[undine: the elemental being of water]

29. kesäkuuta 2015

Lähiöruusu

Huomenna, kesäkuun vimeisenä, liikennöi viimeinen M-juna. Eilen seisoskelin Pasilan asemalla auringon valokiilassa, ja yritin laskea kuinkahan monta kertaa olen itse taittanut kyseisen matkan. Minun tapauksessani joko Helsinki-Kannelmäki tai Helsinki-Malminkartano välillä.

Ja kyllä, kymmeniä, ellei satoja kertoja, minuakin on lähestynyt ensin markkoja, ja sitten euroja sitkeästi pummannut "rouva" - tuttavallisesti "Rouva, rouva, onksteil antaa.."-nainen. Ja junat olivat niitä punakeltaisia, niitä joiden siniharmaista muovipenkeistä jäi kesällä reisiin sellaiset viirumaiset painaumat.


"Det hän tåget fortsätter till Vandaforsen."

Minä pidän junista. Ja kyllä, kuten tuon fb-linkin takaa löytyvillä ihmisillä, myös minulla on todella paljon muistoja; arkisia, hassuja, ärsyttäviä... joihin kaikkiin liittyy jollain tapaa M-juna.

Ensimmäinen M-juna liikennöi 1.6.1975. Se on hieman alle vuoden nuorempi kuin minä.


Eilen junan jarruttaessa asemalle, siitä kuului vain omituista sähköistä suhinaa. Vaunut ovat suuria ja viileitä, kuuluttajan ääni on vieras. Naapuripenkillä sentään istuu kolme tyyppiä joilla kaikilla on asiaankuuluvasti liekkipaidat ja ketjulompakot. Keskustelunaihe on "Yhdysvaltojen oleminen per.......stä." Liekkipaidat ja minä, sekä valkoista, timantein koristeltua älypuhelinta rakennekynsissään roikottava tyttö jonka tukka on niin blondattu että sitä katsomalla saattaisi tulla lumisokeaksi, me kaikki jäämme pois Kannelmäen asemalla.


Kantsun asema. Kirppiksen kulmalla istuu muutama vanhempi mies, selailevat iltapäivälehtiä. Jaloissa pyörii koira joka heiluttaa iloisesti häntäänsä vaaleanpunaiseen huiviin ja papiljotteihin sonnustautuneelle naiselle.

Kantsughetto. Kun olin yläasteella, aseman seiniin oli kirjoitettu päivämääriä jona Haagan ja Kannelmäen jengit tappelisivat. Nykyään kauhistellaan nuorten meinikiä... 8-luokalla luokkani tytöt varastelivat autoja.

Täällä näyttää samalta. Ja toisaalta kaikki on muuttunut, koska minä en ole enää aika moneen vuoteen asunut täällä.


Sunnuntainen Kannelmäki on hiljainen. Kävelen hiljakseen samoja reittejä kuin olen kävellyt tuhansia kertoja aiemminkin. Vanhan kotitaloni ohi. Kuten niin usein käy, vaikka olin lähtenyt, asunut muualla, palasin takaisin kun poika syntyi. Hän kävi saman koulun kuin minä ja sisarukseni aikanaan, kiipeili samoissa puissa. Ja minä vannotin ettei pyörisi liikaa aseman kulmilla...Täällä poikani ehti nipin napin 9-luokkalaiseksi kunnes muutimme pois.


Vanhassa vuokra-asunnossani nyt asuvat ovat istuttaneet orvokkeja parvekkeelle, niin oli tapana tehdä minunkin.


Entiseltä kotitalolta ei tarvitse taittaa kuin parisataa metriä hidasteilla varustettua hiljaista tietä, kun maisema muuttuu.

Helsinki on varmaankin ainoa pääkaupunki Euroopassa, jossa kolmentoista minuutin  junamatkan päässä keskustasta näyttää tältä.




Olen edellisenä päivänä riisunut kengät, enkä ole laittanut niitä enää uudelleen jalkaan. Kävelen viileää savipolkua, niin, täällä kasvoikin tosi paljon ratamoa... ajattelen puolihuolimattomasti. Kuuluu linnunlaulua ja hevosten hirnuntaa. Mätäjoen pöheikössä kuhisee, tuo rumanniminen jokipahanen, Vantaanjoen sivuhaara, on suojeltu linnustonsa, kasviensa ja hyönteistensä vuoksi. Täällä on paljon satakieliä. Olen biologiantunnilla rämpinyt täällä ottamassa näytteitä, ja tietenkin vaellellut vapaa-aikanakin.



Ylitän matkallani usemman sillan. Jokainen niistä on ollut sellainen jonka kaiteeseen olen nojaillut pojan ollessa pieni, katselemassa sorsia.




Tämä silta on sellainen jossa virtaus on voimakkaampaa ja vesi kirkkaampaa. Sorsaäiti kahdeksan pienen poikasensa kanssa tulee tervehtimään.



Sillan alla virtaus muuttuu sen verran kovaksi, että vaikka sorsaäiti kuinka kutsuu poikasiaan, jäävät ne yhteen mylläkkään piipittämään ja pyörimään hädissään. Pienet räpylät eivät vielä jaksa uida sillan alle.


Sorsaäiti palaa takaisin ja pesue seuraa tyytyväisenä.



Olen matkalla veljeni perheen luokse, ja jostain syystä tekee mieli mennä jokaista vielä muistamaani kiertotietä. Kaikkia niistä ei enää ole olemassa. Olisin kuvannut vanhaa villiintynyttä omenatarhaa, ellei sen kohdalle olisi jo ajat sitten rakennettu kerrostaloaluetta.

Entisen lapsuudenkotini lähellä oleva metsikkö sentään on entisellään.








Metsämansikka kukkii.



Vakoilen villiintyneen orapihlaja-aidan läpi, zoomaan pihalle jossa veljeni istuu vanhan tammen varjossa pieni yksivuotias sylissään.


Syksyllä koulunsa aloittava veljentytär esittelee hulavannetaitojaan.


Istumme pöydän ääressä, juomme teetä, syömme veljen pihan raparpereistä leipomaa raparperitorttua.

Ja puhumme aiheesta joka varmaan monen mielestä on arkaluontoinen. Siitä kuinka täällä ei ole enää samanlaista. 

Veljeni isoisä rakensi tämän talon aikanaan itse. Hän oli yksinkertainen, kouluttamaton mies, joka aloitti työt pienenä poikana kantamalla sementtisäkkejä satamassa. Veljeni isoäiti, famu, oli töissä lihakaupassa. Pihassa on kaivo, omenapuita ja perunamaa. Täällä asuivat sotien jälkeiset duunarit, ihmiset jotka tekivät kovasti töitä.

80-luvulla isäpuoleni otti vastaan ulkomaankomennuksen, ja muutimme koko perhe Pohjois-Afrikkaan, jotta taloa ei tarvitsisi myydä. Isäpuoleni isä kuoli, ja famu muutti kerrostaloon. Me asuimme täällä, viisihenkinen perhe, ja opimme todellakin mitä tarkoittaa asua vanhassa omakotitalossa. Isäpuoli otti vielä uusiakin ulkomaankomennuksia. Äiti paiski töitä sihteerinä, hoiti yksin kolme lasta ja omakotitalon. Teki lumityöt ja äesti ja käänsi perunamaan, leikkasi nurmikon ja käveli tuoremehuasemalle lastenrattaat täynnä omenoita. Myi hän niitä K-kauppiaallekin, silloin sellainen vielä kävi päinsä. Koti oli ihana koti, mutta oli se myös työleiri.

Nyt lähes jokaisen talon pihassa on kaksi isoa autoa, tontit ovat postimerkin kokoisia, ja niihin on rakennettu valkoisia suuria kivitaloja vieriviereen. Kukaan lapsuusaikojemme alkuperäisistä asukkaista ei enää ole elossa. Ei perunamaita.

Ja me puhumme siitä, kuinka kiittämättömiltä ehkä kuulostamme jonkun mielestä. Tämänhän pitäisi olla se mistä jokainen suomalainen unelmoi; omakotitalo Helsingissä. Mutta kukaan meistä lapsista ei haluaisi asua täällä.

Pienituloisina kellään meistä ei myöskään ole siihen varaa. Veljeni on täällä ikäänkuin "talonmiehenä."


Kesäillan viiletessä seison Hämeenlinnantien varressa. Minä, entinen lähiöruusu, varjostan kämmenselällä kasvojani jotta näkisin pysäyttää oikean bussin moottoritien humun seasta.

Pikkuisessa kaupunkikaksiossani muistelen kuinka äiti oli levittänyt kaikki sipulit nurmikolle aurinkoon kuivumaan, kuopsutti ahavoituneilla sormenpäillä savista maata niiden pinnalta. Laskeskeli riittäisivätkö ne talven yli.

27. kesäkuuta 2015

Yhdet housut

Poika mönki tänään ylös sängystä joskus yhden maissa iltapäivällä. Kesäyöt ovat pitkiä ja valoisia kun on viittä vaille yhdeksäntoista.. Aamu on iltapäivällä, jos ei ole töitä, ja vaikka olisi töitä, jaksaa silti herätä kuudelta ja olla seitsemältä varastolla.

Tervehdin lastani sanomalla: "Huomenta lapsi."

Saan vastaukseksi matalan, mahdottomasti kuvailtavan, pehmeän, "Mmmhhmh.. kahvii..."

Ja tänään myös: "Mitä ihmettä sulla on päällä? Äiti, sulla on housut!"



"No niin on, ei kai se nyt niin kummallista ole?"

"On se. Todella kummallista."



"No onko paha?"

"Noooh... noi on jotkut v-a-k-o-s-a-m-e-t-t-i-h-o-u-s-u-t...?"

"No niin on. 70-luvulta." (Tässä kohtaa tiedän hymyileväni voitonriemuisesti, koska kuvittelen jokaisen sielun maailmassa, koko universumissa ymmärtävän että kaikki mikä on 70-luvulta on automaattisesti hyvää?).


"Niin siis onko nää jotenkin kamalat vai?"

"No. On. Aika hirveet. Mutta siis on tässä kyllä sellainen asia...että kun ne on sun päällä. Kun jotenkin sä vaan voit laittaa päälle ihan mitä vaan, ja se...

...you can pull it off, tiiäksä. Koska sä oot outo."


Minä omistan yhdet housut, yhdet farkkuhaalarit, ja parit ohuet "housuntapaiset", jotka näyttävät päällä hameelta, (sekä noin sata mekkoa).

Ja yhden pojan, joka on ihanan suora ja maailman ihanin.

Samettihousuni sopivat muuten mitä parhaiten tämän päivän aktiviteetteihin. Olen nimittäin "mökkeillyt" koko päivän. Olen katsellut sadettajan läpi auringon tekemää valospektriä ystäväni siirtolapuutarhamökin pihassa, grillannut hodareita, keinunut, antanut vauhtia, tehnyt hiekkakakkuja, ajanut kaivinkoneella, haistellut ruusuja, tarkkaillut muurahaisia, juonut pillimehua, juossut koko päivän paljain jaloin, sotkenut itseni ketsuppiin, kaatanut puuhapetekarkit maahan ja osoitellut lentokoneita taivaalla.

Vaikka se oma lapsi on maailman ihanin, on hauska välillä lainata jonkun toisenkin lapsia. Sellaisia vähän pienempiä.

26. kesäkuuta 2015

Koukkuja

Heti kun jotain kielestä ymmärsin. Heti kun jotain sanojen merkityksestä, voimasta, kauneudesta. Sanojen ja hiljaisuuden väliin jäävästä tilasta.

Siitä lähtien niitä (sanoja) on ollut pakko kerätä, tallettaa. Toistaa. Osa jää aina pintaan leijumaan, kuin hologrammeina, osa katoaa lähes jälkiä jättämättä.

Toiset jäävät. Kuin mantroiksi, uskontunnustuksiksi.

En ole pahasti koukussa kuin kahteen asiaan; kieleen...

Ja kuvaan. Minun tapauksessani sellaiseen joka sattuu, sellaiseen joka rypistyy minun kanssani vanhuuttaan, sellaiseen joka haalistuu, mutta on aina kuin kartaksi minuun piirretty.


Olen aiemminkin tullut pohtineeksi suhdettani tatuointeihin. Kun tavallaan en ole ollenkaan "tatuointi-ihminen"(...tosin myöhemmin olen tullut huomanneeksi ettei sellaista "ihmistä" ole oikeastaan olemassakaan). Olen tällainen oman päänsä sisällä elelevä kirjahiiri, jolle fyysisyydestä saa muistutuksen lähinnä silloin kun siinä tapahtuu jotain muutoksia tai poikkeamia.

Jokainen, oli tatuointeja tai ei, suhtautuu asiaan omalla tavallaan. Toisissa se edelleen aiheuttaa hämmennystä. "Ai sulla on noin isoja ja värikkäitä... en olis uskonut, kun et jotenkin vaikuta sellaiselta..."

En ymmärrä paljoakaan tatuointien eri koulukunnista tai tyylisuunnista, en tunnista kuuluisien tatuoijien töitä. Yleensä unohdan että minulla itsellänikin on niitä. Vasta oikeastaan toisen katseen alla tulen tietoiseksi asiasta. En myöskään yleensä kommentoi toisten kuvia, tai ole kiinnostunut niiden syistä, tarinoista, mahdollisista syvemmistä merkityksistä tai niiden puuttumisesta. Minulle on oikeastaan aivan sama miksi jollain on tatuointeja tai ei ole, ja voin yhtä hyvin tarkastella niitä kuvataiteen muotona, kulttuuriin tai sosiaalipsykologiaan/henkilöpsykologiaan liittyvänä asiana.


Olen ottanut kaikki tatuointini aikuisena, ja jokainen liittyy uniin. Olen nähnyt voimakkaasti visuaalista unta, jonka olen sitten halunnut kuin kartaksi itseeni, jos sattuisin joskus eksymään - jotta löydän takaisin siihen paikkaan jossa olen unessani ollut. Osassa on viitteitä jostain tietystä elämänvaiheesta, jopa henkilöstä, mutta kaikki liittyvät myös suoraan minuun itseeni. En tänä päivänä ottaisi samaa kuvaa kuin 25-vuotiaana, enkä ehkä kymmenen vuoden kuluttua sitä joka aloitettiin tänään. Mutta en voisi kuvitella koskaan poistattavani niitä. En ole kertaakaan katunut ainuttakaan viivaa. Vanhimmat kuvat ovat liikuttavia, kuluneita, haalistuneita.. Ne ikääntyvät kuten minäkin. Eikä se tee niistä huonompia, päinvastoin. Olen yli neljäkymmentä, en usko että suhtautumiseni asiaan enää edes voisi kovin paljon muuttua. 

Olen myös joskus joutunut puolustelemaan kuviani toiselle, ja tekisin sen tarvittaessa uudelleen, jopa hieman painokkaammin. Ne ovat minulle, eivät kenellekään muulle. En hae niillä huomiota, en hyväksyntää, minä vain rakennan itseäni. Läheisin selitys koko hommaan löytyy varmaan jonkinlaisesta riittiajattelusta. Ja sitähän ihmiset ovat tehneet satoja vuosia.

Olennainen juttu tatuoinneissani on myös henkilö joka kuvan tekee. Erityisesti viime aikoina se on korostunut, koska homma toimii lähinnä niin että minä kuvailen uneni, ja tatuoijani tuntee minut niin hyvin että osaa kuvittaa sen paremmin kuin minä itse osaisin. 

Tällä kerralla olin kertonut viimesyksyisistä hyvin todentuntuisista ja voimakkaista jatkokertomus-unistani jotka tapahtuivat kaikki metsässä. Olin kertonut unien visuaalisesta maailmasta; kuinka pitelen käsissäni kohmeisia puolukoita tai karpaloita, kuinka puut humisevat, ja kuinka tunnen ajankulun hidastuvan, kuin minä itsekin hidastuisin. Olin puhunut jonkin toisen elävän olennon läheisyydestä, suomalaisen metsän mytologiasta, metsänpeittoon joutumisesta...


Hänen piirtämässään kuvassa oli sitten palmikoidut hiukset, marjoja, neulasia... Ja nukkuva karhu. Niin tietenkin, tottakai siihen oli tullut nukkuva karhu. Se ainoa eläin suomalaisessa mytologiassa jonka muodon ihminen saattoi ottaa. "Ei hitto, miksi siihen piti just toi karhu tunkea, kun se on se kaikkein vaikein tehä, äääh..mut on se vaan hemmetti pakko saada siihen.." Aika suoraa lainaa tatuoijani suusta.

Juuri nyt olen itseasiassa sitä mieltä, että parhaimmillaan tatuoijan ja tatuoitavan välinen suhde on  jollain tapaa terapeuttinen. Kyseessä on suuri luottamuksen osoitus, ja koko jutussa on parasta kun joku näkee "ihosi alle."

Nyt parannellaan tuttuun tapaan (tuo keinoiho on muuten ihan parasta!), ja sitten katsellaan taas kalenterista kummankin kiireet, ja sitten jatketaan kun ehditään.




                                                 Tuol on Ohto syntynynnä,
                                                 pimeässä pohjolassa, 
                                                 metisessä mehtolassa,
                                                 tarkassa tapiolassa, 
                                                 syämessä salon simaisen.
                                                 Tuoll'on Ohto tuuvitettu, 
                                                 alla kuusen kukkalatvan.
                                                 Pienoisen petäjän alla,  
                                                 rahin rautaisen nenällä.


                                                 (karhun syntysanat)

24. kesäkuuta 2015

Paljaat varpaat ja vaahtomuovipainajaisia

Aamulla satoi. 

Sitten paistoi. 

Ja satoi. 

Ja paistoi.

Mitä ihmettä tuollaiseen säähän voi pukea päälleen?

 Sää tuntui olevan aivan yhtä päättämätön kuin minäkin.


Lopulta minä sitten vain päätin päättää, että sadetta tai ei, tänään olisi se päivä kun tarkenisin paljain varpain.

(Optimaalisessa tilanteessa kenkiä ei olisi laitettu jalkaan lainkaan, mutta siirtyminen varrellisista mokkasiineista suoraan paljaisiin jalkoihin tuntui kuitenkin liian äärimmäiseltä...).


Päätin siis pukeutua yläosapainotteisesti. Sandaalit ja pellavaa helmaan, mutta yläosaan jotain neulottua. Sellainen pukeutuminen on minulle epätyypillistä, koska tällaisena pitkäraajaisena rimpulana palelen herkästi, etenkin jaloista. Hytisen kylmästä pelkästään lyhyiden shortsien ja paljaiden säärten näkemisestä.

Mutta ei tässä nyt sentään pelkän vaate/sää -kriiseilyn kanssa ollut aikaa tuhlattavaksi...oli minulla ihan syykin lähteä kaupungille.

Kun eräs kirja piti mukamas aivan ehdottomasti käydä hakemassa juuri tänään...


Kirjakaupassa taisi vierähtää aika kauan.. (yllätys, yllätys...?..).

Sillä kun ajatuksissani astuin ulos ovesta, meni hetki ennen kuin tajusin että satoi. Jälleen. Satoi kaatamalla. Turistit juoksentelivat päin punaisia, sateenvarjoista ei juurikaan tuntunut olevan kenellekään hyötyä ja ratikat olivat äkkiä tupaten täynnä.

Pyöräni oli parkissa postitalon kulmalla. Sateenvarjo ja kaikki muukin kaatosateessa oleskelua helpottava vaatetus kotona. Korikassi - jossa kirjoja - vailla sadesuojaa. 

Oli siis kaksi vaihtoehtoa: kastua (ja kastella kirjat) läpimäräksi kotimatkalla Kallioon tai jäädä keskustaan kuluttamaan aikaa ja pitelemään sadetta. 

Valitsin jälkimmäisen. 

Sitten sain ajatuksen. Nythän olisi mitä mainioin hetki hoitaa pois eräs epämieluisa tehtävä! Arkipäivä... ja sataa vettä, nythän saattaisin kestää kerran tai kaksi vuodessa hoidettavan asian, sellaisen joka vaatii "normaaliin" kauppaan menemistä. Kun minä en käy kaupoissa. Vaatekaupoissa siis. 

Olen jo aika hyvän aikaa saanut allergista reaktiota vastaavaa oireilua jos näen vaaterekin ja siinä useamman kuin yhden samanlaisen vaatekappaleen kerrallaan... Vaatteeni löytävät luokseni kirppareilta ja ties mistä; niitä korjaillaan, muokataan, ne unohdetaan vintin perukoille ja löydetään sieltä aina uudelleen.

Mutta on eräs asia. Nimittäin alusvaatteet. Ja sukat. Niitä on vain joskus pakko ostaa uusina.


Minulla on alusvaatteiden suhteen muutama kriteeri. Niiden pitää olla mukavia. Ja sitten ne saisivat myös mielellään olla kauniita. Aika yksinkertaiset kriteerit, eikö?

(Niin sitä luulisi...).

Sokoksen kanssa saman katon alla majaileva Marks & Spencer on jo kertaalleen ratkaissut alusvaateasian puolestani; sieltä on löytynyt luomupuuvillaisia, sieviä alusvaatteita. Sinne siis.

Haahuilen käytäviä märkyyttään litisevissä sandaaleissani, en tunnu osaavan enää liikkua liukuportaissa, törmäilen venäläisturisteihin ja eksyn kerroksissa. Lopulta alusvaateosastolle päästyäni minua tervehtii heti iloinen ääni: "moikka, oisinko voinu autella sua...?" Käännyttyäni ääntä kohti tapahtuu molemminpuolinen tunnistaminen. Minulle apuaan tarjonnut myyjä paljastuu asiakkaakseni. Vaihdamme kuulumiset ja minä esitän asiani.

Osastolla on kymmenittäin rekkejä. On pitsiä, sporttia, klassista. Printillä ja ilman. On rohkeaa ja pikkusievää. On äidille ja tyttärelle. Mutta.

Ainoat siedettävän näköiset liivit joissa EI ole kaaritukia ja/tai JÄRKYTTÄVIÄ TOPPAUKSIA, rajoittuvat muutamaan hassuun pariin jotka roikkuvat yksinäisinä tangossa, koossa jotain D.

Äääh.

Kiitän kuitenkin avusta, ja päätän kokeilla Sokoksen puolelta. Siellä kukaan ei kiinnitä minuun mitään huomiota. Sukkaosaston myyjät juttelevat keskenään jostain joka liittyy kesämökkeilyyn, ja alusvaatepuolella kukaan ei edes tervehdi. No, tämä on tavaratalo, täällä kai kuuluu olla itseohjautuva.. Loputtomalta tuntuvan ajan kuluttua alkaa suututtaa. Olen jo lähdössä pois, kun nuori venäläisittäin murtava tyttö tulee avukseni. "Hei, on täällä, tuu mä näytän, ostin itsekin ne..." Tyttö ohjaa minut jonnekin osaston perimmäiseen nurkkaan, urheiluliivien taakse piilotetulle pikkurekille. Siinä on esillä (todella "löydettävästi") muutamat superkauniit pitsiset liivit, joissa on jotain sellaista ihanaa 30-40-luvun tunnelmaa, kauniisti ja kevyesti vuoratut, ei kaaritukia. 

Ja EI kokoja.

"Niin, nää oli niin suosittuja, kaikki pienemmät koot meni heti..." 

Myyjätyttö muistaa toisenkin mallin josta saattaisin pitää. Kertoo itse ostaneensa nekin. Taas minut ohjataan sellaiseen kulmaan myymälästä, jota en löytäisi ilman ohjausta. Rekissä roikkuu neljät (?!) todella kauniit vintagehenkiset vedensinertävät liivit. Niistä yhdet ovat kuin ovatkin, ihmeen kaupalla, minun kokoani.

Olen tyytyväinen, hintakin on kohtuullinen, 22,90.


Kiitän tyttöä avusta, ja hetkellisesti piristyneenä päätän mennä vielä Stockmannille. Jospa siellä olisi niitä joista Sokoksella oli koot loppu...

Ja jälleen. Kukaan ei tervehdi. On aleaika, kyllä, mutta osastolla on vain muutamia asiakkaita. Sen sijaan myyjiä varmaankin yhtä monta kuin asiakkaitakin. Tavarataloissa osastot ovat isoja, ja etsimiseen menee aikaa. Vaikka yleensä pidän siitä että saa katsella rauhassa ilman päällekäyvää "asiakaspalvelua", nyt olisi ihan mukava jos joku vähän jeesaisi... Tai edes tervehtisi...

En löydä mitään. Satoja, tuhansia liivejä, ja loputtomalta tuntuva määrä vaahtomuovia. Push up! Shape up! 

Ihan oikeasti, minä en voi olla ainoa nainen maailmassa, joka ei tunne tarvitsevansa kolmea senttiä vaahtomuovia tunteakseen itsensä kauniiksi!

Stockmannin visiitti jää todella lyhyeksi. 

Sama toistuu vielä Lindexillä. Ale-kyltit huutavat, kaikkea löytyy, paitsi sitä mitä minä haluaisin. Lopulta luovutan ja menen kysymään kyllästyneen näköiseltä myyjältä apua. "No tuol imetysliivien takana voi olla jotain kokoja viel jäljellä..." Myyjä ei tee elettäkään auttaakseen, joten lähden etsimään niitä joista saattaa olla jotain kokoja jäljellä, IMETYSLIIVIEN TAKAA, HEMMETTI. Sieltäkö minun olisi pitänyt osata etsiä???


Löydän lopulta myyjän tarkoittaman rekin. Suurin osa tarjonnasta on ns. T-paitaliivejä, eli ihan kivoja, simppeleitä, ei liikaa toppauksia tai paksuja kaaritukia. Ei nyt mitään esteetikon unelmia, mutta jotain kuitenkin. Melkein mistään väristä ei ole muuta kuin suuria kokoja jäljellä. Ja nämä eivät edes ole alessa. Ostan tummansiniset, niissä on kaunis malli ja väri, tuntuvat päällä siltä kuin ei olisi mitään päällä. Niin kuin alusvaatteiden mielestäni kuuluukin tuntua. Ostan myös kolmet alushousut kahden hinnalla. En löydä koossani kuin nuo yhdet kukalliset, mutta otan sitten mustat koska ovat luomupuuvillaa, ja vaaleansiniset, jotka ovat superpehmeää modaalia. Niistäkin löydän pienen penkomisen jälkeen oikean koon.


Tämänpäiväinen alusvaateturhautumiseni ei suinkaan ollut ensimmäiseni. Talviaikaan on - jos mahdollista - vielä vaikeampi löytää mitään. Ja jos löydän, koot ovat AINA loppu. Kaikenmaailman vaahtomuovihirvityksiä kyllä riittäisi, ihan joka ainoassa koossa ja värissä. En tiedä, mutta sen verran kauan joskus aikanaan normivaatekaupan puolellakin työskennelleenä, vaikuttaisi aika vahvasti siltä, etteivät kysyntä ja tarjonta oikein kohtaa. Jos etsimäni on aina joka paikasta loppu, ja jos vaihtoehdotkin rajoittuvat ihan muutamaan hassuun... niin eikö se kerro, jotain, jollekin?

Ihan oma lukunsa onkin sitten asiakaspalvelu. Tai sen puuttuminen. Pyöräillessäni (vaihteeksi auringossa!) huumaavalta sateen jälkeen tuoksuvan Töölönlahden kautta kotiin, mietin kuinkahan nopeasti olisin ilman elinkeinoa jos asenteeni olisi sellainen kuin tänään suurimmalla osalla minut täysin huomiotta jättäneellä oli? Eikö olisi ihan kohtuullista edes hymyillä, jos ei tervehtiä jaksa? Kotona puhun asiasta pojalle, jonka vastaus on: "no ei jossai tollasis kaupois kukaa mitää jaksa ku niitä v*****aa olla siel töissä."

Ai, onko se jotain p***aduunia vai, niin ei tarvii?, kysyn minä provosoituneena. Ja lisään vielä, että voisiko poika omassa työssään, muuttomiehenä (joka sekin joissain "piireissä" ajatellaan ei-niin-hohdokkaaksi-työksi) käyttäytyä sillä tavalla. Tai tärkeämpää, haluaisiko.

Vastaus kuuluu: "no en tietenkään, kun mä tykkään mun työstä ja...on tietyt säännöt ja ohjeet mitkä on annettu ja..onhan se itekki kivempi, ku sitten jengi on tyytyväistä, tai siis asiakkaat, kiittelee ja noin, ni tulee itellekki hyvä fiilis."

Ja minä: "Aaaaivan."









Asiasta kukkaruukkuun muuten: sateenjälkeisessä kosteudessa pyöräily on ihanaa. Ponnari menee surffitukaksi, poskista tulee punaiset ja mielen valtaa tyytyväisyys.. 

(Lue: Normaaliin kauppaan joutuu seuraavan kerran vasta syksyllä, kun yrittää epätoivoisesti löytää jostain luonnonmateriaalia olevia sukkahousuja..).

Ja toinen kukkaruukku: Minulla on käsittämätön tarve saada työpöydän tapainen. Vintissä olisi isoisän vanha kirjoituspöytä 50-luvulta, mutta se ei mahdu minnekään. Äh. Ja kun asunnossa, tai siis minun puoleisessa osassa, on vain yksi ikkuna, niin se on mahdotonta... 

Vai onko?


Onko ruokapöydän ihan pakko olla ikkunan alla?

On.

Entä onko ruokapöydän ihan pakko olla ruokapöytä...?

                              

Hmm. Pitääpä miettiä.