[undine: the elemental being of water]

29. marraskuuta 2015

Valo, Töölönlahden linnut ja rakkausmekko

Lähetän kiitokset tuulen kaikille tyttärille - viime päivien ja öiden myrskysäästä - mutta myös tämän päivän huikaisevasta valosta.

Myrskysäällä harmaalla, silloin on lupa istua sisällä ja katsoa kun sade piiskaa ikkunaa. Saa kaivautua koloonsa, eikä haittaa vaikka melankolia heittää sen painavimman villahuovan harteille.

Mutta totuus on, ettei sitä loputtomasti jaksa.

Aamuaurinko kivisti aristavia silmiä tänä aamuna. (Tai aamupäivänä, sillä nukuin melkein puoleenpäivään... Kun on suruja, tarvitsee kovin paljon enemmän unta, vielä enemmän kuin normaalisti). 

Silti se valo tuntui jotenkin hirmu tervetulleelta. Se tuntui pakahduttavalta, kipeältä, mutta myös ihanan hauraalta ja oikealta. Se kuulsi läpi kukan terälehdistä, se haijasti peilistä siniset silmät joiden ympärillä on aivan uusia, hienonhienoja ryppyjä.



Se laittoi pukemaan palmikkokuvioiset harmaat sukkahousut, kukalliset helmat, pehmeän harmaan villapipon. Sai avaamaan ulko-oven, ottamaan askelia, toinen toisensa jälkeen, oikea, vasen, oikea. Se sai kävelemisen tuntumaan hyvältä, vaikka jäsenet olivat painavat ja kankeat, vaikka jokaista askelta piti ajatella.

Kävely on meditaatiota, runon kirjoittamista, sitä kun hyräilee mielessään jotain vanhaa laulua jonka sanoja ei aivan muista.


Valo ja tuuli. Maa ja taivas. Minä ja multa jalan alla. Kallio, reuna ja ylämäki, teddyvuoriset saappaat jotka ovat liian lämpimät tällaiselle säälle, mutta joita tarvitaan, pehmusteeksi minun ja maailman väliin.


Alamäen helppous ja hidas uloshengitys.


Punaisten pensaiden salaisuudet, pitkät varjot, ja ne vaaleat marjat joita lapsena paukauteltiin kengänpohjalla maata vasten, poks.




Töölönlahden syksyä ja talvea uinuvat rantakahvilan laiturit ja pyörätelineet. 



Mustat ruusunmarjat, mustat resuiset varikset.



Kaikki Töölönlahden linnut.




Ja sitten on niinkin, että minä olen tällaisissa mielentiloissa henkilö, joka ostaa sitten kirpparilta juuri sen mekon joka huutaa eniten rakkautta.

Sen jonka punainen on kuin kirpeä marja, sen jossa on hennot pienet pilkut, sen joka on pehmeä ja uumalta tavattoman kapea. Sen jossa on pitsikaulukset ja pienet pussihihat, valkoiset koristeelliset napit, ja jonka niskalapussa lukee "Lollipop of Finland."

Näytän väsyneeltä, tavattoman väsyneeltä keski-ikäiseltä naiselta, kun kelmeä valo heijastaa kuvani säröilevästä sovituskopin peilistä.

Sormet ovat kylmät, tärisyttää, tukka on mennyt niskasta isoon nyrkinkokoiseen takkuun. Ja päällä on mekko jota kukaan keski-ikäinen nainen ei nykyaikana pukisi päälleen, koska se huuta sitä rakkauttaan niin hartaasti.


Kuiskaan sille mielessäni mutta minäpä puen, ja tietoisesti puenkin.

Menen ruokakaupan kautta kotiin, ostan kardemumma-mustikkajäätelöä ja ainekset pojan lempiruokaan. Laitan tekstarin, "tehäänkö tacoja vai fajitaksia?", saan vastaukseksi hassun "Joo- ko."

Hymyilen koko matkan kotiin, punainen mekko ryppyisenä kangaskassin pohjalla, sen päällä pojan vaaleanharmaa neulepusero jossa lukee viskoosipolyamidiangora. Kotona laitan ruokaa, tungen jättikokoisen tumman luumunvärisellä pohjalla kukkivan villahuivin pakastimeen, pesen mekon ja harmaan neuleen emalisessa vanhassa pesuvadissa jonka pohjalla on isoja vaaleanpunaisia ruusuja.


Silitän mekkoa lämpimällä höyryraudalla, hitaasti jokaisen napin ja laskoksen ympäriltä.

Ulkona on pimeää, sade piiskaa taas ikkunaa. Ajattelen Töölönlahden lintuja, erityisesti niitä harmaita, jo isoiksi kasvaneita joutsentenpoikia.






Jalkaisin
sain kulkea läpi aurinkokunnan,
ennen kuin löysin ensimmäisen langan punaiseen pukuuni.
Aavistan jo itseni.
Jossakin avaruudessa riippuu sydämeni,
siitä virtaa kipinöitä, vavahduttaen ilmaa,
toisiin mittaamattomiin sydämiin.



(E.Södergran)

27. marraskuuta 2015

Olet valo minun niitylläni


Vanhan kivitalon ilmanvaihtoluukku soittaa marraskuuta. Myrskytuulta. Tuntuu kuin jokainen puuska ottaisi vauhtia kiviseinästä, yrittäisi lennättää kesän lopulla mustiksi maalatut kattopellit pimeään.


Kissa menee piiloon villapuseron sisälle. Ompelen mustaa silkkiä jossa on kirsikankukkia. 

Toissakesänä vaihdettiin uudet ikkunat, ei vedä enää. Tuikut lepattavat silti.

Nyt ulkona tuulee niin kovaa, että se ilmanvaihtoluukku ottaa vauhtia keittiön hormista. Huminalla on suunta, mutta se tuntuu törmäävän esteisiin vähän väliä. 

Ajattelen tuulta merellä, vapaata ilmaa, äärettömyyttä.

Tarvitsin tuollaiset vankat, puiset, riittävän kolhuiset kynttilänjalat. Hyvä koti hieman hennommallekin liekille.



Vielä ei olla sydäntalvessa, mutta matkalla.

Tuota kuunnellessa ajattelin jälleen kuinka ilmaisuvoimainen kieli meillä on. Kuinka se kertoo aika usein jostain sellaisesta jolle ei oikein ole nimeä. Hauraudessaan vahva melankolia? Niin, ja tuo tekstihän on Saima Harmajan (s.1913, k.1937) runo Sydäntalvella.

Sellainen myrsky jossa aivan pieninkin valonliekki lämmittää. Tekee pienen, kauniin, hennon, puristavan pesän, jonnekin rintalastan alle.






satu elämästä 

hauraammin soi  

kuin muistin 

sen soineen




vaihtuu suunta 

surujen 



kasvaa syys 

köyhään mieleen 

kaatuu tielleen 




liian pimeälle tielle  

lapsi yksin saatetaan 

askel haparoiden 

toista seuraan 



kuin varkain 

vie turvaan






olet valo minun niitylläni 

sitä voisin koskettaa



(Harmaja)

25. marraskuuta 2015

Hiidenneidon hiukset

kassa (tukka), kuontalo, kutri - slaavilaisia lainasanoja, peräisin muinaisvenäjästä aikaisintaan 600 jKr.

harja - balttilainen lainasana, ajalta jolloin Volgan keskijuoksulta luoteeseen kohti Itämeren allasta siirtyneet esi-isämme päätyivät kosketuksiin liettuaa, latviaa ja muinaispreussia puhuvien balttilaisten kanssa.

kampa - germaaninen lainasana, joita on parintuhannen vuoden aikana tullut suomen kieleen paljon, iso osa niistä on säilyttänyt vanhan asunsa miltei sellaisenaan. 



Sain ystävältäni lahjaksi käsinmaalatun, kolmipiikkisen suuren hiuskamman Pietarista. Uskomatonta kyllä, se pysyy hiuksissa paikoillaan.. Se on kenties vieläkin parempi kuin 70-lukulainen hiussolki josta aiemmin mainitsin. 


Viime päivät ovat olleet minulle kovin rankkoja. Olen terapoinut itseäni tyypilliseen tapaani; kerännyt ympärilleni kauniita asioita, pukeutunut aamuisin hitaasti, rituaalinomaisesti - silkkiin, samettiin ja puuvillaan jonka helmaa kiertää vanha brodeeraus tai pitsi. Kuljettanut viileitä sormenpäitäni brodeerausta pitkin kuin sokea. 

Yrittänyt tulkita itselleni vierasta kieltä, toisen maailman pistekirjoitusta.

Istunut aloillani ja täyttänyt pääni, sydämeni ja sieluni kansien välistä valuvilla mustilla kirjainjonoilla. 

Nukkunut unia näkemättä.   


                          "Pesi illoin, pesi aamuin, päivän päätä harjaeli, sydänyöt kuivajeli."  

             
                    
Hiiden neito suki hiuksiaan, sukimisesta sai alkunsa myyttinen iso tammi. Hiiden neidon hiuksista valmistettiin kielet maailman ensimmäiseen kanteleeseen. 

Muinaissuomalaisissa uskomuksissa hiukset edustivat ihmisen elinvoimaa, ne olivat yhteydessä ihmisen kohtaloon. 

Erityisesti leikattuja hiuksia piti käsitellä tietyllä tavalla, ne eivät saaneet joutua hukkaan.. Ne oli esimerkiksi paras vaikkapa polttaa, sillä jos ne päätyivät tuulen mukana hiiren, variksen tai harakan pesään, hiusten omistaja saattoi uskomuksen mukaan menettää järkensä. 

Lasten hiukset olivat aivan erityiset. Pohjanmaalla ei leikattu lapsen hiuksia tai kynsiä ennen kuin lapsi oli oppinut puhumaan, Hämeessä lapsen syntymähiuksia ei leikattu lainkaan. Vastaavia tapoja löytyy useilta suomensukuisilta kansoilta. Udmurtit muun muassa antoivat lapsen hiusten leikkaamisen kunniatehtäväksi sellaiselle, josta toivottiin elinikäistä ystävää.


Tämä vanha mollamaija on isoäitini tekemä. Sen kangas on silkinohueksi hapertunut, saumat moneen kertaan paikattu. Se on jo vuosikausia saanut osakseen kaikkein hellintä kohtelua; pelkästään sen siirtäminen paikasta a paikkaan b täytyy tapahtua äärimmäisellä hellyydellä. 

Mollamaijoja tehtiin aikanaan kaksi; tämä on tehty äidilleni, toinen tädilleni, äitini siskolle. Äitini mollamaijan hiukset olivat hänen omista hiuksistaan leikatusta hiuskiehkurasta. Myöhemmin äitini hiuskiehkuraan sekoitettiin minun pikkutytön tukkaani. Alkuperäinen hiuskiehkura on ajan saatossa ohentunut, osa hiuksista kadonnut maailmalle (ehkä ihan muutama suortuva on päätynyt sinne hiiren tai harakanpesäänkin..?)
Vieläkin siinä on kuitenkin sekaisin äitini silkkisen pehmeää lapsuustukkaa, ja minun karheaa jouhimaista hiustani.

Minulla on vanha hopeinen medaljonki (jossain?), jonka sisällä on poikani vauvakuva ja pieni sykerö vauvatukkaa.


Muinaisissa suomalaisissa tavoissa ja uskomuksissa kerrotaan, että morsian on voinut kääriä omia ja sulhasensa hiuksia kangaspalaan ja asettaa käärön sulhasen kaulahuivin väliin vihkimatkalle, 

jotta rakkaus pysyisi vahvana.


Juuri nyt tahtoisin kammata omani, lapseni, ja ehkä vielä muutaman muunkin henkilön hiukset, asettaa ne samantapaiseen kääröön, johonkin oikein kauniiseen kankaaseen. Palmikoida ne kaikki eriväriset, -ikäiset ja -pituiset hiukset yhteen, asettaa ne vaikka tyynyn alle 


ja toivoa.






Moni lienee sitä mieltä, että tämä laulu kertoo vanhan testamentin väkivahvasta Samsonista, sekä katalasta miehensä pettävästä Delilahista, joka hiukset leikkaamalla vei mieheltään kaikki salaiset voimat.

Itse haluaisin kuitenkin ajatella, että se kertoo suurinpiirtein kaikista ihmissuhteista, niistä kaikista jotka eivät koskaan päädy historiankirjoihin. Niistä lukuisista kerroista kun sanomme "minä rakastin sinua ensimmäiseksi", hetkistä jolloin yritimme väkisin muuttaa toinen toistamme, leikkasimme siivet tai päästimme irti, leikkasimme hiukan vinoon, mutta se ei haitannut, koska teimme parhaamme kuitenkin, tai kun tähdet putoilivat olkapäillemme, vaikka ne olivatkin vain vanhaa valoa.






                                                                    Nukkuvat.

                                                     Mitä äidit kaikkina aikoina 

                                                     ovat lopulta muuta voineet

                                                kuin kohentaa nukkuvien peitettä.



                                                           (Helena Anhava)

21. marraskuuta 2015

Lumi









Sinä et koskaan saa niin hellyyttä

et koskaan niin kuin lumisateelta

tuhansia tuhansia hetkituhansia


(M.Rekola)

17. marraskuuta 2015

Ei punaista...

  


....vaan...


puolukkaa
villivadelmaa
luumua
syklaamia
burgundia
karmiinia
viiniä
rubiinia
amaranttia
kirsikkaa
karmosiinia
purppuraa
ja
karpaloa

15. marraskuuta 2015

Siipisulkia ja meriterapiaa

Aurinko.

Se päätti tulla hetkeksi vierailulle tänään.


Pyöräilin pari tuntia. Tuntui hassulta polkea merenrantaan villapipossa ja aurinkolaseissa.




Kalenteristani on ruksittu pois, päivä kerrallaan, jo yli kaksi viikkoa rakasta marraskuuta. 


Toiset päivistä ovat olleet nopeita, viiltäviä, vilistävien teräväreunaisten kuvien sarjaa, toiset mykkiä, rakeisia mustavalkokuvia, staattisuudessaan toisesta maailmasta. Minä olen varjo mustavalkokuvan alakulmassa, olen valojuova joka halkaisee pikakelauksella kulkevan kuvavälähdysten täyttämän aikajanan.


Aamuisin kestää kauan herätä, täytyy tuijottaa pitkään ikkunasta ulos, ennen kuin ajatusten kirkkaat pienet palaset asettuvat, tulevat ulos harmaata märkää villalankavyyhteä muistuttavan unimaailman syövereistä.

Kaikessa on paino. Kummallinen ulkopuolinen ja sisäpuolinen paino, joka tekee helposti hengityksestä pinnallista, joka vetää hartioita sisäänpäin, lukitsee ja sulkee lapaluut, vetää kiiltävät mustat siipisulat sisäänsä, piiloon. Olen mykkä ja hymyni on pientä. 

Vieroitusoireita?


Mutta mikään ei tasaa nopeita, kirkkaita, välähdyksenomaisesti kulkevia päiviä, ja niitä toisia; hitaita, tahmeita, toisiinsa sotkeutuvia päiviä, mikään ei tasaa niitä yhtä hyvin kuin marraskuinen meri. 


Unohdin kamerankin, mutta jotenkin nämä kivikautisella vanhalla Nokian puhelimella otetut kuvat näyttävät juuri siltä mitä likinäköisten silmieni verkkokalvoille oikeastikin heijastui. 

Ursulan kohdalla taluttelen pyörää, mokkasiinit rapisevat kostealla soralla. Iäkäs herra hidastaa kulkuaan, ottaa muutaman askelen, pysähtyy, nojaa kävelykeppiinsä.Välissämme on kymmenisen metriä, lähestyn, tarkennan. Hän katsoo minua kuin tunnistaisi. Yritän löytää kasvoista, hymystä jotain tuttua - siinä onnistumatta. 

"Ruusunen." Sanoo mies kun tulen kohdalle.

"Anteeksi?" Sanon minä. 

"No katso ympärillesi....pelkkiä mustiinpukeutujia...! ja niiden joukossa yksi Ruusunen! Ehdottomasti kauneinta mitä tänään olen nähnyt."


"Kiitos." 


Ja hymyilenhän minä, toki hymyilen, koska se mitä sanottiin, sanottiin niin rauhassa, niin vaatimattomasti, niin vailla mitään tarkoitushakuisuutta. Lapaluiden kohdalla alkaa heti kutittaa, sellaista pientä kihelmöintiä. Hyppään pyörän satulaan, ja ylämäessä tuntuu jo kuin joku työntäisi kevyesti eteenpäin.

 (ne lapaluiden näkymättömät mustat siipisulat).



Ehdin kotiin juuri ennen pimeää. (Pitäisi ostaa pyörään uusi valo..).


Olen viikolla jutellut pyöräilyvarusteista, sellaisen henkilön kanssa joka tietää pyöräilyvarusteista paljon enemmän kuin minä. Se toinen on istunut sohvalla niissä pyöräilyvarusteissaan, kysynyt mille vuosikymmenelle olisin mieluiten syntynyt. Ja minä olen vaatinut tarkennusta kysymykseen ja saanut sen. Saan vastata pukeutumisen mukaisesti, ettei tulisi liian vaikeaa päättää. 


Katselemme kirjasta 40-luvun mekkoja. 

Ja minä: "Voi näissäkin pyöräillä, voihan?"



Illalla, kun sataa vettä kaatamalla, laitamme pojan kanssa laiskojen sunnuntairuokaa. Raastan porkkanoita, työnnän ranskalaiset ja kalapuikot uunin perukoille. Säästyy rahaa kun kumpikaan ei jaksa lähteä ruokakauppaan.


En katso uutisia, en valikoi surujeni tai ilojeni aiheita sen kummemmin, napsin ranskalaisia sormin, lehteilen pöydällä pinossa lojuvia kirjoja. 

Käyn siipisulkien suojaan nukkumaan.





"Kun tyttö tunsi itsensä yksinäiseksi, hän hiipi varovaisesti kotiloiden luo, painoi päänsä niiden rosoreunaisen suuaukon viereen ja kuunteli. Etäinen meri alkoi kohista, ensin hiljaa, sitten yhä kovempaa ja kohina vei tytön vähitellen tuhansien kilometrien päähän, avaralle rannalle josta ääni oli lähtöisin. Meren laulu oli kumea, toistuva ja ikuinen, eikä tyttö väsynyt siihen.

Kun tyttö kuunteli meren ääntä ajatuksiinsa vaipuneena, saattoivat ikkunalaudan asukkaat puolestaan rauhassa tarkastella häntä. Jalattomalla puuhevosella, vihertävällä iibislinnulla ja messinkisellä ghanalaisella huilumiehellä oli tähän paras tilaisuus, ne kun pitivät leiriään aivan kotiloiden takana.

(......)



Kun meren kohu sitten illan tullen vähitellen alkoi vaimeta, tyttö tiesi että oli tullut aika sanoa kotiloille näkemiin. Hän nousi ja kankein jaloin kulki juorun luo, kiipesi kömpelösti pitkin vartta, taittoi lehdestä palasen ja käveli sitten kohti virran rantaa. Tyttö etsi katseellaan vanhaa miestä, mutta vene viiletti omia matkojaan eikä tytön taaskaan auttanut muu kuin riisua kengät ja kahlata virran poikki. Ja yli päästyään tyttö juoksi suoraa päätä kotiin kylmän siivittämän. Kotona hän kulki ptkään edestakaisin kunnes alkoi lämmetä ja vasta sitten valmisti juorun lehdestä salaatin ja söi hyvällä halulla. Pisara saintpaulioiden nestettä oli siihen juuri sopiva kastike.


Ja kun alkoi hämärtää, tyttö sytytti kynttilän ja sen valossa katseli mietteissään kotiaan. Kynttilä heijastui lasien kyljistä ja tyttö kiillotti niitä jotta valo paremmin näkyisi, kohenteli yhdessä lasissa lepääviä ikikukkia ja nousi sitten iltakävelylle toiseen tähtien kirjomaan lasiin johon oli kaadettu aitoa Saharan hiekkaa. Hiekkaan tyttö joskus myös kirjoitti ajatuksiaan, katseli sanojaan hetken ja pyyhki ne sitten nopeasti pois."


(Hannu Mäkelä, Satu tytöstä joka etsi onnea, 1983) 

14. marraskuuta 2015

Sydämeltäni


"At heart
I am a librarian,
a bird-watcher, 
a transcendentalist, 
a garderer, 
a spinster, 
a monk."


-Juliana Hatfield-



11. marraskuuta 2015

321

Marraskuu, rakas marraskuu - se koettelee minua. 

Olen mahdottoman hajamielinen, pinnistelen töissä selviytyäkseni aivan yksinkertaisimmistakin sosiaalisista tilanteista. Näen kummallisia unia, ajattelen kummallisia ajatuksia. Ärsyynnyn jos ajatukseni keskeytetään. 

Talviuniaika.

Eikä vieläkään lunta.

Tullessani kotiin työpäivän jälkeen, odottaa eteisen pöydällä ilmoitus. Talon antenniverkossa on todettu / epäillään linjavikaa. 

Kiskoessani saapasta jalasta, yritän hahmottaa miten tämä mukamas koskettaa minua...

Haahuilen pojan huoneeseen.

"Kävitsä kaupassa?"

"Joo."

"Ostitsä mulle mitään hyvää?"

"Ehkä." 

"Mikä tää antennimeininki on...?"

"No kai ne on vihdoin tajunnu et siinä on jotain häikkää... kun muistaksä kun ei meil toiminu sillon joskus mitkään yhteydet.."

"Ainii, joo! Ne poltergeist-jutut, ennen mokkulaa! Ja kun mietittiin johtuuko se mun energioista, kun oon tällanen esihistoriallinen muinaisjäänne ja noitakin. No eipä mitään, siinäpähän tulee huoltamaan antennia, vaik ei me sitä mihinkään käytetä kyllä..."

Tässä vaiheessa tahmeassa ajatuksenjuoksussani kirkastuu hiukan.

"Hetkinen. Missäs se antennisysteemi olikaan...?"



"Äiti. Se on sun kirjahyllyn takana."


Minulla ei ole normaaliolosuhteissa mitään kirjahyllyn purkamista, siirtämistä ja kirjojen uudelleenjärjestämistä vastaan. Mutta nyt ei ole normaaliolosuhteet. Normaaliolosuhteisiin kuuluu nimittäin vapaaehtoisuus. Ja se, etten olisi (taas) flunssassa, väsynyt ja magneetin lailla kiinni lukemattomissa kirjoissani jotka odottavat lukemista, eivät siirtelyä.

Ylihuomiseen mennessä pitää purkaa ja siirtää yksi kirjahylly (onneksi vain yksi!). Ja koska nuhapäissäni ei ollut muutakaan tekemistä, laskin. Laskin että siinä on 321 kirjaa. No eihän se kovin monta ole, mutta pelkästä ajatuksesta tulee juuri nyt kuuma ja päänjomotus.

Haluan valita milloin siirtelen kirjojani!


(poika oli muuten ostanut minulle jotain hyvää. Pussillisen täytelakuja...)

Olen edellisenä iltana lukenut Carlos Maria Dominguezin mahtavan Paperitalon, ja lainaan sen alkua, ja mielestäni aivan syystä:

Kirjat vaikuttavat ihmisten kohtaloihin. Joistain Malesian tiikerin lukeneista tuli kirjallisuuden opettajia syrjäisiin yliopistoihin. Siddharta tutustutti kymmenet tuhannet nuoret hindulaisuuteen, Hemingway teki heistä urheilijoita. Dumas mullisti tuhansien naisten elämän ja keittokirjojen ansiosta monet heistä säästyivät itsemurhalta.

Leonard Wood, iäkäs muinaiskielten professori, sai toispuoleisen halvauksen, kun hänen päälleen putosi viisi osaa Encyclopedia Britannicaa hänen omasta kirjahyllystään; ystäväni Richard horjahti tikapuilta ja mursi jalkansa yritettyään kurottaa William Faulknerin Absalom, Absalomia hyllyn perukoilta. Eräs toinen ystäväni Buenos Airesista sairastui tuberkuloosiin nyhjättyään valtionarkiston kellareissa, ja tiedän, että eräs chileläinen koira kuoli vatsanväänteisiin hotkaistuaan raivonpuuskassa aimo annoksen Karamazovin veljeksiä. 

Aina kun isoäitini näki minut sängyssä nenä kiinni kirjassa, hän sanoi : "Lopeta lukeminen, kirjat ovat vaarallisia."




(Minä olen fiksusti muurannut antennirasian ison puisen kirjahyllyn taakse. Ja siten unohtanut täysin sen koko olemassaolon. Muut ihmiset kai tarvitsevat sitä esimerkiksi television katselemiseen...).


Minuakin on varoitettu. Lukioaikoina sekä uskonnon ja psykologian- sekä tietysti äidinkielenopettajani huomauttivat minulle hienotunteisesti pää kallellaan: 

...Kuule...tuosta sinun lukemisestasi... että kun se voi joskus estää.... sellaista normaalin elämän elämistä...

Normaalin elämän...?


Tänään en kuitenkaan aio purkaa kirjahyllyä. Olen aikuinen ja jätän kaiken viimetippaan, eli huomisiltaan. Päätöksessä ei ole mitään järkeä, sillä huomenna on iltakävelypäivä, ja olisi vaikka mitä muutakin, kaikenmaailman muita aikuisten päätösten aiheuttamia, ties mihin saakka kaukaisuuteen siirrettyjä velvoitteita...


Tänään en vain jaksa. En ole orientoitunut. Eli toisin sanoen, ei ole pakko.


Ostin kirpparilta Kreetta Onkelin Kutsumuksen. Ja koska olen viettänyt eilisillan viltin alla lukemalla haikeanhauskaa, kyynelsumun läpi kuultavaa pientä kirjaa bibliofiileistä, nyt on kai sitten aika lukea kirjoittamisesta.

Olen kai itsekin Paperitalon henkilöhahmo, jokin sen arkkityypeistä. Olen esimerkiksi sellainen joka kiinnittää huomiota kirjan kokoon, fonttiin, taittoon, marginaaleihin ja sivunumerointiin. En tajunnut sitä aiemmin. 

Onkelin Kutsumuksenkin ostin puhtaasti lukujaottelun vuoksi. Luku- (tai osa-) jaottelu on kokonaisuudessaan vasta aivan kirjan lopussa, ja jokainen uusi osa alkaa puhtaalta aukeamalta.  


Pidän aivan erityisesti Yksinäisyys sallittu suojatiellä, ja Kadonneet miehet -osien nimistä. Ihan sama onko kirja muuten hyvä.


Hetken mielijohteesta päätän lakata kynnet. En yleensä harrasta sellaista. Kissaa kiinnostaa, nenä nyrpeänä se tarkkailee tilannetta.

Lakatessani kynsiä huomaan ajattelevani, että jokaisen naisen elämässä on varmaankin ainakin yksi "kadonnut mies," saattaapi olla joillain useampikin. Sekin on muuten aika usein kirjan syytä!

Miten vaikka Ronja Ryövärintyttärelle muka koskaan kelpaisi kukaan muu kuin Birk?


Otan pakkasesta puolukoita - ne menevät hunajan ja omenan kanssa turkkilaisen jugurtin sekaan. Vedän toiset villasukat edellisten päälle, asettelen viltin nojatuoliin ja teen pesää lukemiselle.

Kynsilakka on puolukan kanssa samanväristä.



Nyt luen mitä Onkeli kirjoittaa kirjoittamisesta.



ps. Ainakin Neiti N. ja Neiti T. - voisitte lukaista tuon Dominguezin Paperitalon, jos ette jo niin ole tehneet.

9. marraskuuta 2015

Harmaa saari

Maanantaiaamupäivä. 

Olen tehnyt joitakin mukamas-suunnitelmia, joista yksi vaatii kaupungilla käväisemistä. Vien ensin kannettavan työpaikalle, odottamaan sitä että ihan kohta palaisin. 

Ratikassa huomaan ajattelevani... miksi ihmeessä en lähtenyt pyörällä...? tulisi oltua ulkonakin joskus...

ja että mitä sitten vaikka olisi luvattu sadetta

Kanssamatkustajat puhuvat puhelimeen, lapsella tulee kuuma toppahaalarissa, joku on käynyt työterveyslääkärillä.

Tätä varten polkupyörä on keksitty, oma tahti, omat äänet...


Varsapuistikon kohdalla livahdan ulos.

Jahas, tämä on nyt taas näitä maanantaipäiviä. Kun mukamas-suunnitelmat on kovin helppo pyörtää... ei minun nyt ihan pakko kai ole sitä asiaa just tänään....?


Kävelen.

Ihana irtipäästetyn onni.


Kaikki on harmaata, ihan kaikki. Jos taivasta tuijottaa riittävän kauan, se kääntyy ympäri ja ottaa meren paikan,

ja toisinpäin.



Lautan lähtöön on yli puoli tuntia.

Puoli tuntia kuluisi nopeasti... pitäisikö...?

Pariskunta nojailee kaiteeseen, turisteja.

Äkkiä Kauppatori tuntuu hirveän pieneltä; tuntuu että vien liikaa tilaa toisiaan umpirakastuneena tuijottelevalta parilta...

joku toinen kerta...

ajattelen ja jatkan matkaa.


Jään seuraamaan lokkeja. Pitkäksi ajaksi.

(Jostain syystä lokkien kanssa ei tule lainkaan sellainen olo että Kauppatori olisi meille - minulle ja niille - liian pieni).






Joku on lainannut 1600 -luvulla eläneen John Donnen runoa sähkökaappiin.


Kukaan ei ole saari,
täydellinen itsessään
[...]
Jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua,
sillä minä sisällyn ihmiskuntaan.
Älä siis koskaan lähetä kysymään,
kenelle kellot soivat;
ne soivat sinulle. 


Lainailipa sitä Hemingwaykin.


Tämä on niitä päiviä jolloin ajattelen ajattelematta, ajelehdin. Kulutan paljon aikaa risteyksissä.

Oikea vai vasen?



Kukaan ei ole saari. Ei ehkä, ei ainakaan sillä tavoin kuin runossa tarkoitettiin.

Mutta voihan sitä yhdeksi päiväksi kuitenkin rajata itsensä pois mantereesta? Rajata itsensä pois ilmansuunnista, avata kämmenen ja... 

...hups... kuinka kauniisti kompassi luiskahtikaan merenpohjaan...



Aurinkoterassi.

....?


Korkeavuorenkadun kulmassa huomaan ulkona pienen pajukorin. Pajukorin reunassa on paperilappunen jossa lukee "tästä kaikki 2€." Näillä kulmilla tulee harvemmin eksyttyä vanhan tavaran liikkeisiin. Oletus kuitenkin on ettei niistä kuitenkaan olisi varaa ostaa mitään.

Olen ollut väärässä.

Ritvan antiikissa on pöydällä posliinikulhossa piparkakkuja. Minua tervehditään tuttavallisesti ja lämpöisesti. Vanhempi herra mutustaa piparia ja ihmettelee maailmanmenoa. Ovesta tupsahtaa ihmisiä sisälle tiuhaan tahtiin, kaikki tuntuvat tuntevan toisensa. Kuulumisia vaihdetaan, minä juttelen ystävällisen rouvan kanssa teepannuista.

Piparikulhon vieressä on puulaatikko sekalaisine koruineen.

"Siitä voi sellaisia edukkaita löytöjä...tuosta laatikosta."


Kassalla kysyn olisiko maksu mieluisampi hoitaa kortilla vai käteisellä.

"No kuule, jos minä saisin päättää niin tuo mötikkä (korttimaksupääte) joutaisi lentää Kolera-altaaseen, pahuksen rakkine!"

Hymyilemme. Minä maksan käteisellä.



 En ole tehnyt mitään siitä mitä olin täksi päiväksi suunnitellut. Ei haittaa yhtään.


Ritvan antiikista kannoin kotiin puisen, käsinmaalatun sormuksen (5€) sekä pikkuruisen messinki/posliini-lautasentapaisen 2€. Liikkeessä minulle hymyiltiin säteilevää hymyä kun sanoin että lautasen särö tekee siitä minulle erityisemmän.


Kotona laitan soimaan Beckin Sea change -albumin. Sen kai kuuluisi olla kovinkin surumielistä musiikkia, ja onhan se..

Mutta kun ne säröt.. ja halkeamat.. ja harmaa. Ja ihminen voi aivan hyvin olla yhden päivän ajan saari..

ja upeista musiikkivideoista nyt puhumattakaan.





                                                                                         Oh  

                                                                                         I'll ride 

                                                                                         farther than I should

                                                                                         harder than I could


                                                                                         just

                                                                                         to meet you there