmissäni äitini, kietomassa kaulaansa kettukauluria, sen pikkuruiset veltot käpälät roikkumassa, sen lasiset ilmeettömät silmät. Kun äidilleni ostettiin lahjaksi pitkä minkkiturkki, en suostunut kulkemaan kadulla samaa puolta).

Olen myös työssäni joutunut joskus myymään epäeettisiä untuvatakkeja sekä vaatteita joissa on uusia turkissomisteita. Kun mielenosoittajat huusivat ulkona "murhaaja", tunsin olevani sellainen.

Olen ymmärtänyt että rajani menee villieläimessä. Sen villeissä silmissä.


Tiedän että moni olisi huutanut "seis, mitä ihmettä teet, pilaat sen!", kun nappasin käteeni fiskarsit ja leikkelin menemään. Sinne meni, hupun kettureunus.

Takki on ihana.

Ja Herman Evert ihan selvästi hieman hymyili lasivitriinin päältä..






16. helmikuuta 2015

Merihaka




- Missä asuisit, jos et asuisi täällä?
- mmm.. Asuisin Suomenlinnassa.
- Entä jos et Suomenlinnassa?
- No Merihaassa sitten.
- Merihaassa?? Mutta sehän on ruma!
- Ai onko? ...No niin kai sitten...


Huikaiseva kevätvalo ja taivas korkealla.

Saamaton aamupäivä sai seurakseen päämäärättömästi vaeltelevat jalat ja niiden täysin suunnittelemattomat askelet. Mielessä siunattu tyhjyys ja avaruus, taas niitä maanantaita kun ei puhuta kuin pikkulinnuille. Istutaan kaikilla Merihaan erivärisillä penkeillä, ja ajatellaan puolihuolimattomasti ja jäsentelemättömästi kauneuskäsityksiä.

Rapun oven lasiin heijastuu täydellinen pieni Uspenskin katedraalin siluetti.

Jos asuisi legopalikkatalossa? Kun legopalikoiltahan ne näyttävät, Merihaan talot? Kuka rakentaa korkeimmalle?


Helmikuu yli puolenvälin, katselen Uspenskin katedraalille, ja tiedän että vielä monen monta kertaa harmaus kietaisee tämän kaiken alleen. Sammaleisen viherryksen, viserryksen, kiiltävän jään.


                                                                 "Helmikuu. Hae esiin muste,
                                                                  itke hillittömästi ja kirjoita,
                                                                  kun ulkona jymisee räntäsade
                                                                  ja kevät roihuaa mustana.
                                                                  Hae rupla, vuokraa ajurinrattaat -
                                                                  läpi kirkonkellojen kuminan
                                                                  kiidä sinne,
                                                                  missä sade voittaa
                                                                  musteen ja kyynelten huminan."



(Kiidä silloin sinne, missä sade voittaa musteen ja kyynelten huminan..)..


Ja entäpä sitten se maisema? Sieltä korkealta, legopalikkatalosta?
Merta ja jäätä, avantoja, sulaneita suvantoja, Suomenlinna ja Korkeasaaren tiikerit?

- Niin siis, ikkunat kuuluisi olla merelle päin, tietysti!
- No mutta on ne silti ihan tosi rumia ne talot..
- Eikä ole.
                          
     
Jos näit tuulisena helmikuun päivänä eskimoa muistuttavan naisen kuvaamassa betoniseiniä ja jääkimpaleita Merihaan rannassa, se olin minä.

                  
                                                     "Päiväni on huikentelevainen, ja hullu:
                                                 pyydän kerjäläiseltä leipää,
                                                 annan köyhäinapua rikkaalle. 
                                                 Pujotan neulansilmään valonsäteen,
                                                 ojennan ryövärille avaimen,
                                                 punaan kalpeuteni valkoisella. 
                                                Kerjäläinen ei anna minulle leipää,
                                                rikas huoli rahojani,
                                                valo suostu neulansilmään. 
                                                Varas pääsee sisään avaimettakin,
                                                ja hupsu nainen itkee itkemistään, vuoksi
                                                kunniattoman ja järjettömän päivän.

                                                                      "Jättimäisenä, suloisena
                                                              henkäyksenä kevään
                                                              ja valtavana perhosena
                                                              lepattaa verhoni 
                                                              hinduleskenä
                                                              liekeillä rovion,
                                                              tai najadina unisena
                                                              aalloille taakse akkunan..."


                                                            "olen vain näkinkenkä,
                                                     jossa valtameri yhä kuuluu."



                                                         
                    (Runolainat: B. Pasternak, suom. M-L Mikkola ja M.Tsvetajeva, suom. H.Helin)




12. helmikuuta 2015

Äiti


Joskus melkein unohdan että olen.

Ja sitten havahdun; aamiaispöydässä kun poika juo maitokahvia ja minä teetä.

Kun kadulla kulkiessamme näyteikkunan lasi heijastaa itseni päätä lyhyempänä.

Tai tänään kun eteisen lattialla lojuu säkillinen karkkia ja penkkarihaalarit.


9. helmikuuta 2015

Pehmeitä asioita ja Milos Forman


Top 5, pehmeät asiat juuri nyt.


Vanha kissa aamupesulla.


Maailman pehmein pörröneule.


Jonka ansiosta suhteeni vaaleanpunaiseen saattaa muuttua...


Luulin nimittäin aina, että ainoa paikka missä sietäisin vaaleanpunaista olisi poskilla, tai korkeintaan hentona ruusunpunaisena huulilla. Niin, ja sitten niissä ruusuissa.

Jotenkin tuo kevään orastava valo tekee kai hempeäksi..?



Höyrytetty kukkakaali, ruusulautasella.

                           

Postipaketit. Sisällään pehmeitä asioita.


Viimeisenä, vaan ei todellakaan vähäisimpänä (sillä tässä top vitosessa mennään kronologisessa järjestyksessä)

 - vanha, aina yhtä rakas elokuva-arkisto. 


...Ja sen maailman pehmeimmät tuolit. Etenkin se takimmaisen rivin yksinäinen tuolikaksikko.

                         

Viime kerrasta oli vierähtänyt aivan liian kauan. Kiitos veljelle, joka sai minut muistamaan kuinka mukavaa elokuvissakäynti onkaan maanantai-iltaisin. Nyt aion ottaa taas tavaksi. Etenkin kun kuulin arkiston aikeista muuttaa uuteen keskustakirjastoon... 


Jos voittaisin lotossa, ostaisin pois koko Orionin. Ja siellä pyörisi ainoastaan hyvät elokuvat. Tai jos ei aina niin hyvät, niin ainakin ajatuksia herättävät, liikuttavat. Ne jotka saavat esiin sen pehmeän puolen. 
Tänään katselimme Tsekkoslovakialaista poliittista satiiria vuodelta 1967 (Milos Forman: Palaa, palaa). Olin nähnyt elokuvan aiemminkin, joskus sata vuotta sitten. Ja eihän se mikään elokuvataiteen merkkiteos ole, mutta nauratti ja itketti ne tärkeät vanhat ukot puolueansiomerkkeineen, arvonnan varastetut siansyltyt, päihtyneet tsekkimammat ja kisoistaan karanneet missit... Ja kiellettykin tämä elokuva on aikanaan ollut, tietenkin. Kaikessahan voi nähdä mitä vaan, jos osaa katsoa - kuten veljeni osuvasti ilmaisi. Varastetusta siansyltystä virkamiehen pilkkaan..


Elokuva-arkiston vessan kapeissa portaissa tuli nostalginen olo. Ja taisin tänään nähdä kaikessa pehmeyttä.


Kotiin Kallioon kävelin Kaisaniemen puiston läpi, pehmeässä tihkusateessa.

                       

Näin hienoja tuulenpesiä koivunlatvoissa. 

Oli hyvä maanantai.



3. helmikuuta 2015

"Omistettu kaikille niille, jotka muistavat liikaa tai liian vähän."


Otsikon teksti on tänään ostamastani kirjasta, sen etulehdelle painettu omistuskirjoitus.

(Ilman muistia elämästämme puuttuisi jatkuvuus, mutta ilman kykyä unohtaa elämäämme hallitsisi kaaos. Muisti on sekä ystävä että vihollinen).

Muutama päivä sitten käytiin seuraavanlainen keskustelu, itseni ja minua 20 vuotta nuoremman naisen välillä:

- Eikö niin että elämä muuttuu helpommaksi kun vanhenee?
- No ei oikeastaan... ei se kyllä hirveästi.
- Onhan sen pakko! Kun sitten ihmisellä on kokemuksia, ja niiden mukana saatuja työkaluja   käsitellä asioita, eikö niin?
- Niin, no joo, ehkä sitä tulee armollisemmaksi itseään kohtaan...
- Niin ja sitten on helpompaa!
- No ei oikeastaan...

Yritin selittää itseäni, jotenkin järkevästi, ilman että kuulostaisin masentavalta. Selitykseni kuulostivat huonosti jäsennellyiltä, enkä oikein itsekään tiennyt mitä yritin sanoa.

- Tavallaan kaikki pysyy samana, sä oot ihan yhtä kakara, mutta toisaalta sitten se ei ehkä enää niin haittaa...ja ainakin tajuaa miten vähän lopulta mistään tietää...



Tänään kävellessäni läpi loskaisen Helsingin, tajusin mitä hain. Muistia, muistoja. Muisti mahdollistaa uusien taitojen oppimisen, minuuden rakentumisen. Ja toisaalta se panee meidät elämään uudelleen hetkiä, jotka haluaisimme kaikin voimin unohtaa. Siksi vanheneminen sekä auttaa, että ei auta. Enemmän minuuden rakennuspalikoita, mutta myös enemmän niitä uudelleen elettyjä hetkiä.


Muisti ja Aika. Rakkaat viholliset.

                            

Mainitsin aiemmin, että minulla on menossa jonkinlainen lukemis- ja kirjoittamiskriisi. Tai oli. Koska tänään seisoessani liikennevaloissa räntähiutaleiden kieppuessa ympärillä, tunsin pakottavaa tarvetta avata kirja, ihan mikä tahansa kirja. Koska muistin miten tärkeä ja olennainen osa minua lukeminen on. Muistin, että olen sata tuhat kertaa menettänyt halun lukea (ja sitä myöten myös kirjoittaa), mutta se on aina, aina mennyt ohi. Pelkäänkö silti joka ainoa kerta että se ei palaisi? Kyllä.


Ollaan helmikuun puolella, ja minä ja se toinen rakas vihollinen, Aika, saimme vasta tänään aikaiseksi hankkia uuden kalenterin. Vuodelle 2015. 


Sen lisäksi että kastelin villasukkani ja varpaani retkilläni tänään, toteutin muutenkin itselleni tyypillistä vapaapäivä-käyttäytymistä. Olin täysin epäsosiaalinen koko päivän, en tehnyt juuri mitään asioista joita olin suunnitellut tekeväni, ostin liikaa kirjoja, kirjoitin ratikassa huonoja runoja märälle paperille enkä puhunut kenellekään. Ja nautin olostani suunnattomasti.



Kotiin päästyäni lämmitin itseni mausteisella ruualla ja lueskelin muutaman E.A. Poe:n tarinan. Levittelin kaikki ostokseni sängylle, ja totesin että olin tehnyt sen taas. Löytänyt kirpputoreilta ja divareista täydellisesti värikoordinoidun vaate- ja kirjayhdistelmän.

     Kaikki saattaa muuttua, mutta silti mikään ei muutu.


Löysin pojalle uskomattoman kauniin sinisen neuleen, pehmoista lampaanvillaa, sekä viininpunaisen t-paidan. Se sama uskomaton sininen toistui sitten ohuessa villahuivissa, viininpunaisen neuleen neuloksen seassa ja maksihameen kuviossa. Viininpunaisessa suuressa kolmiohuivissa kukkii isot verenpunaiset ruusukkeet, muistikirja ja jopa uusi kuulakärkikynä ovat burgundia. 


W.G. Sebaldin Austerlitz:n kirjanselkämys on viininpunainen, ja sen takakannessa kerrotaan kirjan olevan unenomainen retki muistin maailmaan. Marja Saarenheimon Muistamisen vimman kansi on kiedottu solmulle punaisella villalangalla, ja yksi sen luvuista käsittelee Sebaldin kirjaa Austerlitz (!). Calvinon Ritari joka ei ollut olemassa:kin palasi kotiin. Yritän etsiä käsiini kadonneet, lainatut ja entiseen elämääni jääneet niteet, tänään yksi löysi tiensä takaisin.

Elämä on ihmeellistä. Ja kaikki on pelkkää sattumaa, eikö niin?



                                      Minä kerroin menneessä ajassa,
                                      ja jännittävinä hetkinä otti preesens minun käteni käteensä, 
                                      mutta nyt, oi tulevaisuus, minä olen hypännyt sinun ratsusi selkään.
                                      Millaisia viirejä sinä minulle nostat perustamattomien 
                                      kaupunkien torninhuippuun?
                                      Millaisilla tulilla poltat ne linnat ja puutarhat,
                                      joihin minä olen rakastunut? 
                                      Millaisia kultaisia aikoja sinulla on minun varalleni,
                                      sinulla jota ei voi käskeä, 
                                      sinulla jonka aarteet on maksettava kalliisti,
                                      sinulla, valtakunta jonka minä valloitan, tulevaisuus..

                                       (Italo Calvino/Ritari joka ei ollut olemassa, kirjan viimeinen kappale)