[undine: the elemental being of water]

28. elokuuta 2015

Ankkurissa

Jos joku kysyisi mitä olen viime aikoina tehnyt, vastaisin että olen vähän rimpuillut, pikkuisen tuskaillut, ollut väärän kokoinen omiin "nahkoihini", hyvästellyt kesää, kaivannut syksyä, sanonut ja vetänyt sanani takaisin, kummastellut kuinka keski-ikäisenäkin voi olla taipuisa ja pehmeä kuin paju. 

Etsinyt laatikoista alkukesällä tekemääni pajupilliä, juonut teetä, leiponut pikkuleipiä (joista tuli liian makeita), availlut tapettirullia ja maalannut ruuvinreiät piiloon sitruunankeltaisella maalilla.

Kaivannut karpaloa ja puolukkaa, mutta tyytynyt mustikkaan.

Ja sitten mustien kirjainten muodostamia jonoja; kirjoja ja kirjeitä ei mistään ja ei kenellekään, sanoja koko maailmasta ja koko maailmalle.


Ja sitten ostin myös laivan ankkurin.

Jaksan juuri ja juuri nostaa sen, se on vanha, ruostunut ja kaunis.


24. elokuuta 2015

Metsälampi

Juuri nyt, tätä kirjoittaessani, olen sitä mieltä että eräs parhaita asioita liittyen äitinä oloon, on se että se lapsi kasvaa aikuiseksi, ajaa ajokortin, ja tykkää lähteä illalla pienelle road tripille. 

Ja että minä pääsen mukaan.


Määränpää sijaitsee metsässä.


Ajamme ensimmäisellä kerralla ohi, emme huomaa matalalla paistavalta ilta-auringolta pientä lammelle ohjaavaa kylttiä.


 Tämä on tuttu metsä, sen keskellä tuttu lampi, niiltä ajoilta kun poika oli pieni.




"Lapset" menevät veteen ensin.


Minä perässä.


Metsälammessa uimisessa on jotain erityistä, vaikka merta niin kovin rakastankin. Metsälampien musta samettinen vesi, pinnan lämpö, syvällä kirkas kylmyys. Lumpeet, vesihyönteiset, lammen hiljaisuus. Tiedän miltä näyttää lammen päällä aamuhämärissä lepäävä utu.


Tällaisissa paikoissa tulee aina jotenkin primitiivinen olo. Kuin olisi ollut täällä ennenkin. Ihan kuin jostain tuolta, kallion, kuusen ja käppyräisen männyn takaa kiemurtelisi ihan pieni savujuova.. Kuin siellä voisi olla jokin pieni mökki, mustikkamättäiden keskellä.

Ei siellä tietenkään mitään ole, luontopolkuja korkeintaan.

Mutta silti. Tuntuu kuin siellä olisi.


Tänne tahtoisi jäädä. Tahtoisi muuttua osaksi maisemaa. Mennä metsänpeittoon.


Uinnin jälkeen vaihdetaan kuivaa ylle.

"Onks toi mun vanha huppari?" - kysyy poika.

Lisää äitinäoloetuja.



Paluumatkalla näemme vaikka kuinka monta pienenpientä sammakkoa. Ne loikkivat polulla ympäriinsä, kuin yhteisestä päätöksestä. Pitää varoa mihin astuu.

Samettisiipinen perhonen lentää matalalla, koskettaa lammenpintaa, ja jatkaa matkaa, vielä hieman ilta-auringon oranssia siivissään.


Autossa nojailen takapenkillä ikkunaan, kaikilla on nälkä. Katselen maisemia, kuuta, mietin että voisin jatkaa matkaa vaikka läpi yön. Pidän autossa matkustamisesta, tien päällä olosta. Olen vuosikausia jo tahtonut ajaa Helsingistä Jäämeren rantaan. Tai en siis ajaa, en edes osaa, vaan vain istua kyydissä.


Hiukset ovat märät ja tuoksuvat metsälammelle. En haluaisi pestä niitä koskaan.




22. elokuuta 2015

Lauantai-ilta, ilman lämpötila +26°, meriveden lämpötila +18-20°

Linnanmäen ohi, alamäkeä. Tuuli kieputtaa poninhäntää, paljaat jalat samoilla polkimilla kuin koko kesän. 

Läpi Töölön, läpi Hesperianpuiston nurmikkopiknikeiden.

Rantaa pitkin Hietsun uimarannan kupeeseen. Kello lähenee puolta seitsemää, ranta on täynnä. 




Vaijeri kuljettaa miestä laudalla. Hyppyri, voltti, kimmeltävä meri ja valkea pärske.



Minä voin lähteä hautausmaalta, mutta hautausmaa ei lähde minusta. Palaan aina; vuodesta, vuodenajasta toiseen. Portit aukeavat aamuseitsemältä (jos ei saa aamuyöstä enää unta), ja ovat auki iltakymmeneen (jos ei nukuta vielä). Tänään pihlajat olivat pukeutuneet punaiseen.


Koivu oli taivuttanut runkonsa sopivaksi istua.


Lapinlahden sairaala oli piiloutunut.



Ruoholahdessa eksyn hetkeksi aivan toiseen maailmaan. Päälleni taipuvan lehtikaton jälkeen pujahdan tunneliin, lasia ja betonia.


Muutama hetki ja maisema vaihtuu taas.


Olen sanonut sen tuhat kertaa ja tulen sanomaan tuhansia kertoja uudelleen. Tätä minä tarvitsen, tämä on minun Stendhalin syndroomani, minun meriveteni, horisonttini, rakkauteni.


Kaikki minun luotoni, kaikki minun lokkini.



Lentoni, laivani, lähtöni, jäämiseni.


Tulen kun jää on monta metriä paksua, tulen kun jäät lähtevät. Tulen keväällä ja tulen kesällä.

Tulen syksyllä kun meri muuttuu tummaksi ja linnut lähtevät.


 Puoli yhdeksältä illalla sataman digitaalisessa näytössä lukee +26.°


Jos joskus lähtisin, lähtisin vain palatakseni takaisin.


Kuka rakensi nämä kadut minulle kävellä



katukiveni

                      joissa

                                    kokonaisen

           kesän

lämpö


Jalat kaduista likaiset.

Kotona saippuaa ja lämmintä vettä.


Lähteä ja jäädä.





"Joka kerta yöt pimenevät aivan huomaamatta. Jonain iltana elokuussa sitä menee ulos asialle ja yhtäkkiä kaikki on sysipimeää, iso lämmin musta hiljaisuus talon ympärillä. Jatkuvasti on kesä, mutta se ei enää elä, se on seisahtunut kuihtumatta eikä syksy ole vielä valmis tulemaan. Tähtiä ei vielä ole, vain pimeää. Silloin haetaan paloöljykanisteri kellarista, se saa seistä porstuassa, ja taskulamppu ripustetaan paikalleen ovinaulaan -

Yö oli musta mutta ei enää niin lämmin, siinä oli hienoista, kirpeää viileyttä. Hyvin hitaasti isoäiti tuli alas portaita, hän kääntyi talosta poispäin ja hellitti otteensa. Ei se ollutkaan niin vaikeaa kun hän oli luullut. Kyykistyessään puuvajan taakse hän tiesi täsmälleen missä oli, tiesi talon, ja meren, ja metsän. Kaukaa väylältä kuului ohiajavan laivan jyskinä, mutta majakanvaloja ei erottanut."

(Tove Jansson, Kesäkirja, katkelmat viimeisestä, Elokuu-nimisestä  luvusta)

21. elokuuta 2015

Helsingin vaaleanpunaiset rannat

Töölönlahti torstai-iltana. 

Taiteiden yön ilta. 

Minulla on tapana käydä iltakävelyllä torstai-iltaisin. Useimmiten niillä kävelyillä on seurana kaveri - meille molemmille on helpompaa toisinaan lähteä kahden, sillä silloin on hankalampi ryhtyä perumaan. Kun on kerran sovittu.

Ananasmekkoon pukeutunut kaverini selostaa viimeisimmät työkuvionsa, astelemme alas Helsinginkadun viertä, varjostamme kasvojamme alhaalta paistavan ilta-auringon säteiltä.


Oopperan kohdalla kaarramme perinteiselle Oopperan kirpputorille, todetaksemme ettei juuri mitään ole enää jäljellä.


Pysähdymme katsomaan kun eri ikäiset, kauniit ihmiset tanssivat salsaa. Seisomme siinä aika kauan, se on niin sopivaa katsottavaa. Kuinka jokaisella parilla on oma tyylinsä, oma rytminsä. Kaikki katselijat hymyilevät, ihan joka ainoa.


Töölönlahti on kypsä kuin poimimista odottava hedelmä, niittoa odottava vilja. Nokkosenkukat kurkottavat olkapääni korkeudelle, takiaispallot ovat sinisiä oranssia valoa vasten.


Puisto on täynnä ihmisiä. Rannat ovat täynnä rehevää, hieman jo maatumiselle tuoksuvaa vihreää ja ruskeaa, käpristyneitä lehtiä, raskaita kaarelle taipuneita oksia, valtavia lehtiruotoja kuin jotain mystisiä toisen maailman jättikokoisiksi paisuneita kesää poiskuljettavia verisuonia.

- ne kaikki, jo odottavat lehtivihreästään luopumista.


Vesi on liikkumaton, veden pinnalla tuhansista siementen hahtuvapalloista kerääntynyt valkea peite.



Kaislat ovat tehneet sen illan kauneimman taideteoksen. Kolmen värin vedenpintaan heijastuva pysähtynyt, hiljainen, kullanruskea performanssi.


Etsimme sopivaa pysähdyspaikkaa. Tämä kävely vaatii nyt nimittäin jotain muuta kuin kävelyä. Tämä vaatii raukeaa, persikasta hiljaa sinisen sävyihin valuvaa iltaa, punaviinilasillista. Sillä ne torstai-illat ovat vielä edessä, ne samat kuin viime talvena, jolloin viima piiskaa villahuivin suojassa lymyileviä kasvoja, kadut ovat pimeät ja liukkaat, ja reitti valitaan periaatteella "tuuleeko mereltä vai mantereelta."


Hakaniemen ranta on jo vaaleanpunainen, minun kaimakseni ristityllä pienellä ravintolalaivalla joku laulaa laiskahkosti Neil Youngia, ja me olemme peräkannen ainoat asiakkaat. Katselemme ohi lipuvia puuveneitä, hiljaa huokailevia Krunikan kattoja, jossain etäällä yösatamaansa palaavia Kauppatorin rannikkoristeilijöitä.


Rannan kioskiravintolan asiakkaat kääriytyvät huopiin, loikoilevat kankaisissa aurinkotuoleissa, maahan päällekkäin pinottujen puulavojen päällä, keräilevät viimeisiä auringonkiiloja kasvoilleen.


Minä rakastan Helsinkiä, rakastan sitä ihan kaikkina vuodenaikoina.




Kotimatkalla vasta huomaan kuinka ilta on viilentynyt, kuinka helma tuntuu kylmältä paljaita pohkeita vasten.

Kotona ripustan pesulahenkarille kainalossani kulkeneen, Tanskan kuninkaallisen baletin ballerinan nauhoin ja lasikivin koristellun pikkiriikkisen korsetin. Enhän minä nyt aivan tyhjin käsin voinut Oopperalta lähteä...


Seuraavana aamuna, tänään, ilma on painava auringon lämmöstä.

Olen laittanut kengät takaisin jalkaan -

Vaikka päivät ovat vielä kuumia, alkaa paljasjalkaisten päivien aika olla pikkuhiljaa ohi.


Olen kotonani siskon tuomassa sinisessä mekossa.


 Se kaipaa kaverikseen syvänmerenhelmiä.


Ja kolibrikorvikset.





Tältäkin se voi tuntua. Elokuu.