[undine: the elemental being of water]

30. heinäkuuta 2015

Juokse villi lapsi

Tarpeeni hetkien pysäyttämiseen on ollut voimakasta viime päivinä. Olen huomannut kirjoittavani niistä, pysäytetyistä hetkistä, joissa kaikista puhutuista sanoista mieleen jää vain yksi. Joissa kaikesta nähdystä mieleni tiivistää yhden ainoan kuvan. Kutistan ja keskitän, isosta kuvasta poimin vain yhden  pienen yksityiskohdan, jään siihen, paikalleni.

Työni on sellaista, että päivän mittaan korvani erottaa paljon pätkiä keskusteluista; joskus kokonaiset päivät tuntuvat kiertyvän jonkin aiheen ympärille. Lienee sanomattakin selvää, että tällä viikolla ne keskustelunpätkät ovat tavalla tai toisella sivunneet suvaitsevaisuutta, ihmisyyttä.


Eilen töistä lähdettyäni, kuljen lämmin asfaltti jalkojeni alla, pysähdyn tuttujen kasvojen kohdalla. Jollain on näyttelyn avajaiset. Juttelen tovin, erotan ikkunan taideteoksesta yksittäisiä sanoja. Jaksan sosialisoida vain hetken.

Kotona vastaan ystäväni viestiin. Hän on kaukana Kazakstanissa ja koti-ikävä vaivaa. Viestissä lukee: Hienoja, mutta sieluttomia, mahtipontisia rakennuksia, maskuliiniset, kovat arvot, ihmisistä ei oikein huolehdita? Illallinen ihanien, sydämellisten ihmisten kanssa.

Me tunnemme kymmenen vuoden takaa. Tämä kohta kuuttakymmentä lähestyvä lämminsydäminen mies ei tarkoita että Kazakstan olisi sen huonompi tai parempi paikka olla, vaan sivuamme jälleen ikuisuusaihetta, ihmisyyttä. Sitä kuinka kaikki tuntuu välillä niin kovin selittämättömältä.

Siksikö jotkut tuntevat tarvetta etsiä syitä ja syyllisiä kulttuurieroista, ihonväristä, sukupuolesta, mistä hyvänsä? Kun se selitys jossa ihminen vain on epämääräinen, epäjohdonmukainen, lyhytnäköinen, viisas, tyhmä, hyvä ja paha, kaunis ja ruma, empaattinen ja täysin välinpitämätön - sattumanvaraisuudelta tuntuvista syistä - tuntuu liian vaikealta hyväksyä?


Jollain on taustalla käsittämätön määrä menetystä ja tuskaa, ja silti hän toivottaa sinut tervetulleeksi kotiinsa, antaa omastaan, nauraa ja rakastaa. Joku toinen on saanut kaiken, ja kadehtii silti sitä mitä jollakulla toisella on, ja jaksaa muistuttaa jokaisessa sivulauseessa omasta katkeruudestaan. Ja sitten ne lukemattomat erilaisuuden ilmentymät siinä välissä...

Kesken viestittelyn huomaan että olen unohtanut käydä ruokakaupassa.

Ilta-aurinko paistaa vielä, terassit ovat täynnä. Pyörittelen kaupassa paprikoita, kun kuulen kahden nuoren naisen puhuvan tulevan viikonlopun katujuhlista. Että kuinka tänä vuonna on haastettu ihmisiä ottamaan kuva paljaista jaloistaan, ja jakamaan sitä sosiaalisessa mediassa. Tytöt puhuvat varpaiden kynsilakasta. Ja että siellä on lasia ja paskaa kuitenkin, tai siis otan mä sen kuvan mut en mä ilman kenkiä kyl aio lähtee.

Toinen selittää että se siinä just on idea, että kun viime vuonna roskattiin niin paljon, niin nyt pitäisi voida kaikkien kävellä paljain jaloin. Ettei kukaan roskaisi enää.

(Tarvitsemmeko me todella sosiaalista mediaa ja kuvia lakatuista varpaankynsistä, jotta muistaisimme olla rikkomatta pulloja kadulle..?).

Kyllä. Valitettavasti.


Pilkon paprikoita pannulle, vastapäisen tuuletusparvekkeen nuoret miehet soittavat iloista turkkilaista musiikkia matkaradiosta. Sisäpihalla vanhempi nainen huutaa heitä laittamaan musiikin hiljempaa. Huutoon liitetään kehoitus palata sinne mistä tulittekin. Miehet sammuttavat musiikin ja toivottavat naiselle mukavaa iltaa. Parvekkeen ovi sulkeutuu.

Asun tämän maan kentien kansainvälisimmässä kaupunginosassa. Joinain työpäivinä puhun lähes yhtä paljon englantia kuin suomea. Toisinaan puhun myös huteraa ruotsia, kömpelöä saksaa ja onnetonta ranskaa. Suurimmaksi osaksi koen että tänne mahtuu jokainen, jokaiselle on tilaa olla juuri se kuka on, tulla kohdatuksi, nähdyksi oikein.

Mutta ihminen on ristiriitainen olento. Kykenee rakastamaan, ja kykenee totaaliseen välinpitämättömyyteen. Eikä ole olemassa mitään yhteistä määrittävää tekijää, jolla voisi niputtaa ihmiset, lokeroida. Ei, vaikka kuinka jotkut tuntevat tarvetta yrittää.

Syötyäni avaan läppärin, ja teen sen mitä teen toisinaan, kun tahdon todella kutistaa kaiken, pysäyttää. Kun tahdon kutistaa itseni, ja koko ihmiskunnan siinä samassa. Yle Areenasta löytyy Prisman tiededokumentti valtamerten termohaliinikierrosta. Kaivaudun syvemmälle tyynyjen sekaan, kuulokkeet korvilla, kuulokkeissa se tuttu miesääni joka on ollut olemassa ikuisuudelta tuntuvan ajan.

Rakastan ääneen luettua tieteellistä tekstiä.



Kuinka painava, suolainen merivesimassa painuu syvälle, makea kevyempi vesi pinnalla.. Kuinka pimeässä merenpohjassa lepää kolme kilometriä korkeita vuoristoja, joita pitkin vesimassat laskeutuvat valtavana merenalaisena vesiputouksena. Kuinka vedellä kestää tuhat vuotta kiertää kierroksensa termohaliinisena virtana, ennen kuin se saavuttaa lähtöpisteensä.


Kylmät ja lämpimät vesimassat. Niiden vaihtelu. Niiden kierto.

Sekö meissäkin on, lajina kahtaalle suuntautunut liike; omaan napaan ja siitä ulospäin? Lämmintä ja kylmää, niiden jatkuvaa tasapainottelua?

Mutta merivesi tietää minne mennä, luonto osaa itse tasapainottaa itsensä. Miksemme sitten me?


Nukahdan merenpohjaan. Unessa uin, sukellan, karujen syvänmerenkallioiden lomassa. Katselen jonnekin alas, kaiken pohjaan saakka. Itseni pohjaan saakka. Olen merivettä, olen makeaa vettä, olen eläin, olen kasvi, olen plankton, olen elävä olento, pienenpieni hiukkanen, elävä organismi.


On minussa kai aina ollut se, melko deterministinen piirre. Olen edelleen sitä mieltä että ihminen lajina on kuin epäonnistunut kokeilu. Lapsena minua ahdisti usein, ja siitä huolimatta (tai siksi) olen vastannut omalle lapselleni suoraan mitä ajattelen. Ja ahdistaa minua vieläkin. Joskus ahdistaa niin, että sen alle meinaa musertua. Ei se mihinkään muutu.

Teininä huoneeni seinällä luki Baddingin laulunsanat: Maailma hukkuu paskaan, me vain luemme lehtiä - pitäis nopsaa laulaa rastaan, jos se meinaa ehtiä. Ensimmäisen oman kotini jääkaapin ovessa luki isolla Eläköön eskapismi. Seuraavan kodin jääkaapissa luki Let's go to Tahiti. Ja sitä seuraavan asunnon vessan oveen oli tussilla kirjoitettu Oksasen runo, Kaunis kylmä.
Kiihkeää taistelua, sitten päätä pensaaseen, välillä katoamista mihin tahansa kauniiseen, johonkin joka peittäisi pään sisältä kuuluvan äänen jossa kuultaa pelko. Lopulta sitten kai jonkinlainen kompromissi, välimuoto.

Mutta en enää ajattele kovin paljoa ihmiskuntaa lajitellessani jätteitä, pelastaessani vanhoja mekkoja roskiksista, pyöritellessäni paprikoita kaupassa. Sen sijaan ajattelen merenpohjaa, autiomaiden hiekkaan kaivautuneita mystisiä eläinlajeja, arktisten alueiden hohtavaa lumikenttää, avaruutta. Sadetta, muurahaisia, karhuja, merivuokkoja ja kuusenneulasia. Auringonnousuja ja laskuja. Kaikkea sitä mikä toivottavasti selviää jos me joskus katoamme täältä. Ja teen mitä voin, edesauttaakseni asiaa.

Ja pysäyttelen hetkiä aina kun voin.
Keskitän ajatukseni yhteen sanaan, yhteen kuvaan, yhteen asiaan.
Ollakseni hetken osa jotain kaikkea muuta suurempaa. Elämää.

Itselleni se on ainoa tapa yrittää välttää suuttumus, turhautuminen, voimattomuus ja pelko.


Toivottavasti ne ruokakaupan tytöt lähtisivät kuitenkin niihin katujuhliin paljain jaloin...

(Juokse villi lapsi...).


Ainiin, tämän nykyisen kodin seinällä lukee tämän laulun sanat.




(Kuvat ovat kirjasta Maailman valtameret).

24. heinäkuuta 2015

Taktiili haptinen ja yhden ranskalaisen kurtisaanin nykyversio

Minä olen kosketusherkkä ihminen. Pidän suomalaisittainkin ajateltuna reilusti välimatkaa kanssakulkijoihini; istun mielelläni penkkirivissä reunimmaisena, hakeudun ruuhkassa väljemmille vesille. Olenpa joskus jäänyt ratikasta pois pari pysäkkiä aiemmin kun on käynyt liian ahdistavaksi olla tuntemattomien kanssa kylki kyljessä..

En ole oikein sopeutunut tännekin rantautuneeseen halailukulttuuriin, koen vaikeaksi halata itselleni puolituttuja ihmisiä. Saan viluväristyksiä ihmisistä jotka koskettelevat "spontaanisti" keskustellessaan. Toisaalta sitten joskus harvoin kohdalle tulee joku, jonka kanssa läheisyys tuntuu samantien luontevalta, ja halaaminen on helppoa. Läheisiäni halaan toki mielelläni, ja joskus fyysisen läheisyyden kaipuu tuntuu "ihossa" - kaipa se kuitenkin on primääritarve monella tapaa. Sisäänrakennettu.

Halatessamme tai kätellessämme toista, me käytämme haptista viestintää. Joko tietoisesti tai tiedostamatta. Ne ovat kosketusviestejä, joilla voidaan tarvittaessa korvata sanalliset viestit melkeinpä kokonaan.Viestin merkitystä voivat muuttaa kosketuksen paino, kesto, niiden muutokset sekä kosketusten nopeusvaihtelut ja kosketusten toistot. Esimerkiksi tuttujen kesken vaihdettava kevyt nopea halaus, tai läheisen vaikkapa suruun liittyvä pitkä ja intensiivinen halaus ovat aivan eri asioita, vaikka molemmissa halataankin.

Tarvitsen usein kiintymiseen aikaa. Ja sitten joskus se on täysin vaistonvaraista, intuitiivista ja tapahtuu välittömästi.


Sama toistuu toisinaan elottomiin asioihin kiintymisessäkin. Olen vasta nyt kotiutunut käyttämään tuota kuvan helmisormusta. Nyt vasta se tuntuu omalta, vaikka olen omistanut sen ties kuinka kauan. Vasta viimeaikoina se on alkanut tuntua omalta. Aluksi käytin sitä ketjussa kaulalla, kun sormessa se tuntui kummalliselta. Nyt sormikin on jo tottunut.

Minä pidän koruista. En varsinaisesti ole koruharakka pahimmasta päästä, en kulje kaikkea kohti mikä kiiltää. Korujen käyttäminen on minulle kai samantyyppistä kuin suhtautumiseni tatuointeihin; kannan amuletteja, muistoesineitä, mielikuvia ja merkityksiä ihossani, ihollani. 

Mutta tajusin että minulla koruihin liittyy myös kosketus. Pidän siitä miltä korut tuntuvat. Pidän helmen sileästä pinnasta, luonnonkivien viileydestä ja painosta, puun keveydestä, nahan lämmöstä ja hopean ilmavuudesta. Siitä kun erilaiset pinnat ja materiaalit lämpenevät ihon lämmöstä, tunteesta kun viileä metalli liikkuu ranteessa.


Kosketusherkkyyteni vuoksi olen kuitenkin korujen suhteen kausikäyttäjä. En varsinaisesti ole millekään allerginen, mutta saatan yhtäkkiä kehittää yliherkkyyden lähes mille tahansa materiaalille. Titaani, valkokulta, kirurginteräs, puu tai biomuovi eivät yleensä aiheuta mitään ongelmia, mutta joskus ainoastaan se, että joku koru, materiaalista riippumatta, on viipynyt samassa kohdassa liian kauan, aiheuttaa hylkimisreaktion. Sitä kutsutaan kosketusekseemaksi. 


Ihon kautta välittyvät aistimukset muuttuvat aivoissa tietoisiksi havainnoiksi; ihon tuntoaistilla havaitsemista kutsutaan taktiiliksi havaitsemiseksi. Taktiili hahmottaminen ymmärretään haptisen havainnoinnin osavaiheeksi - ihminen hahmottaa kohteiden kolmiulotteisuuden haptisesti, mutta niiden pintoja taktiilisti. Arjessa toimimme näin, usein tiedostamatta: hamuamme kaapin perältä jotain juuri tiettyä villaneuletta, ja käden osuessa siihen tunnistamme sen vaikkapa pinnan pehmeyden tai lämpimyyden avulla. Koskettaessamme teräspintaa, tunnistamme sen teräkseksi koska tunnemme pinnan kylmyyden ja kovuuden.

Minä kuljen kesät paljasjaloin, aina kun se on mahdollista. Muistan vieläkin miltä tuntui kun lapsena eräs vapunpäivä oli aivan erityisen lämmin, ja seisoin sinä vuonna ensimmäistä kertaa äidin perunamaalla, varpaat ja kantapäät painuneena viileään saveen. Saan ihokosketuksesta lapsenomaista mielihyvää, jotain alkukantaista siinä varmaankin on.


Sama kosketusasia toistuu oikeastaan vaatteissakin. Pidän karheasta ilmavasta pellavasta, angoravaatteet kutittavat aivan hillittömästi, keinokuidut jäävät usein käyttämättä, silkki tuntuu viileältä, ja silkkisametti on jotakuinkin taivas maan päällä, mitä tulee ihokosketukseen.

Siitä syystä tämä eilen minulle päätynyt aivan sekopäinen vaatekappale tuli ihan oikeasti käyttöön. Sen entinen omistaja oli ostanut sen vuosia sitten Pariisin kirppikseltä. Se lienee joko teatteripuvustuksen osa, tai sitten jonkinlaisen perinneasun.. Kävi kyllä mielessä, että onkohan tämä nyt hieman liikaa... syklaaminpunainen silkkisametti-toppi-asia, joka on selästä kiinni vain yhdellä pienellä kukkanapilla.. Sitten on vielä ruusuaplikointia, pitsiä, kirjailtuja ruusuja, pitsiperhonen...


             

Että saako tällaista käyttää 41-vuotias.. ja vieläpä arkivaatteena.. No, tänään se on ollut päällä, eikä ole tuntunut enää yhtään kyseenalaiselta. Onhan tässä toki hieman sellaista "ranskalainen kurtisaani" -häivähdystä, mutta sitten ajattelin että esimerkiksi Helena Bonham-Carter olisi pukeutunut tähän ihan tuosta vain, tai Vanessa Paradis. Enhän minä voi sen huonommaksi jäädä?

Ja onhan se niin, että vaikka kuinka ihailen sellaisia eteerisiä, selkeätyylisiä naisia, niin itse en vain ole sellainen. Esimerkiski Margaret Howell suunnittelee järisyttävän kauniita ja hyvälaatuisia vaatteita, hyvistä materiaaleista, mutta totuus on se, että sen tyylin jätän rakkaalle sisarelleni. Suutari pysyköön lestissään, (ja tässä tapauksessa suutarin lapsella ei ole niitä kenkiä ;)..), että kyllä se vain on kohdallani niin että "enemmän on enemmän." Jos jokin asu ei toimi, siihen lisätään jotain, ei oteta pois, kuten sääntö kai yleensä kuuluu?


Tämän maailman ihanimman rasian ostin asiakkaaltani ja kaveriltani. Jotenkin se juuri nyt puhutteli tuolla kohosamettikukallaan.. Samalla kun teimme rasiakauppoja, tulin osuneeksi oikeaan, tyyppi oli vaihtanut tuoksuaan. Taidan siis olla aistiherkkä aika monella alueella.. ;).

20. heinäkuuta 2015

A little rain must fall


Minä asun vanhan talon ylimmässä kerroksessa. Kattoni ja peltikaton välissä vain vintti, ullakko pyykkinaruineen, kanaverkkovarastoineen.


Sataa vettä. Sataa todella kovaa. Sisällä asunnossakin humisee, mutta päästyäni vintille... En edes osaa kuvailla sitä. Seison märät lakanat sylissäni, paljain jaloin viileällä betonilattialla, tuijotan vanhoja halkeilleita kattoparruja, ikkunan vesiputousta. Valo siivilöityy joka puolelta, tekee varjoja seinille, lattiaan, kattoon.

Vesivirrat vyöryvät pääni päällä, kattopelti soittaa vettä ja vesi kattopeltiä; virtana, taukoamattomana ryöppynä, kohinana, rummutuksena..


Muistan kuinka lapsena tahdoin aina isän mukana autopesuun.

 Rakastan tämänkaltaisia ääniä.


Tuoksuu puhdas pyykki, kostea puu, jokin laastin tai betonin oloinen. Mikään ei tuoksu samalta kuin oikea ullakko.

Eikä mikään niin kuin kesäsade.


Viikkaan lakanoita, ripustan pyykit narulle. Olen tietoinen joka ainoasta sekunnista, siitä kuinka kurotan vasemman jalan varpaillani rapsuttamaan oikeaa pohjetta, siitä kuinka lattia on lämmennyt hieman jalkani alla, siitä kuinka käsivarteni ojentuvat, siitä kuinka palmikko lepää lapaluideni välissä, kuinka rannerengas putoaa kyynärtaipeeseen..  takaisin alas ranteeseen...


Ja minä seison siinä. Kuuntelen sadetta. 

Juuri nyt mitään muuta ei ole. Ei edellisen yön valvottuja tunteja, ei stressaavia ajatuksia, ei mitään pakkoa, ei mitään ylimääräistä.


Hieman myöhemmin kotona avaan ikkunan, aurinko on alkanut paistaa. Asfaltti on mustaa, pihapuu vihreää, värit ylikorostuvat, on ihan hiljaista.

Ennen kuin lähden töihin, katson kun levysoittimen neula osuu mustan kiekon reunaan -
kuuntelen kun sataa pientä sadetta.


Joskus mitä kummallisimmalla hetkellä voi tuntea ihan valtavaa varmuutta.

14. heinäkuuta 2015

Comment te dire adieu


Tästä on puhuttu aiemminkin, tuon tietyn ranskalaisen vaatemerkin viehätyksestä nimittäin...

Mutta milloin voidaan sanoa että satunnainen viehätys on muuttunut joksikin muuksi?  Esimerkiksi jonkinasteiseksi keräilyksi?


Varmaankin viimeistään silloin kun sekä muutama kaveri, että oma sisaresi puuttuvat asiaan ja kiikuttavat sinulle (pyytämättä) kyseisen vaatemerkin yksilöitä...

"Kun sähän niin pidät näistä..."


No niin pidän.

Erityisesti kuvan puseron kaltaisista.

Ikää on jo hieman enemmän, haurautta myös - mutta jokainen sauma, nappi ja rypytys on silti juuri siellä missä pitääkin, juuri oikealla paikallaan ja moitteettomalla ompelutyöllä toteutettuna, luonnollisesti.

Päivät täyttyvät nyt töistä, aikavaras pihistää minuutit tunneistani, mutta silti viime viikonloppuna ja alkuviikosta olen ehtinyt nauttia ihanien sisarusteni seurasta, sekä olla paikalla kun pieni tyttönen täyttää yhden vuoden.


Summa summarum: Pitäisi voida viettää vapaahetkensä niiden kanssa joita eniten rakastaa, pukeutua pehmeiksi kuluneisiin puseroihin joilla on monen monta onnellista ja surullistakin tarinaa takanaan, ja kuunnella täysin häpeilemättä kun Francoise laulaa vaikkapa kartkeransuloisista jäähyväisistä...

10. heinäkuuta 2015

Vanhaa ja sinistä

Eikös se mennyt niin? Että perinteisesti morsioilla kuului olla jotain vanhaa, jotain uutta ja jotain sinistä? (Ennen kuin kukaan läheiseni luulee että minut täytyy asettaa holhouksen alaiseksi; en siis ole menossa naimisiin!). Ja sitäpaitsi tuostahan puuttuu se uusi. Yleensä puuttuu, kun on kyse minusta.

Mutta tänä vuonna tulee viisitoista vuotta siitä, kun pisin yhtäjaksoinen yhteiselämäni toisen elävän olennon kanssa alkoi (omaa lasta ei siis lasketa). 

Morris, eläinsuojeluyhdistyksestä viisitoista vuotta sitten noutamani - silloin jo aikuinen kissa - on tosiaankin juurikin se, pisimpään samassa kodissa kanssani pysynyt elävä olento. Poikani oli tuolloin neljän vanha, joten hänellä ei edes ole muistikuvia ajasta ennen tätä mustavalkoista komistusta..


En tiedä Morriksen aiemmista vaiheista muuta kuin että se oli löytynyt metsästä, kauan sitten. Ja että joku oli sen jo kertaalleen adoptoinut, ja palauttanut (!!!!) - koska se oli kuulemma ollut vaikea.



Morris ei ole vaikea. Tai sitten me sen kanssa vain olemme samalla tavalla vaikeita. Varmasti olemmekin. Levottomia silloin tällöin, herkästi muutoksiin reagoivia. Toisinaan meillä on paljon asiaa ja mielipiteitä, tarvitsemme paljon unta ja tykkäämme juustoista.

Huomionkipeys ja hellyydenkaipuu tuntuu vanhemmiten lisääntyvän.


Morris tuntui kovasti nauttivan siitä että olin kesälomalla. Hämmästyneenä se katseli minua aamulla, kun en kiireessä rynnistänytkään eteisen ovesta ulos kadulle, vaan jäinkin, join vielä yhden kupillisen teetä, istuskelin sen kanssa avonaisen ikkunan alla ja haistelin kesäilmaa.

Vaikka sitten jossain vaiheessa (Morriksen päiväunien aikoihin) lähdinkin retkilleni, toistin samat ikkunalautakuviot sen kanssa illalla.

Joskus kotiin palatessani löydän sen nukkumasta niin sikeää unta, että se säpsähtää hereille vasta muutaman silityksen jälkeen. Sanon sille aina, ettei tarvitse nousta, että ole siinä vaan. Se vastaa sellaisella äänettömällä naukaisulla ja kampeaa itsensä pystyyn kuitenkin. Seuraa tyypillinen kissamainen joogakumarrus, tässä tapauksessa sellainen hieman jäykkä ja huojuva. Sitten pitää haistella mahdolliset kauppakassit ja muut. Aika usein unet jatkuvat edellämainittujen rutiinien jälkeen.

 
Vanhat venäläiset pelikortit ja sininen pilkkumekko 40-50-luvulta. Viimeisimmät lisäykset teemalla: no kun on heikkona vanhoihin kauniisiin ja kummallisiin asioihin. Mekossa oli muutama pieni reikä, ja kauluksen nepparit olivat niin ruostuneet, että ne oli pakko poistaa. Toisaalta en niitä edes kaipaa, mekko toimii paremmin näin. Suht harteikkaana ihmisenä olkalinja olisi mennyt turhan ahtaaksi jos mekon olisi napittanut kiinni.


Minä en osaa pelata korttia. Nyt saattaisi vaikka opetellakin.

Avatessani korttipakkaa, löysin sieltä kahdet pienikokoiset kortit, kumpikin pakka paketoituna siististi voipaperimaisesta paperista taiteltuun pakettiin.

Seuraavaksi tuli varsin elävä muistikuva äidistä ruokapöydän ääressä, lätkimässä pasianssia peli toisensa perään.

Pitäisi varmaan opetella ainakin se.


Ystävä totesi että noista kuvan alpakkakorviksista tulee sellainen "hullu parturi" -fiilis. Itse olin ajatellut lähinnä jonkun pariisilaisen ullakkoasunnon vanhan ompelijattaren ompelusaksia...mutta itseasiassa hullu parturi vetoaa minuun yhtälailla.


Olen palannut töihin, ja yritän kovasti paikata asiaa Morrikselle, vaikka sitten ylimääräisten juustonpalojen muodossa...





4. heinäkuuta 2015

60°06,5'N 25°24,8'E


Varoituksen sana lienee paikallaan: nyt tulee paljon kuvia. Saattaa tulla myös tekstiä, jota jokainen ei aivan ymmärrä, jollain hieman toisella kielellä. Mutta koska tiedän että siellä on ainakin yksi, mahdollisesti useampikin joka tietää, niin siksi.

Juuri nyt istun kotona, avonaisen ikkunan edessä (kyllä, se ruokapöytä on käännetty kirjoituspöydäksi..), nostan vähän väliä katseeni pois näppäimistöstä ja yritän kiinnittää sen paikalleen vastapäisen talon viivasuoraan harjaan. 

Koska keinuttaa, keinuttaa niin vietävästi.

Itämeren tyttäriä keinuttaa aalto. Tätä tytärtä keinuttaa, vaikka se on ollut maissa jo tovin, vaikka se on pyöräillyt rannasta kotiin, helteisenä väreilevän illan läpi.


Aamulla lämpömittari näyttää +26°, tiedän että se tulee vielä nousemaan siitä. Vedän housut jalkaan, niiden päälle mekon, sujautan jalat tennareihin. Kassiin pakkaan ohuen neuletakin, paksumman puuvillaneuleen, hupullisen anorakin, sukat, huivin, kemeran, vesipullon ja eväitä.

Polkiessani Pohjoisrannan kautta kauppatoria kohti tulee kuuma, todella kuuma. Torilla ilma seisoo, lokit huutavat, roskiksissa haisee lämmennyt loimulohi ja rasvaiset pannuperunat. Jonossa Ms Katarinaan on tungosta. Kannella vatsakkaat suomalaiset hikoilevat ja vähentävät vaatetta. Vaikka olen täysi maakrapu esimerkiksi isääni tai moneen muuhun verrattuna, katson silti jo nyt hieman säälinsekaisin tuntein hellemekossa kyytiin lähteneitä rouvia.

Ei mene kovin kauaa kun rouvat katoavat sisätiloihin. Puen kaikki laukussa olevat vaatteet päälle ja asetun istumaan mukavammin.


Istun kannella kuin kirkossa.

Kuuntelen nauhoitettua opastusta silloin kun kykenen. Lopun aikaa rauhoittelen sydäntäni, yritän muistaa hengittää, tuijotan merta merta merta merta merta.... Hämmästelen hieman kanssamatkustajiani, jotka tuntuvat olevan kiinnostuneempia laivan kahvi-, ruoka- ja alkoholitarjonnasta kuin maisemista, mutta en kauaa. Koska minulla on parempaa tekemistä.

Minä käyttäydyn yleensä aina vesillä kuin rakastunut.

Joku on joskus saattanut osata hyödyntääkin sitä, sillä tällaisissa tilanteissa menetän arvostelukykyni, kuuloni ja ymmärrykseni, toimin ainoastaan

sielulla

ja

sydämellä

ja ne molemmat hukkuvat kilpaa, 

täyttyvät kilpaa, 

merivedellä joka kipuaa alaluomille saakka, 

pyrkii ulos

suolaisena 

vetenä


Kahden tunnin kuluttua saavumme osoitteeseen 60°06,5'N  25°24,8'E.

Tämä on Söderskärin majakkasaari, joka sijaitsee ulkosaaristossa 30km matkan päässä Helsingistä, 80km päässä Viron rannikosta. Tästä eteenpäin ei ole kuin avomerta.


Tuulee. Ilma on maitomaista utua. Häikäisee. Taivas ja horisontti kääntyvät ympäri. Tuijotan ja tunnen putoavani. Se on ihana tunne.


Jättäydyn tungeksivassa jonossa viimeiseksi. Saan kortin joka kertoo minun kuuluvan viimeiseen opastettuun majakkakäyntiryhmään. Ensimmäiset lähtevät puskemaan tuulta päin ylös majakalle, ja korvani erottaa valitusta kahvilan puuttumisesta. Eräs rouva haluaa tehdä reklamaation, koska nettisivuilla ei ole kerrottu lintujen pesimäalueilla koskevasta liikkumakiellosta. Ihmisillä tuntuu olevan epämukavaa ja kylmä.

Minä ja muutama muu olemme kääntyneet kohti avomerta. Kaikki näyttävät erittäin onnellisilta. Nuori poika pitää kiinni hupustaan ja nauraa ääneen. Harmaatukkainen nainen hyppelee kalliolla kuin kotonaan ja huutaa tuuleen: Pertti katso! Joutsenia!




Söderskärissä viivytään kaksi ja puoli tuntia. Sen luulisi olevan pitkä aika. Joillekin se onkin. Pieni karu kalliosaari, jolta ei oikeastaan löydy ensimmäistäkään tuulensuojaa.

Minulle se riitti juuri ja juuri.

En tiedä mikä siinä on. Onko se jokin sisäänrakennettu juttu?


Opastusryhmäni päivittelee entisaikojen majakanvartijoiden perheiden elämää. Opas on kertonut että neljä perhettä asutti punaista rakennusta, majakkamestarin asuessa toisessa. Puhutaan paljon säästä. Tietysti, ollaanhan ulkosaaristossa. Helsinkiin piti soutaa, hiihtää tai luistella. Kolmekymmentä kilometriä suuntaansa. Puhutaan hylkeenmetsästyksestä, eristyksissä elämisestä. Merestä.

Kyllä minä tiedän olevani tyhmä kaupunkiorava, en minä voi tietää millaista se on ollut.

Mutta silti. Jokin minussa läikähtää,

menee aivan reunalle täällä.

Sijoiltaan,

tai

sijoilleen?



Juhannusruusu on vielä täydessä kukassa.




Ruohosipuli ja meri tuoksuvat kilpaa. Kuin sellainen kirkaslieminen kalasoppa.


Majakan ovi on maalattu siniseksi. Sen toiseen ovenkahvaan on kiinnitetty linnunsulka. Astun viimeisenä sisälle hämärään.


Ikkunalaudoilla on kuvia majakanvartijoiden perheistä. Kuulemme tarinan ainoana koirana saaressa eläneestä hyljekoirasta, joka oli yllttäen saanutkin pennut. Se oli uinut lähimmälle saarelle, kuuden kilometrin matkan päähän. When there is a will, there is a way... Kuulemme tarinan majakanvartijan tyttärestä Hannasta, joka käveli unisssaan. Ja jonka kalastajapoika nouti vaimokseen vuosien päästä siitä kun oli löytänyt tytön aamuvarhaisella kallioilta vaeltelemasta.


Kovaa työtä se on ollut. Ahavoitunutta, karua, yksinäistäkin. 

Tiedän että kuulostan siltä kuin romantisoisin. Ja sitten paikkailen sitä romantisointia tuollaisilla karua ja yksinäistä -kommenteilla.


Kirjoissa ja elokuvissa majakanvartijat ja luotsit ovat niitä joilla viiraa päässä. Tiedän että minullakin viiraa päässä. 


Ja sitten he ovat niitä jotka osaavat lukea vettä. 

Minä en osaa lukea vettä, 

mutta kun

 se osaa 

lukea 

minua


Majakanvartijan työhuoneesta löytyy vanha kellastunut omistuskirja.


 Portaissa pitää varoa päätään, ja askeltaan.


Olen jättäytynyt viimeiseen ryhmään tahallani. Kukaan ei odota alhaalla vuoroaan, ja me viimeiset saamme jäädä niin pitkäksi aikaa kuin tahdomme. Katson kelloa... Ei voi olla totta, enää puoli tuntia lähtöön. Minä ja harmaatukkainen kallioilla hypellyt rouva, miehensä, ja muutama muu viivyttelemme lähtemistä.

Kukaan meistä ei puhu mitään.


Ylhäällä tuulee niin että tasapainosta tulee heikkoa. Kaide tuntuu olevan omituisen kaukana, vaikka se on juuri siinä, käden ulottuvilla.








Aivan ylhäällä lasi suojaa tuulelta joka vinkuu ulkona. Tämä majakka toimisi vielä.



Hannan kalastajamiehellä oli kuulemma tapana vastata kysymykseen siitä kuinka oli tulevan vaimonsa tavannut: "Lounatuuli toi."

Majakassa on lounatuulen mukaan nimetty huone. Alhaalla jään juttelemaan opastytön kanssa.

"Sulla on aika ihana työ."

"Niin on. Vaikka jotkut kyllä kyselee, että mitä mä oikein teen täällä."

"Etkö mee maihin välillä?"

"Joo, tottakai. Mut aika usein jään yöksi. Nukun tuolla Lounatuulen huoneessa."





Hieman ennen laivan lähtöä, minä ja aiemmin kallioilla ääneen nauranut nuori amerikkalaispoika kävelemme vielä huojuvan riippusillan puoleenväliin.

Sitten on pakko lähteä.


Katarinalla on täysi tohina päällä. Ihmiset tungeksivat täpötäydessä ruokasalissa, olutpullot sihahtelevat auki. Kipuan kannelle muiden omissa oloissaan istuvien seuraan.

Mietin miksi tällaisista paikoista lähtemisessä on tunne, kuin jättäisi jotain itsestään?

Jos tekisin tarpeeksi monta merimatkaa, katoaisinko kokonaan,

pieniksi palasiksi maailmalle?


Kapteeni kertoo tuulen yltyneen. Opastytöt juoksevat reput selässä viimeisinä kyytiin; Helsingistä lähdössä ollut pienempi paatti on päättänyt ettei se ole riittävän merikelpoinen tälle tuulelle, joten me olemme tänään viimeiset saapujat ja lähtijät. Ja palaisimme kotiin sisempää reittiä. Kapteeni pahoittelee pidempää kotimatkaa, mutta toteaa kuitenkin lopuksi, ettei se varmaan haittaa.

Ei minua ainakaan.



Saavumme Kauppatorille puoli seitsemän aikaan illalla.

Helteinen Helsinki.

Kotona totean että minulla on ainakin sata uutta pisamaa.

Ja tosi takkuinen tukka.