[undine: the elemental being of water]

30. maaliskuuta 2015

Oriental

Räntää satoi koko päivän, suuria perhosia repaleisin siivin. Vesi tulvi viemäreistä, saappaiden saumoista - sateenvarjo käänteli itseään ympäri silkkaa turhautuneisuuttaan.


Divarissa tuoksui kostea kirjapöly, sellainen johon muuttaisin asumaan. Märkä paperi, suttuinen painomuste, toisiinsa takertuneet lehdet.

Ostin kaksi vanhaa kulhoa, koska niiden lasikuvion symmetria muistutti etäisesti jostain mitä en enää aivan muista.


Lounastin puheliaan olennon kanssa, jonka seurassa minustakin tuli puhelias. Märät narskuvat askelet, salaattiin oliiviöljyä ja balsamicoa; onpas tässä ravintolassa hyvä palvelu - vaaleansininen villahuivi tiputtaa vettä kaikuvalle lattialle, vihreässä pussiteessä on orientaalit mausteet.



Pidän siitä että kasvojani ei tunneta 
  ihmisjoukossa,
että kun kuljen yksin,
kuljen kuin vieraassa kaupungissa
ihminen kuka hyvänsä
vailla taustaa ja ympäristöä,

että sääksmäkiselle Iitalle olen
tyttö heinäpellolta
kesältä neljäkymmentäyksi,
että vanha mies bussipysäkillä sanoo:
- Arvaatsie rouva miten vanha mie oon?
Mie oon seihtemänkymmenenyhen ja meen
yövahiks satamaan,
mie hain justa vahtikellon tuolt insinööri
Nuurperilt. 




(Helena Anhava)

28. maaliskuuta 2015

Aikavaras

Viime päivät ovat kuluneet niin huomaamatta ohitse, että epäilen asialla olleen Aikavarkaan. 

Aikavaras on sellainen, joka tekee päivistäsi katkeamattoman helminauhan, niin ettet enää ole aivan varma oliko se viime keskiviikko vai torstai kun kävit äitisi kanssa syömässä, oliko perjantaina sumuista ja harmaata...

Vai oliko se sittenkin huikaisevan kirkas kevätpäivä?



Sen kuitenkin muistan, että viime päivien katkeamattomaan helminauhaan on sattunut monta iltaa, jolloin olen ollut matkalla töistä kotiin sellaisella hetkellä kun koko maailman tuntuu täyttävän hiljainen sininen valo.


Maaliskuu on näyttänyt kaiken näytettävissä olevan; liian aikaiset lämpimät päivät, ennen aikojaan aukeavat terassit. Hyytävän kylmän viiman, erikoiset ilmiöt taivaalla; auringonpimennyksen ja tuulet jotka kuljettavat mustia pilviä taivaalla kuin valtavaa synkkää varjoa.


Minä pidän keväästä. Sen arvaamattomuudesta. Sen hiljaisesta hurjuudesta joka on kovaa valoa, raakaa paljautta, mutta myös kiihkeää, pakahduttavaa linnunlaulua ja kaiken sen odottamista joka lymyilee vielä jossain syvällä, kovien silmujen sisällä.


Viime päiviin on liittynyt myös hieman huolta ja pelkoa. Ja ne ovat kaltaiselleni ihmiselle mykäksi tekeviä asioita. Ja kun en tiedä mitä sanoisin, en sano mitään. Olen yleensä hyvä olemaan vahva ja kylmäpäinen, mutta on olemassa muutamia tilanteita joissa saatan muuttua voimattomaksi ja neuvottomaksi. Kahden henkilön ollessa kyseessä "emovaistoni" käynnistyy, ja viime päivinä se on ollut käynnissä jo usean päivän ajan, jossain pinnan alla.


Niissä tilanteissa muutun myös kärsimättömäksi. Muutun kiukkuiseksi keski-ikäiseksi naiseksi, jonka tekisi mieli marssia kaikkien sairaaloiden auloihin vaatimaan vastauksia. Kertomaan kuinka mielelläni maksan veroja, jotta läheisteni ei tarvitsisi elää epävarmuudessa. 

Haluan "ehjätä" kaiken, niin kuin pikkuveljeni tapasi sanoa pienenä.


Aikavaras on muuten siitä ovela tyyppi, että vaikka se tekee päivistä kauniita, katkeamattomia helminauhoja, se ei silti tee odottamisesta piiruakaan helpompaa.



Ensi viikolla ollaan huhtikuussa, se on syntymäkuukausi. Sekä minun että kevään.

Tuossa alla on huteralla kameralla peilin kautta otettu kuva kissasta joka nukkuu villapaitani sisällä. Olen pitkään jo ihmetellyt Matroskinin erikoista käytöstä; joka aamu kun herään, se ryntää viereeni sänkyyn, kehrää raivokkaasti ja tuijottaa minua. Sitten se ojentaa käpäläänsä kuin "antaisi tassua" -kuten koira. Mutta sehän ei ole koira... joten mitä ihmettä se haluaa kertoa?

Eräänä aamuna, kun ei ollut kiire minnekään päätin sitten vain istua ja odottaa sängyllä niin kauan että asia selviää.

Tassua ojennettiin, sillä kuovittiin minua olkapäästä, sylistä, kainalosta... kunnes sillä saatiin viimein villapuseron helmaa raotettua. Helman alle työnnettiin ensin pää, ja sitten sinne ryömi loputkin kissasta. Löydettyään sopivan kohdan vatsani ja rintakehäni päältä, kissa kiertyi kerälle ja nukahti. Siinä se sitten nukkui tunnin.



“I sometimes longed for someone who, like me, had not adjusted perfectly with his age, 
and such a person was hard to find; 
but I soon discovered cats, in which I could imagine a condition like mine, 

and books, where I found it quite often.” 


(Julio Cortázar  / Around the day in eighty worlds)

17. maaliskuuta 2015

Kiinnitysköysiä


Maanantaiaamuna kuuntelin radiota puolikorvalla. Siellä keskusteltiin sunnuntaipäivän säästä; siitä kuinka koko maailma oli tuntunut menneen Helsingin rannoille kävelemään, juoksemaan, istumaan terasseille. Nauttimaan keväisestä säästä, auringosta. Himourheilijat teknisissä juoksuvaatteissaan, tikkitakkiset pariskunnat, lapsiperheet joiden taaperoille on ostettu juuri uudet polkupyörät.

Puhuttiin kovasti siitä kuinka Helsinki on nykyisin nuorekas ja kansainvälinen kaupunki, trendikäs, eloisa.


Syy siihen että kuuntelin vain puolella korvalla oli, ettei puheenaiheena ollut Helsinki ollut se minun Helsinkini.

Minun Helsinkini on näiden kuvien Helsinki. Maanantaina, kun kaikki muut ovat töissä. Loputtomasti merta ja taivasta, eikä missään ristin sielua. Voi helposti kävellä yli kymmenen kilometriä, ja vastaan tulee muutamia eläkeläisiä, ehkä venäläisturisteja.


En ole vieläkään tottunut mattolaiturin kahvilaan. Yllätyn joka kerta kun näen sen siinä. Terassilla muutama nuori nainen, lattea laseissa, pilotit päässä, nahkatakit. Paljaat nilkat hohtavan valkoisissa tennareissa. Voin kuvitella kuinka täyteen ahdettu terassi on ollut viikonloppuna.

Kävelen ohi, vedän villakangastakin hupun paremmin korvien suojaksi. Minulla ei ole tennareita. On teddyvuoriset saapikkaat, sellaiset joita lapset käyttivät 70-luvulla.


Minä tykkään enemmän Ursulasta. Arki-Ursulasta.

Istahdan pöytään teekuppini kanssa (haudutettua Earl greytä), lautasella iso vadelmamunkki. Suurin osa asiakkaista on yli kuusikymppisiä. Naapuripöydässä puhutaan italiaa, sivummalla iäkäs herra lukee Hufvudstadsbladetia. Aika moni istuu yksin, ja siinä ei ole mitään omituista. Kukaan ei näpelöi älypuhelinta. Vähän sama ero kuin jos menee arkena yksin elokuva-arkistoon tai viikonloppuna Tennispalatsiin. Jälkimmäisessä tulee pakokauhu ja yksinäinen olo, ensin mainitussa ei.


Katseemme kohtaavat Hufvudstadsbladet-herran kanssa. Vaihdamme ystävälliset hymyt, kun hän pyyhkäisee merkitsevästi omaa suupieltään. Ymmärrän, ja nostan oman käteni pyyhkäistäkseni vadelmamunkin sokerimuruset pois suupielestäni.

Herra osoittaa kysyvästi kirjaani. Nostan sitä sen verran että hän näkee mitä luen. Hymyilemme taas. Pieni hyväksyvä nyökkäys.

Kohtaamiseen ei aina tarvita kovin paljoa.


Olen kiinnittynyt näihin rantoihin näkymättömillä naruilla. Oman elämäni pelastusvene on solmittu näihin laitureihin kauniilla solmuilla. Pidän asioiden toistumisesta samana, pidän siitä että samat sävelmät soivat päässäni, jalkani tapaa saman alustan. Että tee maistuu samalta, ja vedelmamunkki. Että jossain on vielä harmaantuneita pappoja, joilla on sama kirjallisuusmaku kuin minulla.

Eikä yhtään teennäistä hymyä, ei yhtään turhaa sanaa.


Ymmärrän kyllä ettei kehitystä voi pysäyttää. Huomaan kuinka turistien määrä on joka kesä suurempi, kuinka kahviloiden listat muuttuvat englanninkielisiksi, ja kuinka minä sekä Hufvudstadsbladet-herra jäämme hiljalleen vähemmistöön.

Mutta onneksi vielä on alkukevään maanantaipäivät, Kaivopuiston hiljaiset rannat, Kauppatori jossa vain muutama hassu torimyyjä, japanilaisturistit, minä ja lokki.


Ja aina hieman viileämpi ja rosoisempi Pohjoisranta.










Tämä on kuunari Kathrina. Se on vuonna 1949 valmistunut 31 metrinen vanhanajan puurunkoinen purjelaiva, niitä harvoja Suomessa ja koko maailmassa, joka edelleen purjehtii aidosti purjeilla. Se on Suomen perinnepurjelaivarekisterin suurin, ja ainut kolmimastoinen kuunari. Ja se on minulle rakas.

Tänä maanantaina Pohjoisrannassa on hiljaista, mutta Kathrinalla ollaan töissä. Se talvehtii Helsingissä, kesät se viettää muualla. En tiedä missä nykyisin, mutta siellä missä minä siihen tutustuin, aurinko paistoi aina vaan, korva tottui kuulemaan ruotsia, meri oli suolainen ja sininen, laivan lohisoppa kermaista ja ihanaa. Paljasjalkaisia kesiä.

Nykyisin tykkään käydä tarkistamassa missä Kathrina on. Tai tarkistan onko se Pohjoisrannassa vai ei. Olen iloinen sen nähdessäni, mutta aina myös tuntuu siltä kuin se jo odottaisi lähtöä. 

Tottakai se odottaa, se on laiva ja laivoilla on lähtijän sielu.


Laivoilla on lähtijän sielu, mutta minä olen paikallaan pysyvää lajia. Voin olla se, joka tekee retken ja palaa takaisin. Voin olla se, joka kietoo hellästi köyden kahdeksikolle ja tekee tottuneesti vetosolmun. Voin olla se, joka päästää köydet irti.





Kotiin päästyäni katsahdan peiliin. Kevään ensimmäiset pisamat.






                                             Ken viettää elämänsä keinuvalla laivalla
                                             tai kulkee vanhuutta vastaan suitset käsissään,
                                             alati matkalla, hän on
                                             matkalla
                                           
                                             kotona.  


                                             Matsuo Bashō (1644-1694), suom. Kai Nieminen

15. maaliskuuta 2015

Top 5 (työpäivän jälkeen)

Auringonlasku Helsinginkadulla


Koneen vanha veräjähissi



Kaloja ja purjeveneitä jotka on tehty lakritsasta ja salmiakista


 Iloinen jälleennäkeminen


Tarvitseeko tätä edes mainita?

(Tuo kivi, pienen itikan kotikivi, on tuliainen Ruotsista. Se sopii hyvin pitämään kirjan aukeamaa kohdallaan).



Ja siitäpä tuli mieleen:

                                                             

                                                                   Olipa kerran itikka,
                                                                   jolla oli rättisitikka. 
                                                                   Sen sitikan takapenkillä,
                                                                   kävi itikka iltalenkillä.




Nyt on kevät. Pitäisi vaihtaa kukille mullat.

10. maaliskuuta 2015

Ainokaiseni


Lempikoru.

Suomalainen, koristellusta kierrätysnahasta ja korumetallista valmistettu Ainokainen, "Roots and Bonds"-vartalokoru. Tämä pujotetaan päälle kuin vaate, ja siltä se tavallaan tuntuukin - enemmän kuin vain korulta.

Se sopii oikeastaan ihan minkä tahansa yksinkertaisemman yläosan kanssa.

Niin, ja tietenkin myös melkeinpä minkä tahansa 70-lukulaisen tai muuten vain folkhenkisen mekon pariksi. (Olen siis salaisesti aina tiennyt miksei sellaisia mekkoja voisi koskaan olla liikaa...!).

Tämä on toistaiseksi ainoa Ainokaiseni, mutta jotenkin tuntuu ettei se kenties jää viimeiseksi..







9. maaliskuuta 2015

Mustarastas maaliskuussa

Heräsin kolisteluun keittiössä, heräsin aikaisin, levänneenä.

Poika siellä pakkaa eväitä ylioppilaskirjoituksia varten, minä venyttelen vällyjen alla.

Toivotan onnea matkaan.

Maanantaiaamut ovat hitaita, luvan kanssa. Puoli yhdeltätöista olen kuitenkin jo tehnyt kirjanpidon valmiiksi ja istun ratikassa matkalla tilitoimistoon. Katseeni osuu ratikan uutis/mainostauluun, joka kertoo kellonaikoja, säätiedotteita... Vielä on sumuisen harmaata.

Mutta ei kauaa.


Lopulta sitten päädyn harhailemaan sisään kaikista mahdollisista divareista, haistelen kirjoja, sivelen selkämyksiä; kuvittelen minkälaisia olivat kansilehdelle nimensä ja vuosilukunsa kirjoittaneet.


Mittailen katuja, päädyn kahvilaan. Olen kulkenut takki auki, on lämmin. Tuoksuu katupöly, sulava maa, linnunlaulu, kaupunki. Kahvilassa riisun kengätkin, vedän jalat kippuraan tuolille ja kirjoitan oman nimeni ja vuosilukuni edellisen omistajan nimen alle.


Viivyn kauan. Tuijottelen taivaan ja rakennusten kontrasteja, harmittelen kameraa joka jäi matkasta. Kotiin päästyäni teen perunamuussia, voita ja täysmaitoa. Syömme pojan kanssa, emme puhu yo-kokeista koska on parempiakin aiheita.

Ikkunalaudalla on pinossa mm. Siri Kolun Metsän pimeä, Ibseniä, Peter Høegia, F.Scott Fitzgeraldin Yö on hellä. Tender is the night, 1934. Suomennos Pentti Saarikoski.


Kansilehdellä laina Oodista satakielelle:


ja luonasi! Oi, yössä lempeässä

-------

         vaan lehvikössä tässä
vain tuulen tullen taivas paljastuu
         hohtaen sammalteiden hämärään.


Vielä ei ole hetkeen Satakielen aika, mutta Mustarastas laulaa jo.

Olen omistanut jo kolmen vuorokauden ajan mekon joka on yhtä vanha kuin Tender is the night. Kun ihan kohta 41-vuotias nainen pukee päälleen lähes 70-vuotiaan vaatteen, niin uskokaa kun kerron.. se tuntuu erityiseltä. Korjaan, se on erityistä.

Kissalla, sillä pöhköllä raidallisella, on tänään älytön fiksaatio kameran itselaukaisun piippaamiseen. Kaikista kuvista tulee epätarkkoja, vinoja ja heilahtaneita. Tämä kuva on siis käytännössä kissani ottama...?


Kello on kohta kuusi, paistaa edelleen aurinko. Ja minä lähden uudestaan ulos. 




Kierrellessäni Kallion katuja, aurinko laskee.




Menen kotiin, avaan kirjan.

Tender is the night.

Mustarastas maaliskuussa.

6. maaliskuuta 2015

"Nuku, nuku nurmilintu"

Minulla ei ole vuoteen ollut sänkyä. Olen nukkunut patjalla lattialla, ja se ei ole aina ollut niin kovin mukavaa.. Tiedättehän, vanhat kivitalot ja niiden narisevat viileät lautalattiat.

Etsinnöistä huolimatta en vain ollut löytänyt sopivaa sänkyä. Ajatuksissani oli joko sellainen 50-luvun laverisänky joka sopisi futon-patjallekin, tai sitten joku kaunis vanha sivustavedettävä. Aina tuntui olevan jokin ongelma; sänky oli toisella puolella Suomea, tai sitten maksoi tolkuttomasti.

Ja tein jo aika kauan aikaa sitten päätöksen, etten hanki mitään tavaraa jota en oikeasti tahdo. Tahdon nimittäin tahtoa.

Viime viikolla Vantaan kierrätyskeskuksessa tahdoin. Jo kaukaa ovelta näin sen; upea sininen vanha maalipinta, jonkun puisen kaunottaren kyljessä... Ole sivustavedettävä sohva, olethan...


Ja olihan se. Kassalla kertoivat että se ehti olla puolitoista tuntia myymälässä ennen minun ilmaantumistani. Istuin sitten vain alas ja sanoin: mä otan tämän.

Muutama mutka oli vielä matkassa, kun Vantaalainen amisviiksillä ja takatukalla varustettu Kierrätyskeskuskuski sai pariinkin otteeseen eksyä Kalliossa, ja minä juoksennella räntäsateessa Flemarin risteystä edestakaisin, kuskipolon ajaessa aina vain ohi. Soitti jopa ja kysyi, olinko varma osoitteesta. No joo...kyllä tiedän missä osoitteessa asun... Omahyväisenä Helsinkiläisenä kuvittelin auttavani; No siitä kirkolta alas ja hesarin yli flemarille ja siitä sitten... Olisin yhtä hyvin voinut puhua kiinaa. No, poika oli sitten tosi avulias, jopa auttoi kantamaan tuhottoman painavan täyspuisen sohvan neljänteen kerrokseen, sisälle saakka, vaikka kantaminen ei olisi kuulunut diiliin.


Olen 174cm pitkä. Sänky on 185cm. Leipäveitsi soveltuu yllättävän hyvin patjan lyhentämiseen, ja olen nukkunut viimeaikoina erittäin hyvin. Kuin lintu pesässään. Tässä kuvassa sekä minä että kissa-Matroskin olemme erittäin tyytyväisiä sänkyyn, ja siihen mainiosti soveltuviin vanhoihin täkkeihin.



Herättyäni sänkylukemiseksi sopi ruotsalaisen Style by -lehden editoriaali "the girls." Hyvin nukutun yön jälkeen voi fiilistellä kauniita kuvia ja inspiroitua tuhannetta kertaa pepitaruuduista, tuntematta itseään lainkaan pinnalliseksi.

3. maaliskuuta 2015

“Love is not consolation. It is light.”


Otsikko on laina Simone Weil:ltä (1909-1943). 

                                     

Jostain syystä tämä nainen - 34 vuotiaana kuollut ranskalainen filosofi - aina välillä kutsuu minua sanojensa ja ajatustensa lomaan, riviensä väleihin. 

Weilistä oltiin/ollaan montaa mieltä. Moni oli julistamassa pyhimykseksi, moni sanoi että hän oli "vaikea nainen", älykäs mutta viileä, ei-viehättävä. Outo sekä ärsyttävä. 

Olen miettinyt häntä lukiessani paljon sitä, kuinka suuri kaipuu meillä ihmisillä onkaan tulla nähdyksi oikein. Oma subjektiivinen, juuri mihinkään perustumaton mielipiteeni on, että Weil, kuten niin moni muukaan, ei tainnut tulla nähdyksi oikein.

Weil opiskeli 12-vuotiaana mm. muinaiskreikkaa, myöhemmin sanskriittia, sai filosofian opintonsa valmiiksi ensimmäisenä, Simone Beauvoirin ollessa se toinen. Simonen veli Andre Weil, oli maailman kuuluisimpia matemaatikkoja, Bourbaki-ryhmän johtohahmoja (ryhmä johon sisarensakin ainoana naisena hyväksyttiin). On sanomattakin selvää, että Simone Weil oli älykäs, akateemisesti älykäs, teoreetikko, tiedenainen, poliittisesti aktiivinen. Lisätään tähän yhtälöön fakta, että Weil viihtyi enimmäkseen miesten vaatteissa, tukka sekaisin, oli puheissaan suora, huumorintajuton, ei meikannut.... ja oli "outo." 

                              

Feministi minussa huokaisee. Ja sinne sujahti; jälleen kerran, yksi nainen "friikkien" - epänaisten, liian maskuliinisten lokeroon. 


Ja sitten toisaalta. Weilin kerrotaan kuusivuotiaana kieltäytyneen sokerista, sillä hän oli kuullut että
ensimmäisen maailmansodan sotilaatkin joutuivat pärjäämään ilman. Opiskeluaikoina kannanotoissaan kiihkeä Weil sai liikanimen "punainen neitsyt."

Koko Weilin elämää ja kirjoituksia leimaa voimakkaasti toisten kärsimysten peilaaminen, inhimillisen myötätunnon pohdinta. Jotkut lähteet väittävät hänen kuolleen todellisuudessa aliravitsemukseen (tuberkuloosin sijaan), kieltäydyttyään syömästä enempää kuin toisen maailmansodan sotilaiden päivittäinen minimiruoka-annos oli.

Filosofien lokeroinnissa Weil niputetaan sarjaan "uskonnollis-mystikot."

Myötätuntoinen. Kärsimysleima. Emotionaalinen. Uskonnoista kiinnostunut. Mystikko.

Siispä selvää pässinlihaa. Feministi minussa huokaisee jälleen. Laitetaanpas sitten siihen toiseen lokeroon joka naisajattelijoille sopii; hermoheikot, tunteelliset, luulosairaat, itsensä näännyttäjät, liian "naiselliset", emansipoituneet.


Eglantilainen elämäkerturi Richard Rees, totesi että on aivan sama minkä selityksen haemme lopulta Weilin kuolemalle, kaikki kiertyy lopulta kuitenkin lauseeseen "hän kuoli rakkauden vuoksi."


Kuten me kaikki eikö, jollain tapaa?



                           



Olen lukenut myös lisää W.G.Sebaldia. Tällä kertaa Austerlitzia, joka on vielä parempi kuin Saturnuksen renkaat oli. Suosittelen lämpimästi; kun pääsee yli täydellisestä kappalejaottomuudesta, lukujen puuttumisesta, rivikaupalla jatkuvista lauseista... voi vain nauttia, lasketella menemään sanojen ja ajatusten liukumäkeä. 

(Ja toki kun on kajonnut Weiliin, on pitänyt muistella hieman Kierkegaardiakin. Ei uskonnollis-mystikko-filosofia ilman toista..?). Sebaldin kohdalla Kierkegaardin ehkä hieman nenäkäs lausahdus kirjoittamisesta ei päde. Joskus voi myös kirjoittaa kaiken mikä on jo kirjoitettu tuhat kertaa, ja silti päätyä tuottamaan jotain jota lukija ei koskaan aiemmin ole lukenut.





“Art is the symbol of the two noblest human efforts: to construct and to refrain from destruction.” 

Tuokin on laina Weililtä. En voisi olla enempää samaa mieltä.

                       
              



 





Jos en ole nököttänyt kotona nenä kiinni kirjassa, olen viimeaikoina tehnyt töitä pukeutuneena merimiespaitoihin. 

Liekö kevät tulossa, tai sitten vain haluan tulla nähdyksi oikein. 


Missä laivani viipyy?