[undine: the elemental being of water]

17. maaliskuuta 2015

Kiinnitysköysiä


Maanantaiaamuna kuuntelin radiota puolikorvalla. Siellä keskusteltiin sunnuntaipäivän säästä; siitä kuinka koko maailma oli tuntunut menneen Helsingin rannoille kävelemään, juoksemaan, istumaan terasseille. Nauttimaan keväisestä säästä, auringosta. Himourheilijat teknisissä juoksuvaatteissaan, tikkitakkiset pariskunnat, lapsiperheet joiden taaperoille on ostettu juuri uudet polkupyörät.

Puhuttiin kovasti siitä kuinka Helsinki on nykyisin nuorekas ja kansainvälinen kaupunki, trendikäs, eloisa.


Syy siihen että kuuntelin vain puolella korvalla oli, ettei puheenaiheena ollut Helsinki ollut se minun Helsinkini.

Minun Helsinkini on näiden kuvien Helsinki. Maanantaina, kun kaikki muut ovat töissä. Loputtomasti merta ja taivasta, eikä missään ristin sielua. Voi helposti kävellä yli kymmenen kilometriä, ja vastaan tulee muutamia eläkeläisiä, ehkä venäläisturisteja.


En ole vieläkään tottunut mattolaiturin kahvilaan. Yllätyn joka kerta kun näen sen siinä. Terassilla muutama nuori nainen, lattea laseissa, pilotit päässä, nahkatakit. Paljaat nilkat hohtavan valkoisissa tennareissa. Voin kuvitella kuinka täyteen ahdettu terassi on ollut viikonloppuna.

Kävelen ohi, vedän villakangastakin hupun paremmin korvien suojaksi. Minulla ei ole tennareita. On teddyvuoriset saapikkaat, sellaiset joita lapset käyttivät 70-luvulla.


Minä tykkään enemmän Ursulasta. Arki-Ursulasta.

Istahdan pöytään teekuppini kanssa (haudutettua Earl greytä), lautasella iso vadelmamunkki. Suurin osa asiakkaista on yli kuusikymppisiä. Naapuripöydässä puhutaan italiaa, sivummalla iäkäs herra lukee Hufvudstadsbladetia. Aika moni istuu yksin, ja siinä ei ole mitään omituista. Kukaan ei näpelöi älypuhelinta. Vähän sama ero kuin jos menee arkena yksin elokuva-arkistoon tai viikonloppuna Tennispalatsiin. Jälkimmäisessä tulee pakokauhu ja yksinäinen olo, ensin mainitussa ei.


Katseemme kohtaavat Hufvudstadsbladet-herran kanssa. Vaihdamme ystävälliset hymyt, kun hän pyyhkäisee merkitsevästi omaa suupieltään. Ymmärrän, ja nostan oman käteni pyyhkäistäkseni vadelmamunkin sokerimuruset pois suupielestäni.

Herra osoittaa kysyvästi kirjaani. Nostan sitä sen verran että hän näkee mitä luen. Hymyilemme taas. Pieni hyväksyvä nyökkäys.

Kohtaamiseen ei aina tarvita kovin paljoa.


Olen kiinnittynyt näihin rantoihin näkymättömillä naruilla. Oman elämäni pelastusvene on solmittu näihin laitureihin kauniilla solmuilla. Pidän asioiden toistumisesta samana, pidän siitä että samat sävelmät soivat päässäni, jalkani tapaa saman alustan. Että tee maistuu samalta, ja vedelmamunkki. Että jossain on vielä harmaantuneita pappoja, joilla on sama kirjallisuusmaku kuin minulla.

Eikä yhtään teennäistä hymyä, ei yhtään turhaa sanaa.


Ymmärrän kyllä ettei kehitystä voi pysäyttää. Huomaan kuinka turistien määrä on joka kesä suurempi, kuinka kahviloiden listat muuttuvat englanninkielisiksi, ja kuinka minä sekä Hufvudstadsbladet-herra jäämme hiljalleen vähemmistöön.

Mutta onneksi vielä on alkukevään maanantaipäivät, Kaivopuiston hiljaiset rannat, Kauppatori jossa vain muutama hassu torimyyjä, japanilaisturistit, minä ja lokki.


Ja aina hieman viileämpi ja rosoisempi Pohjoisranta.










Tämä on kuunari Kathrina. Se on vuonna 1949 valmistunut 31 metrinen vanhanajan puurunkoinen purjelaiva, niitä harvoja Suomessa ja koko maailmassa, joka edelleen purjehtii aidosti purjeilla. Se on Suomen perinnepurjelaivarekisterin suurin, ja ainut kolmimastoinen kuunari. Ja se on minulle rakas.

Tänä maanantaina Pohjoisrannassa on hiljaista, mutta Kathrinalla ollaan töissä. Se talvehtii Helsingissä, kesät se viettää muualla. En tiedä missä nykyisin, mutta siellä missä minä siihen tutustuin, aurinko paistoi aina vaan, korva tottui kuulemaan ruotsia, meri oli suolainen ja sininen, laivan lohisoppa kermaista ja ihanaa. Paljasjalkaisia kesiä.

Nykyisin tykkään käydä tarkistamassa missä Kathrina on. Tai tarkistan onko se Pohjoisrannassa vai ei. Olen iloinen sen nähdessäni, mutta aina myös tuntuu siltä kuin se jo odottaisi lähtöä. 

Tottakai se odottaa, se on laiva ja laivoilla on lähtijän sielu.


Laivoilla on lähtijän sielu, mutta minä olen paikallaan pysyvää lajia. Voin olla se, joka tekee retken ja palaa takaisin. Voin olla se, joka kietoo hellästi köyden kahdeksikolle ja tekee tottuneesti vetosolmun. Voin olla se, joka päästää köydet irti.





Kotiin päästyäni katsahdan peiliin. Kevään ensimmäiset pisamat.






                                             Ken viettää elämänsä keinuvalla laivalla
                                             tai kulkee vanhuutta vastaan suitset käsissään,
                                             alati matkalla, hän on
                                             matkalla
                                           
                                             kotona.  


                                             Matsuo Bashō (1644-1694), suom. Kai Nieminen

2 kommenttia:

  1. Luin tän tekstin juuri ennen ku kävin nukkumaan, ja se tuli suoraan uneeni! Ensin lähdin merelle purjelaivalla, joka muuttui junaksi ja taas takaisin laivaksi ja lopulta lentokoneeksi. Kierreltiin merellä Helsingin ympärillä, ja ihasteltiin Pohjois-, Etelä-, Arabian- ja Italianrantoja :D Kiitos tästä elämyksestä, oli aika ihana merimatka!

    VastaaPoista
  2. ".. ei yhtään turhaa sanaa."
    Tuon fiilikse olet saanut tallennettua kuviin, ihania.

    Hiljaisuutta keskellä hulinaa. Arkivapaa - sellainen "kahta en vaihda" -juttu.

    VastaaPoista