[undine: the elemental being of water]

28. huhtikuuta 2015

Sanojenkeräilijän kiireiset kultakalat

Olen pitänyt itseäni kiireisenä viime päivinä.

Ja muun muassa joutunut erimielisyyksiin satunnaisen tuttavuuden kanssa, joka tahtoi kertoa minulle että kiire on aina negatiivinen sana. Olin eri mieltä.

Koko ikäni olen määritellyt itseni sanoja rakastavaksi. Minä jopa keräilen niitä, sanoja siis. Ja liitän itseni (vaikka sitten yhden naisen-) koulukuntaan, jossa sanoilla on juuri se merkitys joka niille annetaan. Kiire ja hoppu, hyvä sellainen, on mahdollista. Se kun joutilaisuudesta nauttiva tyyppi askeltaa reippaasti, tekee liikkeensä jopa liioitellun nopeassa kaaressa... ja nauttii joka hetkestä. Silloin kun on energiaa, miksei sitä laittaisi liikkeelle?

Kun sitten aina - ihan joka ainoa kerta - elämä pysäyttää hetkeen joka tapauksessa.

Joskus se hetki voi olla vaikka sellainen, jossa vastaan sattuu sininen 70-luvun intianpuuvillamekko, sattumalta lähes identtinen kuin se jollainen äidilläsi oli joskus 30 vuotta sitten.. Nostalgiahetki.

Mekosta tuli sitten minun etukäteis-äitienpäivälahjani. Kaveriksi korvakorut joiden keskirinkulassa uivat kultakalat.

   










21. huhtikuuta 2015

Suomenlahden tuolla puolen

Minulla on tummakulmainen ystävä, joka asuu Suomenlahden toisella puolella. Hän on sellainen, että kun saan ilmoituksen hänen saapumisestaan Helsinkiin, muutan kaikki muutettavissa olevat suunnitelmani ja sitten juttelen hänen kanssaan, kävelen rantaa pitkin merituulen tuivertaessa, ja juon teetä tuntikaupalla.


Tällä kertaa uutiset olivat erittäin mukavia. Hän tulee takaisin Suomeen, tällä kertaa kokonaan.


On vierähtänyt tovi siitä kun olimme samassa työpaikassa. Tovi siitä, kun minä en voinut lakata ihmettelemästä sitä tosiasiaa, että äidinkieleltään venäjänkielinen virolaisnainen voi puhua kauniimpaa suomenkieltä kuin kukaan tuntemani.

Nyt puheeseen on ilmaantunut pieni sointiero, mutta kauniisti hän puhuu edelleen.


Ja me istumme hiljaisessa Kappelissa Espalla, keskellä tavallista maanantaita, katselemme ikkunasta ulos.

"On tärkeää tehdä jotain...kaunista. Itselle merkityksellistä. Ja on tärkeää olla siellä missä tuntee olevansa kotona." -hän sanoo.
"Niin on." -minä vastaan, ja noissa lauseissa ei ole nyt mitään kliseistä tai päälleliimattua.





Kirjankansien välisessä maailmassakin olen ollut Suomenlahdella.

Helsinki - Tallinna, vuonna 1983. Kaksi Kaupunkia, kaksi maailmaa. Liian varhain lähteneen Harri Sirolan tekstissä on jotain lumoavan kömpelöä, lumoavan rosoista. Aiheessakin on jotain... jotain kenties liian nopeasti unohdettua. Ihmiskohtalot Neuvostoliiton hajoamista ja Viron itsenäistymistä edeltävänä aikana, silloin kun matka Suomenlahden yli oli jotain aivan muuta kuin pikalautat tänä päivänä.

Sirola teki romaania varten aikanaan järkälemäisen määrän tutkimustyötä, joka kirjan ilmestyttyä ei enää ollutkaan historiallisesti vavahduttavaa, tai poliittisesti arveluttavaa ja riskialtista. Maailma oli muuttunut. Mielestäni se ei vähennä kirjan arvoa, ei lainkaan. Ehkä päinvastoin. Silloin, kirjan ilmestymisen aikoihin, se ei saanut ansaitsemaansa huomiota. Jotenkin toivoisin että sitä luettaisiin nyt, että se löydettäisiin uudelleen. Joku kirjoitti jo silloin, joku tunsi, näki, koki, huomasi jo silloin. Sittemminhän aiheesta toki on kirjoitettu ja puhuttu paljon. Sofi Oksasen romaaneja käännetty kymmenille kielille, taivutettu elokuva- ja näytelmäteksteiksi.


"Jupiter sattui olemaan Kalan tähdistössä ja näkyi hyvin mäntypuiseen kalastajaveneeseen. Lohivene keinahteli vaimeassa aallokossa keskellä Suomenlahtea juuri siinä kohdassa, josta kirkkaana yönä erottaa neljä suurta majakkaa: Suomen puolella Helsingin kasuunin ja Porkkala Kallbådan, Viron puolella Tallinnan matalan ja Naissaaren majakan. Matka Porkkalan kärjestä Naissaaren kärkeen on niin lyhyt, että jompaan kumpaan paikkaan korkealle asetettu tuli näkyy toiseen, tai niin lyhyt, että yhden valoisan aikana ehtii soutaa rannalta toiselle.. Jupiter oli noussut hämärän tultua, ja nyt kellon lähestyessä kahtatoista se oli kohonnut majakoiden yläpuolelle ja liukunut Pohjantähteä kiertäen neljännesympyrän länteen, niin että se lohiveneestä katsoen oli kokolailla Tallinnan kelmeän, usvan hunnuttaman kajon päällä."



 Harri Sirola kahdeksankymmentäluvulla.


Sirola oli kirjailija, puuseppä ja kalastaja. Tummakulmainen ystäväni on esteetikko ja käsistään taitava. Sain tuliaisena hänen käsinsitomansa nahkaisen muistikirjan, jonka kannessa on ankkuri ketjuineen. Satunnaisille sisäsivuille on painettu lintuja oksallaan.




13. huhtikuuta 2015

Hiekkalinnoja ja kivienkeleitä

Oli suunnitelmia vapaapäivän varalle. Paino sanalla oli.

Piti hoitaa asioita; käydä ostamassa uusi pressopannu rikkimenneen tilalle. Ja oli muutakin, sellaisia tylsiä, kuivakan paperin makuisia "hoidettavia" asioita. Aamupäivä näytti vielä ihan lupaavalta, kasin ratikka kuljetti kohti Ruoholahdessa sijaitsevaa tilitoimistoa. 

Sitten "jotakin" tapahtui (kuten kohdallani ilmeisen usein käy nykyisin..).

Ensin päätin kävellä takaisin Ruoholahdesta. Olihan kaunis aurinkoinen kevätpäivä. Ja kävely on hyväksi. Kuitenkin risteyksessä, josta minun olisi kuulunut kääntyä keskustaan päin, jalkani valitsivatkin oikean. Joskus riittää sekin, että suojatiellä valo on väärään suuntaan punainen. Silloin valitaan vihreä, ja lopputuloksena sitä saattaa löytää itsensä istumasta lämpimällä hiekalla, keskellä tyhjää Hietarantaa.


 Viime kerrasta oli aikaa.

Mutta aina olen ollut sitä mieltä, että Hietsu on paras silloin kun siellä ei ole ketään muuta. Tämä ei ole se ranta johon tulen kesähelteellä. Saatan ajella pyörällä ohi, mutta kotirannaksi valikoituisi joku vähemmän ruuhkainen.

Olen kerran ollut täällä talvella kun jäät lähtivät. Seissyt kallioilla ja kuunnellut pimeässä. Se oli sattuma, ja harvinaista herkkua Helsingissä. Se kun meri murtaa itsensä ulos jäiden alta.


Tänään näytti siltä, että joku oli rakentanut hiekkaan linnoituksen. Tosin siitä taisi olla jo hieman aikaa, sillä osa vallihaudoista oli romahtanut, ja muurien päälle asetetut tikut kallellaan. Ympärillä näkyi paljon koirantassun jälkiä.


Ajantaju saattaa kadota - kun istuu tyhjällä rannalla ja katselee merta ja taivasta.







Eikä harharetkeni tähän jäänyt. Kun kerran olin lähtenyt karkuteille, ja jo nyt viipynyt niin kauan... Olisi kai aivan turha yrittää korjausliikettä tässä vaiheessa?

Hautausmaan muurin päällä kasvaa merilevän sävyistä, kullanvihertävää sammalta. Rautaportissa lukee "sulje portti perässäsi." Ja minähän suljen.


Täällä ei ole ketään. Vain puut, patsaat, hautakivet. Orvokit, narsissit.

Ja huumaava linnunlaulu. Pulleita oravia. Kivienkeleitä.



Milloin minä lakkasin ramppaamasta täällä? Kauanko siitä on? Ja tärkeämpää; miksi minä lakkasin ramppaamasta täällä.


Pidän hautausmaista. Kaunein jossa olen käynyt on Pietarissa, Vasilin saarella. Smolenskojen hautausmaa on pelkkää linnunlaulua ja lehtien läpi siivilöityvää valoa. Sinne pääsee minibussilla Vasileostrovskajan metroasemalta, ja siellä on "Jumalan hullun", pyhän Ksenia Pietarilaisen haalean mintunvihreä kappeli, se joka pitää kiertää kolmasti ennen kuin voi ryhtyä kertomaan asiaansa. Ksenia haudattiin joskus 1800-luvun alussa. Neuvostoliiton aikana ihmiset ensin raaputtivat viestinsä kiviseinään, ja siitä sitten viranomaiset raaputtivat ne joka päivä pois. Se hautausmaa on kuin astuisi toiseen aikaan, kirjaimellisesti.


Minä en ole mitenkään uskonnollinen ihminen. Viihdyn hautausmailla aivan toisista syistä. Jos suomalaisissa metsissä olisi vielä pyhiä lehtoja/uhrilehtoja, viihtyisin varmasti niissäkin.


Hätkähdän kun kuulen matalan äänen takaani. "Kuvaatkos sinä lintuja?"

"Joo, niitä.. ja oravia. Kivienkeleitä."

Talitintti oli juuri paennut minua havupensaan suojiin.




Istumme aika kauan samalla penkillä minua puhutelleen seitsemänkymppisen miehen kanssa. En kysy miksi hän on täällä, se ei ole minulle olennaista. Hän kertoo nähneensä rannassa vastakuoriutuneet sorsanpoikaset.


Ja sitten me puhumme rakkaudesta. Ihan tuosta vain.


Kun tiemme eroavat, kun astun ulos portista, huomaan äkkiä että palelen. Otan puhelimen taskusta katsoakseni mitä kello on, vain huomatakseni että akku on loppu ja puhelin on sammunut.


Kävelen risteykseen jossa autot tuntuvat ajavan aivan liian lujaa, rakennustyömaan metallinen pauke sattuu korviin, ja olen melkein horjahtaa kun bussi kaahaa ohitseni. Vedän pipoa korville, työnnän kädet taskuun ja kävelen puolijuoksua suojatielle.

Kotimatkalla poikkean divarissa, jätän liikenteen melun vielä hetkeksi ulos. Käytän kirjahyllyjen väliä suojaavana tuulikaappina hautausmaalle jääneen itseni ja reaalimaailman välissä. Astun ulos Harri Sirolan Kahden kaupungin kanssa. Olo on hyvä ja turvallinen. Seuraava turvapaikka on jo tiedossa.

Divisadero - "katsoa jotakin kaukaa"

Muistan kun Michael Ondaatjen Divisadero ilmestyi aikoinaan suomeksi vuonna 2008. Muistan lukeneeni Hesarin arvion, ehkä jonkun toisenkin. Muistan pyöritelleeni kirjaa Akateemisen hyllyjen välissä.

En kuitenkaan ostanut sitä. Jokin siinä piti minua loitolla. Ehkä se oli Englantilainen potilas, siis se elokuvaksi muuttunut Ondaatje. Ei niin että elokuvassa olisi ollut mitään vikaa - kirjaa en ollut lukenut. Ehkä se oli vain sen leima. Ison kirjan, tai ison elokuvan leima.

Sitäpaitsi Divisaderoa kuvattiin vaikeaksi kirjaksi. Vaikeaksi, moniselitteiseksi, tai ettei sen kerroksissa tai rinnakkain kuljetettavien henkilöiden tarinoissa ollut tolkkua tai logiikkaa. Sen itsenäisissä luvuissa, joissa kertoja oli milloin minäkertoja ja milloin kolmas persoona. Sen erikoisessa rakenteessa. Hesarissa Antti Majander käytti monta kertaa sanaa kai. Mutta kertoi myös että kyseessä oli valtavan hieno kirja.

Aika moni myönsi ettei tajunnut mitä Ondaatje halusi sanoa, epäili ettei kirjailija ehkä itsekään tiennyt.


"Tästä opin, että joskus me piiloudumme taiteeseen. Siellä me voimme pelastaa itsemme, sillä kolmannen persoonan ääni suojelee meitä. Vähän niin kuin Kurjissa on Pariisin todellisessa maisemassa pieni keksitty katu, johon Victor Hugo antaa Jean Valjeanin livahtaa pakoon takaa-ajajiltaan. Mikä sen keksityn kadun nimi taas olikaan? En muista enää. Minun kotikatuni on Divisadero street."

Nyt kirja siis kuitenkin tuli kanssani kotiin, jälleen erään divarireissun tuomisina. Eikä minulla ollut Divisaderon kanssa mitään hätää. Ei mitään ongelmaa. Olin suojassa kuin perhosen toukka kotelossaan. Kannoin lukiessani sisälläni kaikkien miljoonien minua edeltäneiden perhosentoukkien kotelo-unta, uinuvaa aavistusta siitä hetkestä kun kuori murtuu, etäistä tuttua muistikuvaa lentoon lähdöstä. Kuin tuhansia vuosia vanhaa kollektiivista muistoa elämästä. Ja siitä miltä tuntuu jos joku nyppii siivet irti.

Mutta minä olenkin muisto- muistikuva-, unikuva-narkkari. Ehkä Ondaatjekin on.


Muistoista siinä mielestäni oli kyse. Muistamisesta, itsensä rakentamisesta, toiseuden ymmärtämisesta. Toisarvoista oli, kuka veti heroiinia, ratsasti vuorille, nukkui taivasalla, kuka nimesi itsensä uudelleen, ja aina uudelleen. Kuka vajosi kirjallisuudentutkimuksessaan kaukaisuuteen, "muunsi kirjoitukseksi korvikkeen / kuin huivin sattumanvaraiset laskokset."


"Olen koko ikäni pitänyt matkustamisesta öiseen aikaan yhdessä toisen ihmisen kanssa, siitä että voi keskustella tutussa ja turvallisessa seurassa kahden kesken. Taipumus palata menneisiin tapahtumiin on kuin villanella-laulu, joka ei suostu etenemään lineaarisesti, vaan kiertelee ja kaartelee tuttujen hetkien ja tunteiden ympärillä. Vain uudelleen lukemisella on merkitystä, sanoi Nabokov. Näin ollen kellotornin merkillinen itsensä ympäri kiertyvä muoto tuntui minusta tutulta. Me elämme keskellä lapsuudesta kumpuavia muistoja, jotka ryhmittyvät ja kaikuvat halki koko elämämme, aivan kuten lasinsirpaleet kaleidoskoopissa ilmaantuvat aina uusina muotoina, muistuttavat laulua kertosäkeineen ja sointuneen ja jäsentyvät yhdeksi ainoaksi yksinpuheluksi. Elämme alituisesti omien tarinoidemme toisintojen keskellä, kerrommepa mitä tarinaa tahansa. Ajoimme ohi kylien, joissa ei näkynyt ainuttakaan katulamppua, vaan meidän kääntyilevät ajovalomme pyyhkivät kaksikaistaista maantietä. Olimme kahden maailmassa, nimettömässä ja näkymättömässä maailmassa. Rakastan sellaista yöllistä matkantekoa. Kannat suurinta osaa elämästäsi selässäsi. Radiosta kuuluu hiljaista ja katkeilevaa musiikkia. Olet viimeinkin sanaton."

Olen huomannut, että lukemisestaan on vaikea kirjoittaa. Paavo Haavikko sanoi "lukemisen jälkeen vaikeinta on kirjoittaminen." Ja oli siinä aivan oikeassa. En jostain syystä kykene kertomaan mistä kirjat kertovat, tai ehkä pystyisin - vaan en halua. En tahdo kertoa kuka on päähenkilö, mikä on lähtötilanne, missä draaman kaari murtuu, kuka rakastaa ketäkin ja montako sivua on, tai kuinka monta koukkua kirjan sivuille on piilotettu.

Samasta syystä en usein halua tietää kirjasta liikaa kun aloitan sen lukemisen. Luen kirjallisuudesta, kirjoista. Luen kirja-arvioita, joskus takakansia. Useimmiten kuitenkin ostopäätös syntyy sattumanvaraisesta selailusta. Siitä että kirjan sivujen lomasta luikertelee jotain sellaista jolle en pysty tai halua sanoa ei. Vähän samoin kun tapaa uuden ihmisen, ja tietää ensimmäisen kolmenkymmenen sekunnin kuluttua onko kyseessä "heimolainen."

Ondaatje lainaa Nietcheä, ja aivan aiheellisesti. Sitä varten meillä on taide, ettei totuus luhistaisi meitä.



Taivas kuinka rakastankaan lukemista.


Nuo kuvien pihapuun suuret lehtisilmut aukeavat muuten ihan kohta.

8. huhtikuuta 2015

Yli 60 vuotta sitten...


...tehtiin kauniita mekkoja. Ohuesta, läpikuultavasta, etäisesti kreppipaperia muistuttavasta materiaalista. Ja vaikka tämän mekon vanha metallivetoketju oli jäänyt pysyvästi "kiinni" -asentoon, ja vaikka sen vanhojen kaulusten nypertäminen kuntoon vei kaksi ja puoli tuntia, oli se sen arvoista.


Poistin vetoketjun, irrotin kaulukset ja ompelin ne käsin ohuella langalla takaisin uudelle paikalle.

Tällaista kangasta on todella vaikea käsitellä - jokainen ommel ja pisto näkyy - ja monivärisessä kuosissa langan värikin on lähes mahdoton valita. Yritin aluksi ompelukoneella, mutta tällainen vanha aarre ei puhu samaa kieltä sähköllä toimivien laitteiden kanssa. Vetoketjun poistosaumaan se vielä toimi, mutta kaulukset olivatkin sitten eri juttu.


 Ehkä ihaninta koko hommassa oli se, että tiesin jo aloittaessani että nyt ei edes pyritä virheettömyyteen. Aina ei voi, eikä edes tarvitse. Onneksi.

Tämä mekko pääsee huomenna päälläni töihin, ja illalla vielä iltakävelylle.

6. huhtikuuta 2015

Pääsiäispyhät; liikaa ruokaa, Kiasma stereona ja sisaruuden ihanuus

Varmaankin eniten täällä käyttämäni tekstitunniste on jos tykkää olla yksin. Minä viihdyn yksin, olen aina viihtynyt. Väsyn helposti sosiaalisiin tilanteisiin, vaikka sosiaalinen olenkin. Lisäksi olen suurimman osan aikuisikääni (kohtalon oikusta ja omaksi hämmästyksekseni) päätynyt tekemään työkseni ihmisläheisiä asioita. Olen ollut töissä erityiskoulussa, kirjakahvilassa, vaatekaupassa... kaikki sellaisia työpaikkoja joissa kohtaa ihmisiä, joutuu puheisiin, tutustuu.

Olen ronkeli. Henkilöt joiden kanssa vietän aikaani työajan ulkopuolella ovat 99 prosenttisesti perheenjäseniäni.


Tänä aamuna aurinko paistoi täydeltä taivaalta, linnut lauloivat ja avonaisesta ikkunasta tulvi kevät. Viime päivät puolestaan ovat olleet harmaita, rännän ja sateensekaisia - sellaisia että kengät kastuvat, tukka menee takkuun ja pilvet roikkuvat alhaalla. Mutta auringosta huolimatta tänä aamuna tuntui kummalliselta, jotenkin oudon apealta. Pesukone pyöritteli pyykkejä, tee majaili pannumyssyn alla. 

Ja se kumma tunne johtui siitä, että heräsin tänään ilman sisareni seuraa. 

Harmaat pääsiäisen päivät keskiviikkoillasta sunnuntaiaamuun vietin nimittäin pikkusisareni seurassa. Juna kuljetti Helsinkiin toivotun maalaishiiren, 400km:n matkan takaa. 

Todellisen laatuajan tunnistaa kun se on päättynyt. Tai pikemminkin laatuihmisen, koska aika vietettiin lähinnä kaikkea pöhköä ja urpoa tehden. Älytöntä mässäilyä, huonoa elokuvaa, hävyttömän suuri määrä vaatteiden sovittelua, teetä litroittain ja höpinää politiikasta muotiin. Ja jotta voisi todeta tehneensä (mukamas) jotain järkevää, yksi Kiasmavierailu.


Oli erilaista haahuilla Kiasmassa siskon kanssa kuin jos olisi haahuillut yksin. On ylipäätään mielenkiintoista jakaa tilaa henkilön kanssa joka havainnoi samantyylisesti kuin itse tekee. Mapplethorpesta tuli statisti, kun asioita, kuvia ja kuvia katselevia ihmisiä katselikin sisar-stereona.


Minä muuten rakastan Kiasmaa. On aivan sama mitä siellä on näytillä, sillä minä rakastan sitä joka tapauksessa. Oli pakko tarkistaa milloin se valmistui koska en muistanut.

Vuonna 1998, seitsemäntoista (17!) vuotta sitten.


Tulee hyvä mieli kun katson tuota siskon blogista varastamaani kuvaa.

Ja vaikka kuinka tykkäisi olla yksin, on maailmassani kuitenkin kourallinen ihmisiä joiden kanssa voi olla yksin yhdessä, kaksin kahdestaan, kaksin seurassa... Ja ihan millä tahansa kombinaatiolla kaikki oleminen toimii aina.

Kun aamulla istuimme aamupalapöydässä sisko selaili lehteä ja minä Haavikon runokokoelmaa. Taustalla soi Miles Davis. Puolikkaita lauseita, täydennettyjä lauseita, puheryöppyä ja jaettua hiljaisuutta. Vakavasta aiheesta totaalisen pinnalliseen puolessa minuutissa. Niin se on ollut aina, ja niin se tulee aina olemaan.


Levysoittimeni päällä majailee pahoja pääsiäismunia, joita kukaan ei kykene syömään (minä en ainakaan, sillä en pidä suklaasta), sekä maalta siskon mukana saapunut paketti, joka odottaa että saisin avata sen (täytyy odottaa syntymäpäivään saakka).


Kirjahyllyssä roikkuu kirppiskiertelyn saaliina löytynyt täydellinen "Frida Kahlo" -mekko ja pienen kaapin päällä on veljentyttären pääsiäislauantaina lahjoittama piirustus. Olen saanut tankata sisarusrakkautta, ja tarpeeseen se tulikin.


Veljen luona, entisen lapsuudenkodin pöydän ääressä, istui yksi kohta ekaluokkalainen ilman etuhampaita, parran kasvattanut veli tarjosi tällä kertaa teetä joka on omavaltaisesti nimetty Stalinin mukaan. Pieni tyttö syöttötuolissa, näyttää minikokoiselta venäläismummolta, ja veljen vaimo jolla on kaunis nauru sekä fiksaatio kaikkeen missä on hiilihappoa. Sisareni joka tuskailee äänestämisen vaikeutta maaseudulla, poikani joka pohtii poliittisen vaikuttamisen keinoja ensimmäistä kertaa. Hihitämme vedet silmissä, maha on liian täynnä lammasta ja kukaan ei oikein jaksaisi syödä jälkiruokaa.


Toivon että lähitulevaisuudessa edellä kuvaamani tilanteet eivät rajoittusi ainoastaan tällaisiin kirkollisista pyhistä johtuviin pitkiin vapaisiin. Toivon että aikuistenkin elämässä voisi tapahtua kummia sattumuksia, jotka kutistaisivat neljänsadan kilometrin etäisyyden pyörällä taitettavaan matkaan.

Saatan vakavasti harkita lottoamista.


Ja jälleen, miljoonatta kertaa, ajattelen kuinka rakastankaan Helsinkiä. Kuinka ihania ovat sen hiljaiset kadut pyhäpäivinä, kuinka ratikat kuljettavat kolistellen, kuinka paljon täällä olisi tekemistä. Ja kuinka hyvältä se tuntuu vaikka ei tekisikään mitään kovin erityistä. Vaikka vain löntystelisi sisarensa kanssa Korkeavuorenkatua, pysähtyisi jokaisen pyhäpäivänä suljettuna olevan pikkuliikkeen ikkunaan.