[undine: the elemental being of water]

28. maaliskuuta 2015

Aikavaras

Viime päivät ovat kuluneet niin huomaamatta ohitse, että epäilen asialla olleen Aikavarkaan. 

Aikavaras on sellainen, joka tekee päivistäsi katkeamattoman helminauhan, niin ettet enää ole aivan varma oliko se viime keskiviikko vai torstai kun kävit äitisi kanssa syömässä, oliko perjantaina sumuista ja harmaata...

Vai oliko se sittenkin huikaisevan kirkas kevätpäivä?



Sen kuitenkin muistan, että viime päivien katkeamattomaan helminauhaan on sattunut monta iltaa, jolloin olen ollut matkalla töistä kotiin sellaisella hetkellä kun koko maailman tuntuu täyttävän hiljainen sininen valo.


Maaliskuu on näyttänyt kaiken näytettävissä olevan; liian aikaiset lämpimät päivät, ennen aikojaan aukeavat terassit. Hyytävän kylmän viiman, erikoiset ilmiöt taivaalla; auringonpimennyksen ja tuulet jotka kuljettavat mustia pilviä taivaalla kuin valtavaa synkkää varjoa.


Minä pidän keväästä. Sen arvaamattomuudesta. Sen hiljaisesta hurjuudesta joka on kovaa valoa, raakaa paljautta, mutta myös kiihkeää, pakahduttavaa linnunlaulua ja kaiken sen odottamista joka lymyilee vielä jossain syvällä, kovien silmujen sisällä.


Viime päiviin on liittynyt myös hieman huolta ja pelkoa. Ja ne ovat kaltaiselleni ihmiselle mykäksi tekeviä asioita. Ja kun en tiedä mitä sanoisin, en sano mitään. Olen yleensä hyvä olemaan vahva ja kylmäpäinen, mutta on olemassa muutamia tilanteita joissa saatan muuttua voimattomaksi ja neuvottomaksi. Kahden henkilön ollessa kyseessä "emovaistoni" käynnistyy, ja viime päivinä se on ollut käynnissä jo usean päivän ajan, jossain pinnan alla.


Niissä tilanteissa muutun myös kärsimättömäksi. Muutun kiukkuiseksi keski-ikäiseksi naiseksi, jonka tekisi mieli marssia kaikkien sairaaloiden auloihin vaatimaan vastauksia. Kertomaan kuinka mielelläni maksan veroja, jotta läheisteni ei tarvitsisi elää epävarmuudessa. 

Haluan "ehjätä" kaiken, niin kuin pikkuveljeni tapasi sanoa pienenä.


Aikavaras on muuten siitä ovela tyyppi, että vaikka se tekee päivistä kauniita, katkeamattomia helminauhoja, se ei silti tee odottamisesta piiruakaan helpompaa.



Ensi viikolla ollaan huhtikuussa, se on syntymäkuukausi. Sekä minun että kevään.

Tuossa alla on huteralla kameralla peilin kautta otettu kuva kissasta joka nukkuu villapaitani sisällä. Olen pitkään jo ihmetellyt Matroskinin erikoista käytöstä; joka aamu kun herään, se ryntää viereeni sänkyyn, kehrää raivokkaasti ja tuijottaa minua. Sitten se ojentaa käpäläänsä kuin "antaisi tassua" -kuten koira. Mutta sehän ei ole koira... joten mitä ihmettä se haluaa kertoa?

Eräänä aamuna, kun ei ollut kiire minnekään päätin sitten vain istua ja odottaa sängyllä niin kauan että asia selviää.

Tassua ojennettiin, sillä kuovittiin minua olkapäästä, sylistä, kainalosta... kunnes sillä saatiin viimein villapuseron helmaa raotettua. Helman alle työnnettiin ensin pää, ja sitten sinne ryömi loputkin kissasta. Löydettyään sopivan kohdan vatsani ja rintakehäni päältä, kissa kiertyi kerälle ja nukahti. Siinä se sitten nukkui tunnin.



“I sometimes longed for someone who, like me, had not adjusted perfectly with his age, 
and such a person was hard to find; 
but I soon discovered cats, in which I could imagine a condition like mine, 

and books, where I found it quite often.” 


(Julio Cortázar  / Around the day in eighty worlds)

1 kommentti:

  1. Voi Matroskin, en kestä! :D (Mahtava tuo Cortazarin miete.)

    Ja tiedän tunteen: päivistä, jotka vain katoavat, ja huolesta myös, ja kärsimättömyydestä. Pitää vain kai luottaa siihen, että kaikki järjestyy.

    VastaaPoista