[undine: the elemental being of water]

29. lokakuuta 2015

Talvipuutarha

Seitsemänkymmentäluvulla naisilla oli useammin pitkät hiukset kuin nykyisin - ehkä vain siksikin kun kyseisen vuosikymmenen tapa laittaa hiukset osittain kiinni on niin nerokas. Hiuslenksuilla saan aina tukkani niskasta takkuun, tällä tavoin en koskaan. Lisäksi pehmeä nahka ja sen läpi solahtava puutikku eivät katko hiuksia. 


Ja hyvänen aika, onhan tämä nyt sata kertaa kauniimpi kuin jokin kuminauha-asia...?


Ainiin, minulla on kotona talvipuutarha.

Tällaiset kauniit vaatekaapit olivat nimittäin vailla kotia, ja koska minulla on niin valtavasti ylimääräistä tilaa, (lue: liikaa vaatteita), päätin että ne saavat tulla minun luokseni. Lisäksi minulla on poika joka tekee työkseen muuttohommia. Siispä tarve kohtaa toteutuksen...

Siinä vaiheessa kun näytti siltä etteivät kaapit mahtuisikaan hissiin, taisin kyllä hieman nielaista. Pojalta kantohommat vielä luonnistuvat, mutta sanotaan nyt vaikka niin että voimanosto ei ole vahvimpia puoliani, vaikken olekaan aivan niin "hentoinen" kuin miltä näytän. Yli kaksimetriset puukaapit kuitenkin....

No, melkoisen säätämisen jälkeen saimme ne kuitenkin kahdestaan neljänteen kerrokseen. Hissillä.

                                   
Kun vaatekaappini aukaisee, 

(mustien ovien takana, kukkaköynnösten kätkössä)

siellä soi tämä laulu. 

Seitsemänkymmentäluvulla osattiin monet muutkin asiat (hiussolkien lisäksi) paremmin kuin nykyisin. 


                                            

                                            Pieni hyönteinen nukahti kerran ruusun vuoteeseen

                                            illalla myöhään kun aurinko laski kauas luoteeseen.

                                            Kaste soitti kuoriaisen korvaan kelloaan:

                                            Lennä lennä, on aika mennä ruusun nukkumaan

                                    

                                   (tsekkiläinen lastenruno, suomalaiset sanat Eeva-Liisa Manner)


25. lokakuuta 2015

Lämmönvaraaja

Nukun pitkään. Näen kummallista unta jossa yritän kantaa lapsuudenkotini lämminvesivaraajaa. Käsivarteni eivät millään yllä sen ympäri, sen metallinen pinta painuu kyynärtaipeisiin. 

Kuljeskelen myös samaisen talon pihalla, etsin kuumeisesti jotain. Kumarrun vanhan kaivon kohdalle, ja siihen missä pyykkinaruja kannattelevat tolpat seisovat syvällä maassa. Siirtelen syksyisiä lehtiä, märkää risukkoa, sataa tihuuttaa ja sormia paleltaa. Kyykistyn ja kohotan lehtipeitettä, sen alla valtavat taivaansiniset kissankellot täydellisine kellokupuineneen. 

Väärän vuodenajan hennot kissankellot. 

Joku seisoo takanani. Sanon ääneen: "tästä ei sitten saisi ruohonleikkurilla... kun on nuo kissankellot."


Herättyäni vedän jalkaan kahdet villasukat päällekkäin, ajattelen kellojen siirtämistä ja unta joka meni ajassa taaksepäin, sekoittui todellisuuteen. Todellisuuteen,  jossa lapsuudenkotini myydään ihan pian.

Olen kantanut lämminvesivaraajaa, sitä hirvittävää rumaa möhkälettä joka antoi vain muutaman minuutin suihkuaikaa jääkylmässä kellarissa, viisihenkisen perheen minuuttisuihkut, ja minä se jolla oli pisin tukka ja ehkä kaikkein suurin vedentarve. Muuttaessani ensimmäiseen omaan kotiin, en välittänyt ajatella hetkeäkään sen koommin vedenkulutusta kuin kuivaa nahkaanikaan, vaan lojuin tuntikausia kuumassa ammeessa, korvat vedenpinnan alapuolella ja kuuntelin kohinaa. Koska voin. Koska lämmin vesi ei loppunut.


Keitän teetä ja mietin saamaani ylimääräistä tuntia. Kellojen siirtämisen kohdalla, ehkä juuri sillä hetkellä, tein unessa kämmenistäni kuperat suojat hentoisten varsiensa päissä riippuville suurille kissankelloille.

Alitajunta hoitaa ihmeellisellä tavalla kipeitä rajapintoja. En voi vaikuttaa asiaan, en voi muuttaa nykyhetkeä. En voi asua kolmensadan neliön rintamamiestalossa, enkä voi estää sen myymistä. Mutta unessa suojaan jokaisen kissankellon, ja otan vihaamani lämminvesivaraajan mukaan.

Korjaan tuon kuvan mekon, vihdoin. Se on odottanut luvattoman kauan, hihojensa käänteiden harsimista sekä irronneen napin ompelua. Käytän käsillä tekemistä terapiamuotona. Neula ja lanka - keskittyminen liikerataan - tyhjentää mielen. Kissankellot helisevät hiljaa.

Ja sitten istunkin jo raitiovaunussa, heiluttelen jalkojani ja valmistaudun näkymään joka avautuu joka vuosi samanlaisena messukeskuksen portaiden yläpäässä. Liikaa ääniä, liikaa valoja, liikaa ihmisiä. Metrilakua, mikrofoneja, mainoksia.

Kirjamessut.

Ja silti minä tulen, tulen joka vuosi. Ja koska en pääse kuin sunnuntaina, en edes katso muiden päivien ohjelmaa. En halua ahdistua kaikesta mistä jään paitsi, enkä halua ajatella että sunnuntai on se keittokirjaviihdeurheilulastenpäivä.


Ja aika pian päädyn antikvariaattipuolelle kuitenkin. Täällä en pistä silmään, kuten ei kukaan muukaan. Täällä kukaan ei katso kanssaihmisiä, vaan kaikki ovat kohdistaneet katseensa hyllyriveihin. Haluaisin itse asiassa voida nähdä sen kaiken lintuperspektiivistä. Päälaet kallellaan,  oikealle nojaten, ihmisten rivistöt hartaina hyllyrivien välissä kuin kirkossa; vaihtoaskel, pysähdys. Äänettömästi askel taakse, kun päästää toisen pää kallellaan kulkevan editseen. Suurin osa vierelläkulkijoista on miehiä joilla on harmaata ohimoilla. Viihdyn hyvin.

Kolmen tunnin jälkeen niska on jumissa ja pahvimukissa pussiteetä. Kun ei jaksa enää katsella, voi kuunnella. Taustahuminaa, havinaa, askelia, katkelmia puheesta. Onko teillä nuoren opettajattaren varaventtiiliä...? Entäpä sitä ja sitä eräkirjaa vuodelta se ja se...?


Oli paljon sellaista mitä olisin voinut kantaa kanssani kotiin. Muutama kansantaruihin liittyvä jäi ostamatta, samoin Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Kolmenkymmenen euron hinta laittoi muutamankin kerran miettimään uudelleen.

Ulkona pimeä sekä yltynyt, jatkuva sade. Liikennevaloissa loikkaan lätäkön yli, Pasilan valot ovat tehneet mustaan veteen keltaisia valokuvioita.



24. lokakuuta 2015

Kultainen kaupunki











                                                          Heitä päälleni, minä sanoin
                                                          sille pojalle joka seisoi syksynlehtien
                                                          seassa, ja sitten niitä alkoi tulla,
                                                          keltaisia, ruskeita, vihreitä leijui kasvoilla,                  
                                                          hartioilla, käsivarsilla, hän huiski ja nauroi,
                                                          kun ne taas leijuivat maahan, siihen juoksi
                                                          rannalta kultainen noutaja, punainen turkki
                                                          lainehti lehtien alla, se painautui sääriäni vasten.


                                                           (M.Rekola)




21. lokakuuta 2015

...don't need no other lovin' baby





parittomat teekupit

parittomat sukat

ja 

lapaset


pariton lukumäärä melkein mitä vain

missä on särö

reikä

silmäpako

puuttuva nappi


pariton lukumäärä...

...tosin minulla on kuitenkin kaksi korvaa, ja korvissa lähes identtiset korvanlehdet (tosin niissäkin on pariton lukumäärä reikiä...), niin parillisuus sopii kyllä useimmiten korvakorujen kohdalla.

Tosin joissakin tapauksissa viehätyn silti enemmän

parittomuudesta.

Yhdelle linnulle yksi linnunpönttö, ehkä toiseen korvaan vaalea virkatttu korvis, ja toiseen musta?



(Ja eikö ole niin, että jos mekossa on samettikukkia ja tuollainen selkä, niin sitä ei voi olla viemättä kotiin.. orpoa mekko-rukkaa...?).




Mikähän siinä on, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä mutkikkaammin ja samalla yksinkertaisemmin suhtautuu asioihin.




(I like being on my own better than I like anything else, but I can't give up love. Maybe it's the tension between longing and aloneness that I need. My own funicular railway, holding in balance the two things most likely to destroy me. - J.Winterson).



you and me and the devil makes three..

18. lokakuuta 2015

(tšaj) ’tee’

Lokakuu tuntuu loikkivan eteenpäin. Se ottaa harppauksia - joissa viikko tuntuu vuorokaudelta. 

Sain vastoin omia odotuksiani sairastaa jonkinlaisen syysflunssankin; seikka josta voi todeta vain etten ole tullut siinä vanhemmiten yhtään viisaammaksi. Sairastan niin harvoin, etten yksinkertaisesti tunnu osaavan ottaa koskaan riittävän rauhallisesti. 

Sisko kävi Helsingissä, aurinko paistoi joka päivä, kävelimme jalat kipeiksi ja oli mukavaa (kuten noista Hämeentiellä räpsityistä kuvista voi aika helposti päätelläkin...). 

Riehuin liikaa, ja se sitten kostautui työviikolla yleisenä väsymyksenä. Tuntui ettei mikään määrä unta olisi ollut riittävästi.








Olin jo etukäteen päättänyt, että jos auringonpaiste jatkuisi tänään, ottaisin suunnan pyörällä vaikkapa keskuspuiston läpi. Ajelisin hiljakseen puiden siimeksessä, syksyn kultaisen valon siivilöityessä latvojen lomasta...

Lähtiessä kaikki tuntui täydelliseltä, mutta jo ensimmäisessä ylämäessä oli pakko taluttaa. Henki ei kulkenut, tuli kuuma, sydän rimpuili tarpeettomasti rintalastan alla. Sopivassa polun mutkassa annoin pyörän nojailla jalkaansa vasten ja huilasin hetken ennen kotimatkalle lähtemistä. Oli kurja luovuttaa, mutta minkäs teet, en ole vieläkään aivan kunnossa. Olen kerran saanut hankituksi ihka oikean keuhkokuumeen, kun en ymmärtänyt olevani oikeasti sairas. Sairaalareissu ja sitä seurannut toipuminen kesti kaksi kuukautta - siitä opin sentään ehkä jotain. Jos tuntee itsensä väsyneeksi, kannattaa levätä vaikka ei muita oireita olisikaan.


Mutta on kyllä eriskummallinen lokakuu. 

Kaunein. Tänäänkin tarkeni nahkatakissa ja villaponchossa ihan hyvin.

Tukka on kasvanut kesän aikana.

Puolikuntoisen sunnuntaini sijaisohjelmaan on kuulunut sittemmin Miles Davis levylautasella, pannari uunissa sekä Hemingwayn vuosien 1921-1926 Pariisimuistelmat.

Minulla on ollut jo muutaman viikon "ei huvita lukea mitään" -jakso. Niitä tulee aina toisinaan, ja ainakin tähän saakka ne ovat joka kerta (onneksi) lopulta menneet ohi. Tyypillisesti "ei huvita"-jaksoni alkaa kirjalla jota en saa loppuun. Jään jumiin, en nauti, en usko henkilöihin, en ymmärrä miksi kirjoittaja on halunnut kertoa juuri sen tarinan, juuri sillä tavalla. En usko kirjoittajaa. En unohdu tekstiin, en nauti, en hukkaa äkkiarvaamatta kolmea tuntia jossakin toisessa maailmassa vierailuun. Tökkii.

Ostin kirpparilta Hemingwayn Nuoruuteni Pariisin parantuakseni "ei huvita" -taudista. Yksinkertaisesti kirjoitettu vanhenevan miehen nuoruusmuistelo, täynnä kuvauksia siitä miten nupukivet kuivuivat sateen jälkeen aamuauringossa, kuinka kahvilan tytöllä oli posken alle veitsenterällä leikattu musta tukka. Siitä millaista oli kun Gertrude Stein päätti antaa sukupuolivalistusta, tai kun Shakespeare and Companyn Sylvia lainasi Turgenjevin, D.H. Lawrencen ja Dostojevskin ilman lainauskorttia tai rahaa, hymyili ja sanoi vain: "Älkää sitten lukeko noita liian nopeasti."

Miltä St. James rommi maistui, kuinka sekaisin Zelda oikeastaan olikaan, kuinka Scottin kullanruskeat hiukset taipuivat laineille. Miltä kadut toisinaan löyhkäsivät, kuinka ei ollut rahaa lämmittää kamiinaa ja millaista oli nukkua (ja rakastella) patjalla lattialla. Ja tietenkin mikä oli paras tapa teroittaa lyijykynä. Tai kirjoittaa novelli.


En oleta parantuvani "ei huvita lukea"-taudista siksi että tämä pikkukirja olisi jotenkin erinomaisesti -tai edes kovin hyvin kirjoitettu.

Enemmän on kyse siitä, ettei siinä ole kyse mistään. Viipyileviä kuvauksia Luxembourgin puiston lehdettömistä puista, pieniä arkisia tarinoita henkilöistä jotka kirjoittivat, maalasivat, puhuivat, lukivat, söivät, joivat, rakastivat, löivät vetoa hevosista, kulkivat katuja ja elivät elämäänsä Pariisissa vuosina 1921-1926.

Sitäpaitsi minä taidan pitää siitä kun muut kirjoittavat kirjoittamisestaan.



Kaivoin papereistaan myös joitakin viikkoja sitten löytämäni täydelliset tsaikkalasit. Olen jo vuosia etsinyt sellaisia jotka täyttäisivät kaikki odotukset joita vannoutuneena venäläisen teen juojana laseille asetan. Ohut, kauniisti asettuva lasi, pitsimäinen, patinoitunut, riittävän koristeellinen, vaan myös herkkä metalliosa, sekä kahva josta on hyvä pitää kiinni.


 Nämä lasit ovat juuri sellaiset kuin pitääkin.






Vastapäätä keskellä Seineä, sen haarautumassa, oli Ile St-Louis kaitoine katuineen ja korkeine kauniine taloineen. Rantakaistalta pääsi sinne, tai sitten voi kävellä pitkin rantakatua, jonka vastapäätä venyttäytyivät Ile St-Louis ja Notre Dame ja Ile de la Cite.

Rantakadun kirjakojuista saattoi joskus löytää vastikään ilmestyneitä amerikkalaisa kirjoja, joita sai puoli-ilmaiseksi. Tour D'Argentin ravintolan yläkerrassa oli tuohon aikaan muutamia vuokrahuoneita, joiden asukkaat saivat alennusta syödessään ravintolassa, ja jos nämä asukkaat jättivät jälkeensä kirjoja, oli rantakadulla pienen matkan päässä kirjakoju, johon valet de chambre ne myi, ja sitten ne sai ostaa kojun omistajattarelta muutamalla vaivaisella frangilla. Hän ei luottanut englanninkielisiin kirjoihin eikä maksanut niistä paljon mitään ja myi ne mahdollisimman pian korjaten pienen voiton.

-Ovatko ne minkään arvoisia? hän kysyi meidän ehdittyämme ystävystyä.

-Joskus jokin niistä on.

-Mistä sen tietää?

-Tiedän sitten kun olen lukenut kirjan.


9. lokakuuta 2015

1940/2015

Lokakuu 2015.

Istun aamulla teekupin kanssa, syli täynnä mustaa raskaana laskeutuvaa kangasta. 

Tämän on ommellut joku itse, joku nainen, kauan kauan sitten. Harsin vielä ihan muutaman kohdan, sitten pujotan helmet kaulaan, sujautan jalat villasukkiin ja lähden töihin.



Eilen korjaamisen aloitti mekon alunperin löytänyt - eräs sielunmaisemani sisarista. Istui hänkin, sillä kertaa iltapäivää, teekuppi vierellään. Heilutteli villasukkajalkojaan, silmissä mietteliäs ilme.


Näin heti keskittyneestä ilmeestä että tarina on syntymässä. Kuulinkin siitä jo osan. Siitä kolmannesta naisesta, siitä kauankauansitten-naisesta... joka tämän alunperin ompeli.


Nina, kerrothan pian tarinan lopunkin.... (ja kiitos <3).

7. lokakuuta 2015

Marokkolaisia muunnelmia

Kuten olen aiemminkin maininnut, asuin lapsena joitakin vuosia Pohjois-Afrikassa. Ilman niitä vuosia en olisi kuka olen, ja karu aavikkomaisema lävistää minussa jotain aina. Useammalla tasolla kenties kuin itsekään kykenen ymmärtämään.

Tämän aiheen ollessa kyseessä, liikutaan niin sanotussa nelijalkaisten maailmassa. Aistimaailmassa; tuoksuissa, mauissa, väreissä, siinä miltä aavikkotuuli tuntuu iholla - tai saharan kylmän yön jälkeinen - pakkasesta viileä hiekka jalkapohjissa.


Kun puhutaan mauista, helpoiten minut tuohon maailmaan vie Ras el Hanout. Se on arabiaa, ja tarkoittaa kokin parasta - tai kaupan parasta. Tai englanniksi "head of the shop" tai "top-shelf." Ras el Hanout on pohjois-afrikkalaisen keittiön kuningas (tai kuningatar ;) ?), mausteseos jota voisi kai verrata käyttönsä yleisyydessä Intian garam masalaan.

Ras el Hanoutissa saattaa olla jopa kolmisenkymmentä eri ainesosaa, ja kokit ovat tarkkoja omista sekoituksistaan. Siinä on yleensä ainakin neilikkaa, kardemummaa, kanelia, chiliä, korianteria, jeeraa, muskottikukkaa, pippuria, kurkumaa... ja laventelia, inkivääriä, cassiaa, galan galangia sekä ruusun terälehtiä... 

Se ei ole tulista, se ei ole liian mietoa, siinä on raikkautta, keveyttä ja runsautta. Se ei oikeastaan ole suolainen, mutta se ei ole makeakaan. 

Se on tuhannen ja yhden yön mauste. Ja sitä voi laittaa miltei mihin tahansa. (Esimerkiksi ihan tavallisesta couscousista tulee makutaivas, sitä voi hieroa lihan pintaan, erityisesti lampaanlihan, ja se sopii tagineen).


Tänä iltana minua väsytti, vilutti ja aivastutti. Tarvitsin siis lämmittävää turvaruokaa. Tein jääkaapin jämistä keiton, ja vaikka en ole ryhtymässä ruokabloggaajaksi, niin nyt jaan lopputuleman. Tämä ei maksanut juuri mitään, ei tarvinnut käydä lainkaan kaupassa, ja vatsa täyttyi.

Ja mikä tärkeintä, maistui täydelliselle.


"Jääkaapin jämät kohtaavat mausteiden kiistattoman kuningattaren" - eli arkinen oodi Ras el Hanoutille:


Keittoon tuli:

- jääkaappiin unohtunut keittojuurespalasekoitus. (Jotakuinkin vielä tuoreina kelmun alla olivat pysyneet eri kokoiset palat kotimaisia juureksia: porkkanaa, lanttua, palsternakkaa ja purjoa).

Nämä tyypit keiteltiin kasvisliemessä kypsiksi, ja sitten lisättiin tölkillinen

- tomaattimurskaa, maustettiin sopivalla määrällä

- Ras el Hanoutia ja soseutettiin sauvasekoittimella.

Tässä kohtaa olisi jo voinut lopettaa, mutta koska kaapin perukoilta löytyi vielä purkillinen

- kikherneitä (ja koska minulla oli oikeasti nälkä), myös ne pääsivät soppaan mukaan.


En oikein osaa kuvata makua muuten kuin että minulle se tuoksuu ja maistuu Pohjois-Afrikkalaiselle pimeälle illalle, kaskaiden siritykselle, viehkeydelle, ylikukkineille kukille, jollekin kirpeälle, jollekin vatsanpohjassa lämmittävälle, hieman tuliselle muttei kuitenkaan, ja jollekin hunajaisen ruusuisen täyteläisen ihanalle.




Tervemenoa tuhannen ja yhden yön satuun...





4. lokakuuta 2015

Arsenikkia ja vanhoja pitsejä

Unohdetaan tällä kertaa kuitenkin se arsenikki... Ja keskitytään vanhoihin pitseihin.


Niistä tuli muunmuassa muutamat korvikset.



ps. Mikseivät leffatrailerit voi enää olla tällaisia?

3. lokakuuta 2015

Top 5 (välitilan selittämätön keveys )


Syys on välitilaa; ihanaa liikkeellä olevaa välitilaa, jonka tunnusmerkit valuvat huomaamatta läpi päivien.


1. Milloin keltainen, ruskea ja punertava piilottavat itseensä kaiken vihreän?


2. Milloin varjot pidentyvät, milloin kengissä on hyvä olla paksummat pohjat ja sukkahousuissa villaa?



3. Milloin on aika tuulettaa kaikki sata venäläistä villahuiviaan?


4. Milloin pussillinen sattumanvaraisia pitsejä houkuttelee ompelulaatikon äärelle, heti sen jälkeen kun on ensin keittänyt teetä ja sytyttänyt kaikki kotinsa kynttilälyhdyt?



5.     "I sleep with my feet on moss carpets, my branches in the cotton of the clouds."

                                                                            -Anais Nin-



                                                                           

                                                                            somewhere in between