[undine: the elemental being of water]

27. syyskuuta 2015

Minäkö vain

Jokin aika sitten kesken omituisen, hieman liikkumattoman työpäivän, sisareni lähettää viestin. Hänen harjaantunut, sujuvasti kauneutta lukeva katseensa on osunut netissä vielä ilmestymättömän muotilehden editorialiin, ja nopea mielensä on tehnyt päätelmän jossa minä pitäisin siitä.

Ja kuten aina, hän on oikeassa.



Tekee miltei pahaa kiikuttaa lehti, lokakuun Harpers Bazaar kaupan kassalle - siinä on nimittäin niin vähän minua puhutteleva kansi kuin olla ja voi. Viileän ja lahjakkaan brittinäyttelijättären fotoshopattu, totaalista ilmeettömyyttä (...?...) tarkoituksetta tai tarkoituksellisesti tavoitteleva katse, suoraan kameraan, ei mistään läpi.

Mutta sisäsivut palkitsevat, välittömästi.


Viimeksi muuttaessani yli neljä vuotta sitten, ahmaisi lehtiroskis valtavan määrän vuosien varrella kertyneitä muotilehtiä. Italialaisia; Flairia (jota ei liene enää olemassakaan), Amicaa, Velvetiä... Silloin ajattelin ihan tosissani... "näitä en ala raahata Kallioon, entistä asuntoa lähes 30neliötä pienempään kaksioon...ei siinä olisi mitään järkeäkään, kun uusiakin varmaan tulee ostettua.."

Vähänpä silloin tiesin.

Nykyisin ostan todella vähän muoti- tai muitakaan lehtiä. Suurin osa ei nimittäin tarjoa sitä esteettistä mielihyvää jota muutamien vuosien takaiset, taiteellisen kuvauksen ja kauniit vaatteet sujuvasti yhdistävät edeltäjänsä saivat aikaan. En inspiroidu. En aloita ompeluprojekteja, en suunnittele kirpparivaatteista uusia yhdistelmiä. En saa päähäni tehdä sisustuskankaista vaatteita. En edes oikein enää käytä lehtiä työvälineenäkään.

Ainoat jotka ostan, ovat Gentlewoman, satunnaisesti ruotsalainen Style By.


Tänä viikonloppuna olen sen sijaan tehnyt aamupakoja teekupin äärellä.

Toisiin maailmoihin.


Pidin kovin myös siitä, että malli ei näyttänyt 15-vuotiaalta.

Kaunista.

Iltaisin olen lukenut Sinisaloa, Wintersonia, ja ikisuosikkiani Borgesia. Kummallinen kaksoismaailmani, päivänvalon ja syksyn hämärtyvien iltojen jakama, siis jatkuu.

Olen myös nähnyt öisin varsin kummallisia unia, väkivaltaisia mutta järisyttävän kauniita. Lienee ainakin osittain lukemistani kirjoista johtuvaa.


"Siksi toisekseen, kirjallisuus ei muuta olekaan kuin ohjattua unta."


Kirjoittaa Hiekkakirjan esipuheessa seitsemänkymppinen Jorge Luis Borges.


Omassa ohjaamattomassa unimaailmassani alitajuntani käsittelee rajapintoja parhaaksi valitsemallaan tavalla.

Ostan kynttilöitä talven varalle, säilön puulipaston laatikkoon vanhoja avaimia - siellä on aika monta sellaista joista en enää muista tai tiedä mitä ovia ne aikanaan avasivat tai sulkivat. Mutta sen tiedän, että aika monta kertaa jostain irti päästettyään, huomaa hengittävänsä hieman kevyemmin.




                                                      On uskomattoman tehokas keino -
                                                                      seisoa oman maailmansa reunalla, 
                                                      ja tajuta mikä on 
                                                      se voima 
                                                      joka viimekädessä 

                                                     työntäisi alas kalliojyrkänteeltä. 

       

                                                    Ja sitten päättääkin hypätä itse. 

                                                    Laskuvarjoksi mukaan tunne siitä mitä 

                                                    irti päästäminen, 

                                                    luopuminen opettaa. 

                                                    

                                                    Se näemmä kasvattaa lapaluiden kohdalle järisyttävän kauniit, 

                                                    mustina kiiltelevät 

                                                    siipisulat. 




                                                    Ja sillä voimalla minä nyt katson. 



                                                    Katsokoon takaisin ken tahtoo. 
                                                    Omalla vastuulla.


                                                     

                                                      Kauniita öitä ja päiviä...

25. syyskuuta 2015

Illan tullen

Aamut ovat vielä valoisia. Ehtii hyvin ommella päivänvalossa ennen töihin lähtöä. 

Ajatuskin on vielä kirkas, mieli tyhjä, syyskuun taivas korkealla.


Voi pohtia vaikka seuraavaa: 

Hameiden ja mekkojen sivuhalkiot ovat usein ongelmallisia pitkähkölle ihmiselle, ainakin minulle. Näyttää nimittäin mielestäni aika oudolta, jos sivuhalkiosta näkyy koko reisi... (kun koko koipikin on jo itsessään suht pitkä). Onneksi sivuhalkiot voi ommella kiinni.



Rakastuin kai aika totaalisesti tähän mekkoon. Tiedän että se näyttää nojatuolilta, sohvatyynyltä, ja  lisäksi kaikkein eniten ehkä vanhalta tapetilta.. Nykyvaatteeksi se oli kuitenkin poikkeuksellisen hyvin valmistettu; jopa sivutaskuja (mekoissa kuuluu olla taskut!) sekä kaulusta reunustava tere oli huolella tehty. Merkki oli italialainen "Ganni" - ei minulle entuudestaan tuttu, mutta googleteltuani sen, totesin että hinnat huitelevat 150€:n paremmalla puolella. Maksoin omastani 25€, joka on aikalailla itselläni kipurajoilla kun ei ole kyse vintagevaatteesta. Mutta en voinut vastustaa tapettikuosia...


Jo iltapäivästä aiemmin niin kirkas ja tyhjä, mekkoihin ja korkeaan taivaaseen keskittynyt mieli kiinnittääkin huomionsa kellastuviin lehtiin, 

ajattelee puolihuolimattomasti muuttolintuja. 

Ja kuinka on ihanaa kun illalla kotona tuoksuu omena ja kaneli.



Illan viiletessä se samainen, jo hieman sekasotkuisempi ja hämärään kallellaan oleva mieli taisi raahata muutaman punaposken mukanaan Rakkautta ja Anarkiaa -leffaan.


Syyskuisessa yössä, elokuvan jälkeen, se kävelee ajatuksissaan keskustasta Kallioon.

Polkupyöräilevä italialainen herra pysähtyy vierelle: "Why are you taking pictures... when... it's so dark?"

Kysyn onko hän asunut Suomessa pitkään. Vastaus on muutaman kuukauden.
Minä sanon: "This isn't dark you know. Not yet... You'll see."


Itsensä Robertoksi esittelevä herra epäilee etten ole syntyjäni suomalainen. Kysyessäni selitystä asiaan, hän sanoo: "Because you smile."  

Kerron Robertolle olevani erittäinkin suomalainen, ja lisäksi vieläpä hyvin, hyvin, hyvin, melankolinen henkilö. Ja että kyllä suomalaiset hymyilevät, että hän on kenties kuitenkin erehtynyt? 

Pitää vain katsoa tarkemmin.

Kättelemme ja toivotamme toisillemme mukavaa iltaa.


Vajoan varjoihin, oikein helposti, erittäin mielelläni. En muista enää mitään siitä mitä aamulla ja päivällä on mahdollisesti tapahtunut. On kuin olisin illan tullen muuttunut toiseksi henkilöksi.


Kerään kameraan todistusaineistoa varjojen ja pimeän kauneudesta.


Pimeän peitosta.




Hakaniemessä löydän itseni porttikongin peruutuspeilin heijastuksesta. 


Olen kuin luupissa, tai lasipallon sisällä.

Tulee heti mieleen tämä.



 Yöllä kotona katson sanakirjasta sanan luuppi.



Luuppi


pieni suurennuslasi
algebrallinen rakenne
tietokoneohjelmoinnissa

ikuinen

silmukka


Unessani silmukka jatkaa ikuista liikettään,

aamulla herään vielä jonkin aikaa valoon.





17. syyskuuta 2015

päivän varjo

 Kuinka toimia, jos tahtoo tehdä vanhasta päivänvarjosta valaisimen?

1. Tuijotetaan kattoa makuuasennossa lattialla maaten määrittelemätön aika, mieluiten useampana iltana.

2. Kuvitellaan päivänvarjon läpi siivilöityvää valoa.

(kun on kuviteltu ja ihmetelty riittävästi, siirrytään seuraaviin vaiheisiin)

3. Vedetään pöytä keskelle lattiaa.

4. Nostetaan pöydän päälle tuoli (tämä ei ole tarpeen jos omaat normaalin huonekorkeuden - ja et siis asu vanhassa talossa kuten minä). Jos olet käytännöllinen ja järkevä ihminen, tikkaatkin toki käyvät...ja ovat varmasti turvallisemmat...

5. Viriteään päivänvarjon varren sulkijamekanismiin ketju, joka ripustetaan kattovalolle tarkoitettuun koukkuun.

6. Säädetään johdossa roikkuva hehkulamppu oikealle korkeudelle.


7. Maataan uudelleen lattialla määrittelemätön aika. Katsellaan päivänvarjoa ja valoa.


8. Noustaan istumaan, nauretaan ääneen ja haetaan mahdolliset asuinkumppanit katsomaan seinille muodostuvaa valtavaa pitsikuviota.


9. Maataan uudelleen lattialla ja kuvitellaan. Että olisi ihan pieni peukaloisen kokoiseksi kutistunut tyyppi, joka asuisi valtavan päivänvarjon sisällä.


(kun on kutistunut riittävän pieneksi, huomaa kuinka suurilta normaalihkon kokoiset raidalliset kollikissat vaikuttavat...)


10. Vertaillaan seiniä kiertävän pitsivarjokuvion eri ilmentymiä eri seinillä.


11. Aletaan kiinnittää huomiota kaikkiin mahdollisiin kauniisiin varjoihin ja heijastumiin. Kuten vaikka puseron kankaan läpi kuultava tuolin selkänoja...


Seinällä majaileva simpukankuori, joka äkkiä näyttää olevan veden alla...


 Keinuhevosella on ratsua paljon uljaampi sivupersoona, kaihtimessa villinä laukkaava varjohevonen...



 Näin toimitaan kun tahdotaan tehdä vanhasta päivänvarjosta kattovalaisin.





14. syyskuuta 2015

Aikaa tuhlattavaksi asti

Kuinkahan kauan siihen mahtaa kulua aikaa että totun vapaapäiviin? Siis sellaisiin päiviin jolloin saan tehdä mitä huvittaa tai olla tekemättä, ilman että takaraivossa kuiskii pieni ääni kaikkea sitä mitä pitäisi olla tekemässä.

Tänään, syyskuisena vapaapäivänäni, ehdin pestä lakanoita, kuunnella radiosta keskipäivän jazz-ohjelmaa, imuroida, juoda teetä avonaisen ikkunan alla. Ehdin järjestellä kaappeja, sulattaa pakkasen,  käydä kaupassa ostamassa kotimaisia omenoita ja unkarilaisen padan ainekset.

Ehdin ajella ratikalla Kaivopuistoon, saada mielihyvää talojen, portaiden ja ulko-ovien väriyhdistelmistä.


Ehdin olla ulkona kun aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta.






Ehdin syödä omenoita välipalaksi.



Tämän kaiken ehdin, vaikka kello oli vasta hiukan yli kaksi iltapäivällä. (Löysin muuten tällaisen pienen, samettirannekkeisen vedettävän kellon. Se toimii, kun vain muistaa vetää sen, siinä on helmiäisen sävyinen kellotaulu joka on jopa minun naurettavan pieneen ranteeseeni sopiva.. hintaa sillä oli huimat neljä euroa..).


Ehdin istua ja katsella merta,


Ehdin odotella ja katsella kun varjo syö valon, pala palalta. Asfaltilta, merenpinnasta, taivaalta. Ehdin kirjoittaa.


Ehdin purkaa osan kirppariostoksistani penkille, ja hämmästellä tämänkertaista aikaansaannostani. Todellakin tarpeellisia asioita: pieni puinen keinuhevonen, sininen hatturasia, ikivanha kankainen päivänvarjo. Hatturasian sisältä löytyy vielä vanha teräksinen teepannu Hongkongista. 



Odotellessani poikaa hakemaan minua, alkoi aurinko paistaa uudelleen.


Ajaessamme kohti Lauttasaarta se paistoi jo täyttä päätä siniseltä taivaalta. Perillä, kolmannen kerroksen parvekkeelta pilkotti meri puiden takaa.


Ehdin seistä parvekkeella auringonkiilassa, jutella laatikkoviljelemisestä ja kissan karkuretkistä.


Ehdin rapsuttaa Mashaa, Venäjältä saapunutta metsäkissaa joka oli meitä vastassa jo ovella, sekä huumaantua asunnosta leijailevasta perinteisen lihaperunakukon tuoksusta. Vieläkin harmittaa etten kuvannut kukkoa kauniissa ruiskuoressaan, tai poikani ilmettä kun se kannettiin pöytään. Kerta se on ensimmäinenkin, aika usein. Ruoka oli taivaallista, se lienee sanomattakin selvää. Mikään mikä hautuu uunissa taikinakuoressa neljä tuntia, ei voi olla muuta kuin taivaallista.


Ehdin syödä itseni ähkyyn, sitten syödä vielä jälkiruokaakin, puhua elämästä ja kaikista vuosista tässä välissä. Katsella vanhoja valokuvia, nauraa rätkättää ja kaipa vähän liikuttuakin.


Ehdin tehdä tätä kaikkea, ennen kuin ilta pimeni, ulkona viileni ja piti jo sulkea parvekkeen ovi. Silti vielä ehdimme sytyttää kynttilät ja höpöttää hämärässä hetken.


 Masha oli nukahtanut sohvalle.


En muistanutkaan kuinka paljon tärkeitä asioita voi mahtua yhteen ainokaiseen päivään. Aion tottua vapaapäiviini nopeasti. Aion käyttää ne hyvin, täyttää ne rakkaudella aina kun voin.

Koska ehdin.

Ja haluan.