[undine: the elemental being of water]

27. toukokuuta 2015

Houruksi todettu ja variskaveri

Kävelin maanantaina paljon. Kävelen usein paljon, joten ei siinä sinänsä mitään kummallista ollut. Mutta tällä kertaa kävely oli osittain väsytyskävelyä. Kävelin niin kauan etten enää yksinkertaisesti jaksanut kävellä, ja jokaisella askeleella mieleni oli hieman tyhjempi ja kroppani hieman väsyneempi. Se tuntui hyvältä, tarpeelliselta. Keskuspuiston läpi Pasilaan ja takaisin, Töölön läpi Ruoholahteen ja takaisin, hautausmaiden ohi,

tänne.

Nämä kuvat ovat sieltä minne retkelläni päädyin.



Tuota polkua pitkin. Riisuin kengät ja sukat, työnsin paljaat varpaani lämpimään rantahiekkaan.



Vuonna 1841 valmistunut Lapinlahden sairaala pikkuisine uimarantoineen ja vehreine suurine puistoineen on yksi suosikkipaikkojani Helsingissä. Se sijaitsee merenlahden rannalla, Hietaniemen ja ortodoksisen hautausmaan vieressä.

Lapinlahti oli Euroopan vanhimpia psykiatriseen hoitoon keksittyneitä sairaaloita, ja Suomen ensimmäinen mielisairaalakäyttöön valmistunut hoitolaitos. Se oli sairaalakäytössä 160 vuotta.

Ja siellä on niin kaunista että silmiin sattuu.

Itse sairaalarakennus on H-kirjaimen muotoinen kompleksi, siinä on keskisiipi ja siihen liittyvät potilas- ja taloussiivet. Itäisten siipirakennusten välisen pihamaan sulkee muurattu aita, jonka keskellä on ajoportin ja kahden käyntiportin muodostama porttirakennelma.

Engel suunnitteli sairaalalle askeettisen ja viileänvaalean julkisivun. 


Mutta yllättäen myös suloisen, valoisan, pehmeämmän länsijulkisivun, missä keveä käytävä yhdistää
eteläisen ja pohjoisen potilassiivet.

Ympäristö olikin kauniimpi, herkempi, niille jotka olivat sisäpuolella. Ikkunatkin oli suunniteltu niin ettei niissä ollut kaltereita, ovien päällä sekä jokaisessa huoneessa oli ikkuna. Rakennuksessa oli myös tuolle ajalle moderneja elementtejä, kuten vaikkapa vesiklosetti. (Tosin sitä käytettiin lähinnä vesihoitoihin). Lämmitysjärjestelmätkin asennettiin niin, etteivät potilaat voineet polttaa itseään.


  


               

            

                           

Sairaalaa ympäröivä puistoalue käsitti alunperin koko Lapinniemen, yhteensä noin 17,5 hehtaaria (!).  Nykyisin puisto on noin puolet entisestä, siitä lohkaisi ison osan mm. Länsiväylä. Puistossa yhdistyy alueen alkuperäinen luonto ja vanha puistokulttuuri, ja siellä onkin poikkeuksellisen runsas kasvilajisto. Alunperin potilastyönä valmistunut puisto oli yhdistelmä luonnollista maisemaa, kukkatarhoja sekä hyötypuutarhaa. Se oli 1800-luvulle tyypillinen maisemapuisto; avoimia niittyjä, peltotilkkuja, metsiköitä ja avokallioita. Kaareilevia puistoteitä, merinäköala- ja oleskelupaikkoja. Lounaisosa jätettiin luonnonmukaisemmaksi. Maastossa on myös purettujen rakennusten perustuksia ja katkelma Krimin sodan aikaisesta, niemen eteläosassa sijainneelle patterille johtaneesta tykkitiestä.

Sairaalan paikaksi valittiin tämä, sen kauneuden ja rauhallisuuden vuoksi. Meren läheisyyden ja paikalla sijaitsevien lähteiden vuoksi. Ihan aidosti ajateltiin että luonto, rauha ja kauneus olisivat hyväksi sairaalan potilaille.



Katselen ympärilleni, enkä voi vieläkään käsittää kuinka tämän kaiken annetaan vain rapistua paikoilleen.. Viimeinen psykiatrinen yksikkö muutti täältä pois vuonna 2008.

Helsingin kaupunki aikoi peruskorjata alueen sosiaaliviraston köäyttöön, mutta jätti Lapinlahden pois kymmenen vuoden investointisuunnitelmastaan vuonna 2013. Erinäiset kansalaisjärjestöt ja yhdistykset tekevät kyllä kaikkensa pelastaakseen kipeästi kunnostusta kaipaavat historialliset rakennukset. Kaupunki on yrittänyt vuokrata niitä, suunnitella, arvioida, mutta kello tikittää eikä kenelläkään tunnu olevan käsitystä siitä mistä tarvittavat eurot alueen pelastamiseen kaivettaisiin.





Alueen vanhin puurakennus on entinen maalarin- ja nikkarinverstas, joka on rakennettu vuonna 1882. Rannan tiilinen huoltorakennus, Venetsia, on rakennettu vuosina 1895 ja 1910. 

Jalopuut ovat vanhoja, ja minulla pitäisi olla viidet käsivarret jotta voisin kiertää käsivarteni sellaisen rungon ympärille.



                             

Istuessani sairaalan pienellä uimarannalla, seuranani vain puussa istuva rähjäinen varis, mietin hulluja. Tai houruja, kuten virallinen määritelmä Suomessa aikanaan kuului. 

Ympäristö on valtavan kaunis.

Kimmeltävä meri, valoisa rakennus, jonka Engel oli suunnitellut potilasrauhallisuutta ajatellen. Miehet ja naiset oli määrä sijoittaa rakennuksen siipiin rauhallisuus/levottomuusasteensa perusteella.  Sairaala rakennettiin  "Retreat" -hoitoideologian pohjalta, hoitoja varten jossa kaikkia pakkokeinoja pyrittäisiin välttämään.  

Todellisuudessa oltiin kuitenkin vasta matkalla maailmaan, jossa "houru" ei auttamattomasti tarkoittanut koko loppuelämää sairaalan seinien sisäpuolella. Kovin pitkään oltiin ajateltu ettei mielen sairauksista "parannuta", ne ajateltiin peruuttamattomiksi, synnynnäisiksi. Sairaalan suunnittelijat, rakentajat ja siellä käytännön työskentelystä päättävät puhuivat kuitenkin vielä pitkään keskenään eri kieltä. Diagnosointia tehtiin Lapinlahdessa jo 1850-luvulta lähtien, mutta kuitenkin kovin karkeasti. Potilaat jaettiin käytännön asioiden, kuten sukupuolen,varallisuuden, väkivaltaisuuden, jopa siisteyden perusteella. 

Mutta ei enää kuitenkaan välttämättä loppuiäksi - paranemista alettiin kai pikkuhiljaa pitää vaihtoehtona. Kaikista kauniista ajatuksista huolimatta hoitokeinot olivat silti karuja: tuntikausien kylmät ja kuumat kylvyt, kylmän veden kaataminen päälle, sitominen, pakkopaidat, elohopea ja erilaiset sylkeä ja muuta aineenvaihduntaa vilkastuttavat lääkkeet. Kuppaamista, oksetus- ja ulostuslääkkeitä, verenjuoksutusta. Loppuelämäksi hoitoon lunastetut hourut täyttivät Seilin sairaalan, ja Lapinlahtikaan ei enää voinut olla vain väliaikaisille hoidokeille tarkoitettu paikka. Se oli kuitenkin alunperin rakennettu sitä ajatellen, paranemista.

Vielä 1950-luvulla, yli sata vuotta Lapinlahden valmistumisen jälkeen,  sairaalat jaettiin Suomessa A- tai B-sairaaloihin. Hoitolaitos vs. säilytyslaitos. Paranevat, parantumattomat.


Länsiväylä humisee vastarannalla. Toisella puolella Hietaniemen hautausmaan linnut, yrittävät huutaa kevättä kaupungin metelin yli.

Tuntuu uskomattomalta ettei meiltä ihmisiltä vieläkään tunnu löytyvän riittävästi sydäntä ymmärtää tällaisten paikkojen arvo. Pakosti tulee ajatelleeksi, että annammeko kenties yhtä vähän arvoa tulevalle, kuin annamme menneelle? Ja entäs sitten se ihmisarvo?


Minä olen täällä väsytyskävelyllä. Ja katsomassa onko viimeksi rantaretkilläni löytämäni ajopuu jo kuivunut riittävästi auringossa. 

(Jos raahaan sen ratikkaan, täyttäisinkö hourukriteerit?).

Kääntelen ajopuutani, ja päätän jättää sen vielä. Se tarvitsee lisää aurinkoa jotta pinta muuttuu kauniin vaaleanharmaaksi.



Niin että jos satut Lapinlahden sairaalan rannoille ja näet poikkeuksellisen kauniin ajopuuyksilön, niin otathan vain jos tunnet erityisen pakottavaa tarvetta. Kun se vähän niinkuin odottaisi minua siellä.





22. toukokuuta 2015

Figuratiivisen symbolismin abstraktio ja Muranon saaren lasihelmet

Minä pidän esittävistä visuaalisista ärsykkeistä. Pidän maalauksista joissa kauniit naiset harjaavat pitkiä hiuksiaan, pidän valokuvista joissa metsän melkein kuulee kuiskivan. Pidän suhteettoman suurista värikkäistä seinämaalauksista, pidän tapeteista joissa köynnökset kukkivat ja kuvitteellisen maailman linnut levittävät siipensä.

Vaaterekissäni roikkuu kukkamekko toisensa perään, puseroiden kankaissa kukkii ruusuja, kasvaa heinänkorsia, lentää lintuja ja sudenkorentoja,  hameen helmoissa simpukoita, kotiloita ja tähdenlentoja.

Pidän muotokuvista, pidän valokuvista joissa katsotaan suoraan kameraan - tai ohi kaiken - sisäänpäin.


Olen aiemminkin maininnut pitäväni myös abstrakteista asioista, kuvataiteessa esimerkiksi. Minulle perinteisesti toistensa vastakohtina pidetyt figuratiivisuus ja abstrakti eivät sulje toisiaan pois. Minä näen abstraktissakin jotain esittävää. En minä tiedä mitä minä näen, vaan minä keksin sen.

Voin tuijottaa roudan asfalttiin tekemiä halkeamia ja Kirjanpainajakuoriaisen kuuseen nakertamia polkuja, ja nähdä niissä tarkoituksellisesti karttaan merkittyjä pakoreittejä. Kun katson autiomaata, näen merenpohjaa ja tuhat vuotta vettä ja elämää. Mitään esittämätön taide, arkkitehtuuri tai pelkkä äänimaailma saattavat riittää aiheuttamaan voimakkaita visuaalisia ja muita mielleyhtymiä. Olen herkkä ärsykkeille, mutta silti tarvitsen niitä.

Mutta en voisi kuvitella eläväni "mitään esittämättömässä" maailmassa. Pöytäliina ei ole pöytäliina ilman pientä valkeaa kielonkukkaa, eikä minun tee mieli hypähtää helmoissani jos helmassa on graafisia kolmioita pienten lintujen sijaan.


Lataan symboliikkaa kaikkeen; mummi on orvokkeja, äiti on ruusu-ristipistotöitä ja Arabian Kesäkukkaa, sisko on talitiaisia, isä meren jäätä, veli on gruusialaisen posliinin kullattuja kukkoja. Kerään sanoja jotka tuottavat minulle melkeinpä fyysistä mielihyvää.

Alaselkääni on tatuoitu kaksi lintua, toistensa peilikuviksi. Käsivarressani ollaan veden alla. Solisluideni alla korennon siivet ovat hauraat ja kotoisin dinosaurusten ajoilta. 

Olen miettinyt symboliikkaa viime aikoina. Kuvissa, kielessä. Symbolismihan oli Ranskasta lähtöisin oleva taidesuuntaus, joka näyttäytyi ensimmäisenä kirjallisuudessa, erityisesti runoudessa. Se myös vei kaikkia taiteita kohti modernismia.

Symbellein on kreikkaa, ja tarkoittaa suoraan käännettynä "heittää yhteen". Symbolismissa on siis kyse kahden asian yhdistämisestä. Alunperin symboli, symbolon, on tarkoittanut tunnusmerkkinä käytettyä, esineestä murrettua palaa, johon viestin vastaanottajalla on ollut sopiva vastinkappale. Symboli on jotain, joka edustaa jotain toista asiaa, sopimuksenvaraisesti. Symbolit ovat olemassa oikeastaan kaikessa inhimilliseen elämään liittyvässä.

Symbolismin tyylikauden runous oli täynnä metaforia ja vertauksia, runot olivat musiikinomaisia; rytmityksineen, soinnillisuuksineen, taukoineen. Keksittiin kokonaan uusia sanoja ja lausemuotoja, käytettiin merkillisiä mielikuvia sekä pyrittiin häivyttämään aika, paikka, juoni - ja myös runon kirjoittaja. 


Mitä symboloivat suljetut siniset puiset ovet? Kynnykselle kaatunut kukkiva ruukku naivistisia metsäkauriita kyljessään? Mitä symboloi tiiliseinä?


Entä yhteisen, sydämenmuotoisen varjonsa hetkeksi asfalttiin jättäneet kaksi lokkia?


Mihinkään johtamattomat puunjuuriportit?


Paljas, kuorensa halkaissut pihlaja?  

Freudilaisittain symboli edustaa jotain aiemmin tunnettua, mutta tietoisuudesta torjuttua, jotain joka esiintyy vääristyneenä mm. unissa, kuvitelmissa, ja on merkkinä jostain viettipohjaisesta jota voi rajallisena analyysin kautta tulkita. Jungin mukaan taas symboli oli ilmentymä tiedostamattomasta tietoisuuteen. Uni tai mielikuva asioille jotka ovat tietoisuudelle uusia, sellaisia jolle ei vielä ole olemassa selvää määritelmää. Symboli on kuin mielikuva, osa mieltä, osa kuvaa, joka "kertoo enemmän kuin tuhat sanaa." Jungin mielestä symboli oli paras silta/sovitteluratkaisu tietoisen ja tiedostamattoman välillä.


"Ja koska lasitehtaissa oli Italiassa suuri tulipaloriski 900-luvulla, muuttivat kaikki lasinpuhaltajat Muranon saarelle, ja siellä vaalivat lasinpuhalluksensa ammattisalaisuuksia..." Historiallinen fakta a la Wikipedia? Vai mielikuvia herättävä satu, jossa saari tunnetaan lasistaan, vai oliko se sittenkin lasi joka tunnetaan saarestaan?

Ja miksi 1980-luvulla joku toi tällaiset helmet kylmään Suomeen, ja miksi sen jonkun tyttären solisluilla lasihelmet muuttuivat lämpimiksi keväällä vuonna 2015?






                                                                 Aurinko häikäisee ja jalkakäytävällä 
                                                                 kaksi lokkia muodostaa sydämenmuotoisen varjon asfalttiin
                                                                 minä kerään helmani tuulelta talteen

                                                                 jakavat jotain joka joskus oli elävää
                                                                 elävät jollain joka joskus oli

                                                                 minä en liiku pareittain
                                                                 minä liikun roudan vääristämää reittiä
                                                                 sikinsokin

                                                                 sydämeni sydämeni
                                                                 lokin ruokaa
                                                                 lokin lentoa


                                                                  pakoa





18. toukokuuta 2015

Merilokin islantilainen oliiviöljy?

Palavaa rakkautta, pikkuisia sydämiä. Siinäpä sitten sisarellinen taho, joka lähetti minulle yksitoista kiperää kysymystä! Olen yrittänyt vastata kaikkiin parhaan taitoni mukaan ja myöskin tyypilliseen tapaani, lähes jokaisen vastauksen kohdalla joutunut rajaamaan, typistämään ja editoimaan... no, aika paljon. Ja välillä myöskin päätynyt vastaamaan jotensakin tylsästi. 

Haasteessa pitäisi lähettää sitten omat 11 kysymystä useammalle bloggaajalle, mutta koska luen niin kovin vähän blogeja, tai sitten lukemani bloggaajat ovat jo saaneet omat haasteensa, lähetän kysymykseni vain yhdelle. Mutta tässä ensin vastaukseni!


1. Mihin maahan/kaupunkiin haluaisit seuraavaksi matkustaa?
Islantiin. Ehdottomasti.

2. Kenet viisi kuuluisaa henkilöä, elävää tai kuollutta, pyytäisit kanssasi illalliselle?
Huh. Simone Weil, Frida Kahlo, Mirkka Rekola, Oscar Wilde ja Hannu Mäkelä. (Tämä oli vaikea kysymys. Olisin voinut keksiä ainakin sata mielenkiintoista ihmistä, ja keksinkin, mutta sitten ajattelin että olisi hyvä valita sellaisia joiden luulisi olevan jollain tapaa samanhenkisiä. Ettei menisi riitelyksi ainakaan....ja että olisi hyvien keskusteluiden lisäksi ehkäpä myöskin hauskaa..?).

3. Mikä hyönteinen olisit?
Sudenkorento.

4. Millaisesta säästä pidät eniten?
Kaikista? Saako näin vastata...? 

5. Minkä kirjan ottaisit mukaan autiolle saarelle ja miksi?
Tämäkin on vaikea. Mutta ehkä kuitenkin jonkun lastenkirjan, vaikka Ronja Ryövärintyttären. Autiolla saarella tulisi ikävä läheisiä, ja tämä kirja muistuttaa jollain tapaa kaikista rakkaimmistani, sitä on luettu minulle pienenä, olen itse lukenut sitä sisaruksilleni, omalle lapselleni ja muillekin.

6. Minkä elokuvan näit viimeksi?
Elokuvateatterissa (arkistossa) viimeksi Milos Formanin Palaa, Palaa.

7. Mikä bloggaamisessa on mielestäsi mukavinta?
Päiväkirjamaisuus.

8. Mikä on lempilintusi?
Merilokki.

9. Minkä elintarvikkeen unohdat aina ostaa kaupasta?
Oliiviöljyn.

10. Mikä saa sinut itkemään?
Lähestulkoon kaikki.

11. Milloin viimeksi teit jotain täysin kaistapäistä, ja mitä se oli?
Hmm. Olenkohan ihan tosi tylsä, koska en tiedä olenko koskaan tehnyt mitään täysin kaistapäistä. Muutama päivä sitten kiipesin iltakävelyllä puuhun, mutta se ei kyllä ole omassa kategoriassani kovin kaistapäistä. Ehkä vain hiukan normista poikkeavaa keski-ikäiselle naiselle :).




Tässä kysymykseni Tiinalle, Rajattomaan maailmaan:

1. Jos olisit puu, mikä puu olisit?
2. Mikä on lempituoksusi ja missä sitä voi haistella?
3. Mikä on sinulle mieluisin tapa/kulkuväline matkustaa?
4. Mitä näyttäisit kotimaastasi jollekulle joka tulee toisesta maasta/kulttuurista?
5. Onko sinulla jotain erityisen rakasta sanaa, ja jos on, niin mikä se on ja miksi?
6. Onko jokin asia bloggaamisessa harmillista, ja jos, niin mikä?
7. Milloin viimeksi teit lumienkelin?
8. Ruisleipä vai vaalea?
9. Jos saisit mahdollisuuden lähteä avaruuslennolle, lähtisitkö?
10. Minkä uuden asian/taidon haluaisit vielä oppia?
11. Jatka lausetta: Sateisella säällä mukavinta on....

Paisley-kuvioinen taskuliina ja päivä kaupungilla

Helsingin keskusta. Myymälässä on kova valaistus, suuria peilejä, kokolattiamatto ja taustalla soi musiikki jota voisi kai kuvailla sanoilla "aikuinen rock&pop" .... Minä lienen itselleni aika vieraalla maaperällä. Tai ainakin siitä on kauan, kun viimeksi koin tämän maaperän arkeeni kuuluvaksi.

Tilannetta on edeltänyt keskustelu:

Poika: Niin, pitäs varmaan joku yo-pukuki hankkii...?
Minä: Juu, niin pitäis. Milloin sä haluisit käydä katsomassa...miten ehdit?
Poika: No maanantaina mulla ei oo duunia. Ehtisitkö sä silloin?
Minä: Ai haluutko sä mut mukaan..?
Poika (hymyillen): No eikse vähän niinku kuulu asiaan..?


Nojailen myymälän pyöreään pilariin, poika kiertelee myyjän kanssa hyllyjen ja rekkien välissä. Sivukorvalla kuulen keskustelunpätkiä: "no ei mitään liian villiä.." Siniset silmät mainitaan. 


Aika pian sovituskopista tulee ulos hymyilevä tyyppi. 187 senttiä puku päällä olevaa nuorta miestä, joka tuntuu tietävän mitä haluaa. Pieniä muutoksia pitää tehdä. Pituutta on paljon, samoin hartioita ja olkapäitä. Sitävastoin muuten on varsi kuin nuorella puulla...

Mieleisestä (sinisävyisestä) paidasta ei ole kokonaan puuvillaista vaihtoehtoa. Seuraa lukuisten muiden paitojen sovittamista. Ja solmioiden. Ja taskuliinojen. Olemme myymälässä kaksi tuntia, mutta pojalla ei kertaakaan ote herpaannu. Katson kuinka se katsoo myyjää silmiin ja hymyilee.

Saamme erittäin hyvää palvelua, niin hyvää, että tekee mieli antaa palautetta. Ja annankin. Muistan vielä millaista tämä aika oli asiakaspalvelijalle. Väsyneitä nuoria, vanhempia jotka puuttuivat joka ainoaan asiaan... Vaihdamme myyjän kanssa muutaman sanan aiheesta. Hän saa syvän kunnioitukseni; kahden tunnin ajan seuraan kun hän palvelee koko ison myymälän kaikki asiakkaat yksin.

Poika valitsee kauniin sinisävyisen paidan, mustan kapealinjaisen puvun, kyyhkynharmaan silkkisolmion. Taskuliinassa on paisley-kuvio.


Kenkäkaupassa ehdotukseni vintage-henkisistä kengistä saa hyvän vastaanoton. Mukaan lähtee mustat, klassiset reikäkoristellut nahkakengät.

Tehtävä suoritettu. Meillä on nälkä, päätämme syödä kaupungilla.

Ravintolassa puhumme yo-juhliin ja valmistujaisiin liittyvistä paineista. Vanhempien ja suvun odotuksista, siitä kuinka helposti edelleen se jälkikasvun "suuri päivä" ladataan täyteen ahdistavia odotuksia. Minäkin varmistan vielä tuhannetta kertaa, ettei poikaa vain ahdista, kun meillä ei ahdisteta. Kun meille ei tule pitopalvelua, kaiverrettuja lusikoita tai taidelasia. Meille tulee oma perhe, grillailua entisen mummolan pihalla ja ämpärillinen sangriaa. Lakitukseenkin tulee norminvastaisesti kaksi äitiä.

Puhumme myös juuri ostetuista vaatteista ja kengistä. Second hand-kauppiaan poika potee nimittäin jotensakin huonoa omaatuntoa. Hippiäitinsä kun on juuri laittanut omaa vuosibudjettiaan enemmän rahaa uusiin vaatteisiin. Puhumme myös vaatteen historiasta, uniformupukeutumisesta, pukeutumisen normeista, statuksesta, miesten puvuista, ja siitä mikä on järkevää kuluttamista.

On totta, että olisimme voineet alkaa etsiä pukua käytettynä ajoissa, tai vuokrata. Sekin on totta, että minä olisin osannut muokata jostain vähemmän sopivasta puvusta sopivamman. Mietin kuinka usein kuulen, kuinka monella miehellä on vaikka kuinka paljon vanhoja pukuja ja pukupaitoja kaapeissa, sellaisia jotka ovat väärää kokoa tai eivät enää muuten ole käytössä. Aika usein niitä myös tarjotaan minulle myyntiin. Siinä olisi mielestäni ideaa, jos joku oikeasti perustaisi ihan vain miesten pukeutumiseen keskittyneen secod hand -kaupan. Sille luulisi olevan kysyntää.

Olemme ostaneet klassisia vaatteita. Kauluspaidan materiaalin kanssa tehtiin kompromissi, mutta kaikki muu läpäisee minun seulani. Kengät olivat kalliit, mutta ne tulevat olemaan hyvät vielä kymmenien vuosienkin kuluttua. Malli joka on peräisin 30-luvulta, tuskin koskaan edes vanhenee.

Ravintolassa seuraa hämmentävä tilanne, kun tarjoilija ei todellakaan osaa päättää kummalle laskun ojentaisi. Mietin että seuraavalla kerralla annan pojalle rahat etukäteen, koska lasku ojennetaan hänelle kuitenkin.

Meillä on ollut mukava päivä. Poika hyppää ratikkaan, minä päätän kävellä Kallioon. Hakaniemessä eksyn Fidaan. Olen aiemmin kysynyt pojalta, että mitäköhän itse laittaisin juhlaan päälle. "No jonkun nätin mekon", kuului vastaus. No, niitä minulla on.

Silti, kun tuo kuvan vaate pilkahtaa rekin lomasta, jotain tapahtuu.


Kotona saan välittömästi kommentin: "Laita toi sinne mun juhlaan, toi on hyvä. Ihan kun sellanen jota sä käytit kun mä olin pieni."

Mekon niskalapussa lukee "Mic Mac, Vuorikatu 6, Helsinki 10." Pojan tyttöystävä on hämmästyksestä silmät suurina. Kerron että 70-luvulla Vuorikatu oli Helsingin tärkeimpiä shoppailukatuja.

Mekkoni maksoi 11 euroa ja 80 senttiä. Ostin myös pienen vaalensävyisen rukousmaton (8,20€), sekä John Fowlesin romaanin Ranskalaisen luutnantin nainen (2€). (sen lukemisesta on paaaljon aikaa, ja kirjakin ties missä..kadonneena. No, nyt sekin on hyllyssä odottamassa vuoroaan).


Luulenpa, että parin viikon kuluttua meillä on ollut oikein hauskat ja rennot juhlat. Ja saan kuulemma juhlien jälkeen pitää sen paisley-kuvioisen taskuliinan... :).

13. toukokuuta 2015

Lastenkirjoja ja linnunmunakiviä


Juuri ja juuri, jotakuinkin pienen kirjekuoren kokoinen. Vuodelta 1958. Hieman yli parikymmentä sivua. Paksut pahvikannet. Sisällä absurdi tarina; pieni ranskalainen tyttö, hai, hiiriä ja Tiikeriturkki. vinksahtaneet kuvakulmat ja väriä isolla värikynällä.


Sellaisista elementeistä rakentuu helposti lastenkirja jota tällainen hölmöille asioille heikko keski-ikäinen nainenkaan ei voi vastustaa.


Illalla kun kevätmyrsky huutelee ulkona, voi suurista lasipurkeista poimia muutaman munanmuotoisen kiven, jotka on ihan itte raahannut Nizzan pyöreäkivisiltä rannoilta joskus sata vuotta sitten.


Tuijotella merta kissan kanssa.




                                   

                                Jos ei ole muuta, niin kanna pari valkoista kiveä vuoteeseen,
                                                          meri on tehnyt kivet valkeiksi, 
                               ne hengittävät,
                                                       niissä säilyy tuoksu


                                (Paavo Haavikko, katkelma runosta, kokoelmasta Lintuvuori)

12. toukokuuta 2015

Keväällä luetaan koivunlehtiä

                                           
                                                     kuunnellaan kaikki latvojen humina
  

                                                           ja valloitetaan valkovuokot

         
                                                       ahmitaan täyteen pulleat vatsat


                                                 lauletaan lujasti häikäilemättömät laulut


                                                    valmistellaan kesän kapinaa.





                                                 Pienet linnut metsässä korvalehdet.
                                                   Keltaisia jalanjälkiä kevät tiellä.

                                               (Mirkka Rekola, Kuka lukee kanssasi)

5. toukokuuta 2015

Intialainen puuhevonen ja ranskalainen tavi

Olen (jälleen) luuhannut divareissa, juonut liikaa teetä, ajautunut kummiin pieniin seikkailuihin ja ihmetellyt kevättä.

Nuo kaksi viimeistä todennäköisesti ovat myös suoraan verrannollisia keskenään.

















(Hämeentiellä voi muuten syödä lounasta paperiperhosten seurassa..).






En voinut vastustaa tätä intialaista pientä puuhevosta, joka lähti mukaani Fidasta kolmella eurolla. Tuo kuvan värikkäästi pukeutuva tyyppi on osasyyllinen. Kun seuranasi on sellainen joka ostaa itse keraamisen oravan ja mystisen yhden euron hintaisen pehmeäkantisen niteen sen etulehdellä komeilevan kuvan perusteella (kuvassa oli kummallisen näköinen muotokuva peruukkipäisestä miehestä ranskan hovin aikaisissa polvisukkameiningeissä...), silloin olet valinnut seurasi oikein.


Keraamisten oravien ja intialaisten puuhevosten pelastusoperaatioiden ohella seuralaiseni ehdotteli minulle myös mitä moninaisimpien kuosien yhdistelyä innostuneilla "tää olis ihan sua!" -lauseilla, ja jouduin toteamaan, että nyt jopa minä jäin esteettisten intoilujeni kanssa kakkoseksi. 

Muistin myös, kuinka mukavaa joskus on törmätä tuttuun sattumalta ja haahuilla yhdessä hetki ilman päämäärää.

Ihastella ruttopuiston hiekkaan jonkun piirtämiä taiteiluja.


Huomasin muuten että pikku-puuhevoseni on myös suitsuketeline. Se aukeaa tuolla tavalla, ja kätkee sisäänsä reiät suitsuketikuille. Voisi sinne varmaan jonkun pienen aarteenkin piilottaa...


Aarteista puheenollen...


Cacharel -muotitalo on sellainen jonka kohdalla minun pieni sydämeni aina hieman nyrjähtää. "Femininity, lightness, refinement and use of bright colours" - tuollaisilla sanoilla sitä luonnehditaan internetin ihmemaassa. Cacharel on perustettu vuonna 1962 Ranskan Nimesissä, ja sen perusti Jean Bousquet, ompelukonemyyjän poika ja räätäli.  Etelä Ranskassa sijaitseva Camargue on läntisen euroopan suurin suistoalue, ja siellä elää runsaasti mm. flamingoja - sekä tavi-lintu - jonka mukaan Cacharel on saanut nimensä.

Cacharelin vaatteet ovat iloisia, keveitä ja kauniita. Muistan että äitini vaatekaapista löytyi muutama 80-luvulla, ja vanhan peililipaston kaapin päällä oli aina pieni pullo samaisen muotitalon Anais Anais -parfyymia, jonka haalean mintunvihreää korkkia kävimme molemmat sisareni kanssa tuoksuttelemassa. Meillä molemmilla on tuo sama tuoksu lipastojemme päällä edelleen, hieman modernimmassa edt -pullossa kylläkin, mutta tuoksu on sama kuin se on ollut vuodesta 1978 jolloin Cacharel lanseerasi sen ensimmäisenä tuoksunaan.


Tämä mekko voisi varmaankin toimia malliesimerkkinä tyypillisestä Cacharel-mekosta. Se voisi myös toimia malliesimerkkinä minun käsityksestäni siitä millainen on kaunis vaate.

Ja tässä malliesimerkki kevään vihreästä..



Tanssivat vihreät helmat, tanssivat
niin kevyt on oksan askel
toinen niin raskas
puhuu multaa suussa
tanssivat juuret mustissa kengissä
ken näkee vihreän puun, mustat kengät
ken vihreän puvun, mustat juuret
kissa puussa:
vain oksien läpi mustissa tanssivan tytön.


(Irina Javne)