[undine: the elemental being of water]

28. joulukuuta 2015

Lumilahjat

Palasin maalta kaupunkiin. Kolme yötä nukuin sikeästi vanhassa hirsitalossa jonka leivinuuniin tehdään tulet kun ulkona tuulee kylmästi. Jonka tuvan uuninpankolla nukkuu vaihteleva lajitelma mustavalkoisia, raidallisia tai oransseja kissoja.

Sain siskolta joulupukilta kaulanauhan jossa pienenpienet siniset emaloidut sydämet kiertävät ketjua.


Sain runsain mitoin yhdessäoloa, jutustelua, herkkuruokia. Sain istua lämpimässä sohvassa ja katsoa kun veljeni lapset riemusta kiljuen availivat peketteja. Tuoksui sisälle kannettu kuusi, kynttilä ja kardemumma.



Enkä tiedä onko mitään parempaa kuin laukussa Helsinkiin saapunut äidin villimarjahillo.


Jostain syystä liikutuin kovin tästä taulusta joka sekin oli löytänyt luokseni joulupukin kontissa... Asiaa oli auttanut siskoni mies - joka on yksi merkillisimpiä ihmisolentoja joita olen pienen elämäni aikana tavannut. Sellainen joka on varustettu aivan poikkeuksellisen suurella sydämellä, huumorilla ja mielikuvituksella josta olen kateellinen - josta jokainen olisi.


Tämä on Tanskalaisen Peter Ilstedin (1861-1933) työ "A girl reading in an interior."

Jos katson sitä riittävän kauan, näen itseni siinä ja minua alkaa itkettää.

Ei ole yksinkertainen juttu lainkaan antaa kuvataidetta lahjaksi. Siinä on samat riskit kuin taiteessa yleensäkin, oli laji mikä hyvänsä.

Mutta sitten kun osuu vaistolla oikeaan...


Sunnuntai-illan paluujuna oli 12-vaunuinen ja ihan täynnä. Tuijottelin ulos pimeään junan ikkunasta, torkuin, vastapäätä ensi viikolla armeijaan lähtevä lapseni, kuulokkeet korvilla, tuijotteli ristiin kanssani, samaa pimeyttä ulkona. Anja Snellmanin Aura oli luettu jo menomatkalla. Neljä tuntia kiskoilla. Suomi on pitkä maa.

Helsinkiin oli satanut lunta.


Kotona odotti silitettävä vastaanottokomitea, kaksi unista kissaa.


Tänä aamuna paistoi aurinko, päivälläkin. Tuntui että tarvitsen valohoitoa.


Lunta ja jäätä, jäätyneitä marjoja pensaissa.



Koirantassuja, linnunvarpaita, saappaissa teddyvuori.


On uskomatonta kuinka pieni määrä lunta ja valoa riittää.


Kun tietää päivien pitenevän jo.






Tätä kirjoittaessani olen iloinen että sain lähdettyä kävelylle, sillä se saattaa lähipäivinä jäädä vähemmälle, halusin tai en. Suunnitelmani hyllylevyjen siirtelystä työpaikalla sai pikaisen lopun, otteeni livetessä ja raskaan hyllylevyn kulman pudotessa varpailleni. Oikean jalan keskimmäinen varvas on ns. "muussia" - tällä hetkellä kärjestä aukileikatusta vanhasta villasukasta paistaa tuppoon kääritty jalkaterä, verenkierrossa on kipulääkettä ja jälkikasvu joutui sekä laittamaan ruuan että tarjoilemaan sen "yksijalkaiselle" äidilleen..


Vielä joululahjoista. 

Isäni oli digitoinut lapsuuskuviamme vanhoilta dioilta, niitä oli tupsahtanut sähköpostiin muutama. 


Näissä kuvissa on äitini sekä pikkusiskoni, 70-luvun loppupuolta eletään. Äitini on paljonpaljon nuorempi kuin itse olen nyt, mutta kun katson tuota profiilia ja nenää.. Melkein kuin olisin itse siinä.


Aika kuluu niin hirvittävän nopeasti. Saako haluta hidastaa, pysäyttää?

Voisiko seuraava vuosi tehdä poikkeuksen, olla kulumatta samoin kuin tähän saakka, eksponentiaalisella ajankulumisvauhdilla?

21. joulukuuta 2015

Kartalla

Kasauma, keskittymä, taajama-alue.

Että jos piirtäisi omasta maailmastaan kartan, sellaisen jossa olisi jonkinlaiset rajat, jonkinlainen syklinen ajankulun hahmotelma, jonkinlainen maasto ja ilmasto

- jos piirtäisi sellaisen.


Ja sitten levittäisi sen, ripustaisi seinälle. Vieressä olisi ehkä jokin kaunis vanha kirjoituspöytä, kirjoituspöydällä tuoreita kukkia, teroitettuja kyniä, paperia, paperipainon alla kellastuneita sivuja joiden välissä kuivattuja kasveja.

Purkki tai rasia, jonka kannen alla olisi sellaisia pyöreäpäisiä pieniä neuloja tai nastoja.


Ja jos aina jonkun asian toistuessa, ottaisi rasiasta tai purkista sellaisen pyöreäpäisen neulan tai nastan, ja painaisi sen siihen kohtaan oman maailmansa karttaa johon se kuuluu. Kiinnittäisi siihen, näkymättömäksi perhoseksi, ilmassa vain siipien hiljainen värinä.


Olisi vaikka oma kohtansa ihmisille joita tapaa. Jokainen satunnainenkin, aivan lyhyt kohtaaminen saisi merkinnän karttaan, aina silloin kun löytyisi kummallisesti elämässä esiintyvä, sattumaa erehdyttävästi muistuttava toisinto.

Oma kohtansa sanojenkeräilijöille. Sekä niille jotka yhdistävät sanaa ja kuvaa. Oma kohtansa niille kaikille jotka elävät musiikista, soittavat jotain soitinta. Niille jotka pyöräilevät. (Aika moni edellä mainituista menisi samaan kohtaan kartallani). Sitten oma rykelmänsä vanhojen mekkojen, ruosteisten peltirasioiden, hyönteisten sun muiden hassujen asioiden keräilijöistä. Niistä tulisikin aika iso nastarykelmä.

Toisaalta jossain kartan laidalla olisi vain kaksi pyöreäpäistä neulaa vieretysten. Kaksi keski-ikäistä naista - joita yhdistää mm. se että ne kulkevat kesät paljain jaloin. Kaksi tummasiipistä.


Olen miettinyt kollektiivista olemista.

Mistä johtuu että samana päivänä viisi ihmistä huomaa saman mekon, sellaisen johon kukaan ei ole kiinnittänyt mitään huomiota viikkokausiin? Ja sitten äkkiä roikkuu sovitusrekillä yhtenään. Miksi jonain satunnaisena keskiviikkona jokainen asiakas ostaa vihreää chaiteetä, kun seuraavana päivänä en myy ainuttakaan? Miksi jonain lauantaina kaikki tilaavat kahvia, ja seuraavana päivänä teetä?

Olemmeko me vaeltavia sopuleita? Kuin yhteisestä sopimuksesta äänettömästi kuljemme kohti samaa, samalla hetkellä. Kuin jokin ohjaisi yhteistä tahtoa, halua, mielijohteita.


Vai onko kasautumisessa kyse vain siitä että kiinnitän itse yksilönä huomiota enemmän "perhostenkeräilijöihin", kuin niihin jotka eivät keräile perhosia? Ja sitten tuntuu kuin perhostenkeräilijöitä olisi joka paikassa. Vai luonko ympärilleni tilan joka houkuttelee perhostenkeräilijöitä, kumpi oli ensin, muna vai kana?

Kaaoksessa kaikki elollinen kulkee kohti turvaa. Kiinnitymme toisiimme epätieteellisillä, hennoilla langoilla.

Kuulumme.



Nyt on joulunaika, ja tuo kaikki korostuu.

Vaikka määränpää ei vastaakaan omaa mielikuvaani kodista, silti ostan ylihintaiset junaliput, hommaan kissoille parhaan mahdollisen palvelijan  hoitajan, ja aattona juna kuljettaa minut ja pojan sinne missä pimeiden peltojen keskellä asuu perhe johon kuulumme. Äiti soittaa ja kysyy mitäs ruokia niitä nyt on, sille lapsenlapselle, että mitä ilman sille ei tule joulu? 



Kollektiivinen oleminen, joka perustuu sukulaisuuteen, tapaan, tottumukseen, rakkauteen.

Kuulin erään henkilön sanovan tällä viikolla seuraavaa: ...no, ihmiset on yksinäisiä, niistä tulee aina vaan yksinäisempiä, kaupungeissa..kun perinteinen perhemalli on kuollut, kun ei arvosteta enää..

Olisin halunnut huomauttaa. Ei, ei se noin mene.

Me olemme sopuleita, me teemme valintaa suunnasta yhdessä, mutta valitsemme myös yksilöinä, sen lauman jonka rinnalla on hyvä kulkea. Joskus se ryhmä on sukua meille, mutta yhä useammin ei välttämättä.

Ja huomaan haluavani vieläkin huomauttaa. Kristilliseen perinteeseen kuuluva perhekäsite on uusi, meillä on paljon vanhempikin, meillä on se joka kiinnittää yhteisönsä jäsenet ihan toisin perustein; perustein joissa jokaisella on oma erityisosaamisensa, tehtävänsä maailmassa, paikkansa yhteisössä.

Minun joulupöytäni ääressä istuu ihmisiä joista osa on minulle läheistä sukua, osa vähemmän läheistä, osa ei ollenkaan. Mutta kaikki ovat sellaisia jotka valitsisin muutenkin. Kauneudenrakastajia, ihmisiä jotka tarvitsevat toistuvuutta kuten minäkin, sellaisia jotka eivät niin välitä joulukinkusta, sellaisia jotka ovat hyviä keskustelijoita, huumorintajuisia ja herkkävaistoisia.

Hetkien kerääjiä. Perhostenkerääjiä.


Ja kenties... Jos sattumanvaraiset, pyöreäpäisten neulojen keskittämät, karttani ihmiset, satunnaiset ja vähemmän satunnaiset kohtaamiset, toistuvuudet... Jos sieltä kartalta vaikka ottaisi ne kaksi jotka kulkevat kesät paljain jaloin, ne muutamat jotka keräilevät samanlaisia mekkoja, ne jotka katsovat luontodokumentteja tai lukevat ja kirjoittavat. Ja sitten vielä nekin joita ei ole koskaan kohdannut, paitsi täällä bittiavaruuden kirjoitetussa maailmassa. Jos niistä muodostaisi ryhmän, kokoaisi saman pöydän äärelle... Eikö se muistuttaisi yhtä lailla perhettä?


13. joulukuuta 2015

"Vie itsesi kävelylle" - (ohjeita kaamokseen, top 5)

1. 

-Nuku pitkään. 
-Hauduta tee pannumyssyn alla. 
-Venyttele perinteisellä "sormenpäät lattiaan"-menetelmällä. (Älä välitä vaikka sormenpääsi eivät    
 yltäisi lattiaan saakka).












 2.

-Vie itsesi kävelylle.

(Älä tee kovin tarkkoja suunnitelmia, mutta jos teet, poikkea niistä. Voit esimerkiksi pysähtyä katsomaan kun turistit kuvaavat haltioituneina räntäsadetta älypuhelimillaan).


3. Mene kirpputorille.

-Älä ole huomaavinasikaan mahdollisia pahantuulisia ja tungeksivia kanssaihmisiä.
-Älä kiirehdi.
-Katso sinne minne kukaan muu ei katso,

ja jos huomaat jotain sellaista joka saa sinut hymyilemään, anna itsellesi lupa viedä se jokin kotiin, vaikka ostos ei olisikaan järkevä tai käytännöllinen.

(Tällaisia ostoksia voivat olla mm. lumisadepallo, vanha 50-luvun nyöritettävä puuvillamekko joka mahtuisi n. 14-vuotiaalle....2€!?...,


...vanha kehys, bambikaulakoru,


tai vaikkapa höyhenistä tehty kranssi).


(Huom. Jos sinulla on kissoja, älä missään tapauksessa jätä höyhenistä tehtyä kranssia kissan ulottuville. Se on nimittäin muuten varsin pian entinen höyhenkranssi...). 

Itse mietin ääneen josko laittaisin sen ulko-oveen, ja että viitsisikö, jos joku vaikka vie sen... Jolloin poika katsoo minua pää kallellaan: "Äiti, mä en usko että kukaan todellakaan haluis varastaa tollasta..."....?....).


3.

Osta (runo)kirja.



4.

Vie itsesi kahville.

Mieluiten paikkaan jossa saa ottaa toisenkin kupillisen haudutettua teetä, ja sellaiseen jossa voi lukea kirjaa, kuivatella takkinsa, eikä tule tunne että joku toivoo sinun maksavan ja lähtevän pois mahdollisimman pian.



 5. Ajele kotiin raitiovaunulla. Valitse pisin mahdollinen reitti, katsele ulos ikkunasta, kuuntele räntäsadetta.

Kotona laita sateenvarjo kuivumaan, sytytä kynttilät, ripusta mekot henkarille, lumisadepallo ikkunalaudalle, ruoki kissat, kuuntele John Coltranea ja syö lämmin ruoka.


Tulee usein vastaan kauniita vanhoja mekkoja. Harvoin kuitenkaan näin kauniita...


(Ja usein mieluisia kirjojakin. Tällä kertaa erityisesti. Kustantanut Savukeidas, 2010).





Musta karhu pitää minusta huolta,
kampaa kynsillä hunajaan sotkettua päätä
rakastaa minua jos en koskaan käy metsän ulkopuolella

käkien metsän, pursujen ja suomaan

silmien vesi muistaa ja unohtaa
kuunvalon, päivänvalon
taistelu on rauennut pölyisessä talossa,
varisten kapina sulkee kuusten oven, minä lähden tästä.

(Katariina Vuorinen, Rouvien ja lintujen talo)

10. joulukuuta 2015

Nummuliitit

Minussa on kai sellainen kahtiajakautunut, tai pikemminkin moneen pieneen osaan jakautunut maailmankatsomus. Pidän tiedeohjelmien katselemisesta, historiallisista dokumenteista. Olen kiinnostunut luonnontieteistä ja klikkaan nettihesarin uutiset joissa kaukaisten planeettojen pinnalta on kuvattu niiden laaksot ja painaumat. Lueskelen uusimpia migreenitutkimuksia, kääntelen asioita ympäri ja punnitsen.

Kokoan eri tieteenalojen totuuksista mielelläni yhden tai useamman, kuin palapelin. Kai sitä voisi kutsua sitten tieteelliseksi lähestymistavaksi.



Ja sitten minussa on se jokin, se joka kaihtaa kaikkia määritelmiä ja lokeroita. Se joka piirtää kiemurtelevan mutta katkeamattoman pitkän viivan jostain kaukaa, ajasta jolloin me olimme vasta uusia täällä, aina tähän hetkeen saakka. Ja se viiva ei ole lineaarinen, ei ainoastaan aikaan sidottu, ei uusi eikä vanha. Se on se maailma jossa kaikella selitetyllä ja selittämättömällä on yhteinen nimi. Kaikki määritelmät ja jaottelut yhtä ja samaa, ja on aivan sama minkä nimen millekään lopulta annat.

Palapeli on aina vielä enemmän kuin yksittäisten palojensa summa.

(Se joka sujuvasti lukee merivettä ja kuljettaa sormeaan puunrungolla, eikä koskaan eksy, paitsi kaupungin kaduilla).


Kävin tapaamassa henkilöä joka liikkuu siinä maailmassa työkseen, joka näkee.

Tapasin hänet avoimin mielin, valmiina olemaan vaikkapa vain huvittunut, valmiina kyseenalaistamaan, kuulemaan, toteamaan, tarkkailemaan, tunnistamaan. En ollut varsinaisesti kiinnostunut hänen maailmankatsomuksestaan, en edes terminologiasta jota hän käyttää. Minulle on nimittäin se ja sama mihin kukakin uskoo tai on uskomatta. Itse uskon kaikkeen enkä mihinkään.

Aina on ollut niitä ihmisiä, sellaisia joiden lähellä tulee rauhallinen olo. Niitä jotka ovat herkkiä havaitsemaan kanssaihmisten mielentiloja. Niitä joiden jalkoihin kaikki eläimetkin aina kellahtavat.

Varsin monessa kulttuurissa yhteisöjensä parantajat, shamaanit, tietäjät, henkiset oppaat, (minkä tahansa nimen heille sitten antaakaan) ovat vielä suuressa roolissa. Luulisin että varsin moni suomalainenkin vielä muistaa lähihistoriastaan ne suvut tai henkilöt, paikkakuntansa tai isovanhempiensa paikkakuntien tavat ja uskomukset, tahot jotka pitivät näitä uskomuksia ja käytäntöjä yllä.
Ja vielä laajennettuna; aika monella meistä on nykyisinkin elämässään joku sellainen henkilö jolle on vain helppo puhua, joka täydentää lauseemme tai hälventää näkökentän edessä olevaa sumuverhoa ihan pelkällä läsnäolollaan.

Nykyihminen tahtoo silti selitellä. Ihan mielenkiinnosta minä vain... en minä sellaiseen usko, mutta...

Ihan kuin sillä nyt olisi jotain väliä. Ihan kuin sillä olisi sen enempää väliä kuin millään muullakaan. Toisinaan mietityttää miksi on hyväksyttävämpää käydä vaikkapa vain tavan vuoksi joulukirkossa, kuin esimerkiksi tavata joku vaihtoehtoista maailmankuvaa edustava henkilö.



Hymyilytti se nenäliinapaketti asetettuna siihen pöydälle, väliimme. Vaikka olen herkkä, niin en minä sinne itkemään tullut. Kuuntelemaan vain, uteliaisuudesta.

Kymmenen minuuttia myöhemmin, sen jälkeen kun vanhan arvoasunnon ikkunan alla kuppiini on kaadettu jasmiiniteetä, minua on tervehditty ja puhuttu muutama sananen, huomaan vasemman käteni tarttuvan laatikosta ulos kurkottavaan nenäliinankulmaan. Jostain jokin yksinäinen suolainen pisara on huomaamatta valunut poskipäälle. Vastapäätäni istuu aivan tavallinen nainen, sellainen joka voisi olla töissä pankissa tai vakuutusyhtiössä.


Jälkeenpäin muistelin kuinka lapsena mummin luona juttelin äänettömästi ulkona parvekkeen tasalla leijuneen naisen kanssa. Kuinka hän aina välillä tuli, eikä siinä ollut mitään kummallista. Mummi sanoi - se on herran enkeli, ja minä varoin sanomasta - mutta mummi kun sillä ei ole siipiä, jotta mummi ei pettyisi, sillä mummin enkeleillä oli siivet.

Muistelin kuinka sujuvasti lukioikäisenä luin suomalaista folkloristiikkaa ja luonnonuskontoja, ja kuinka välittömästi menin metsänpeittoon, karhunnahkoihin ja veden alle, tuonelan tuville. Ja samalla menin yhtälailla psykologisiin teorioihin, medikalisaatioon, alitajunnan tepposiin ja siihen kuinka kaiken voi tieteellisesti selittää.

Nykyisin huomattavin ero lienee se, ettei selityksille ole juurikaan tarvetta. Matka ilman kartaa on mielenkiintoisempi, hengitys vapaampaa ja maailma armollisempi. Aivan sama mitä reittiä kulkee, tuntuu olennaisemmalta olla uskollinen omalle askellukselleen.


Minulla on nyt sitten muistitikulla hieman vajaa tunti puhetta siitä mikä minä olen, mistä minä tulen, mikä minun tehtäväni on täällä.

Samaan aikaan hämmentävää, eikä sitten toisaalta lainkaan. Hämmentävin osuus taisi kuitenkin olla se tunnistetuksi tulemisen tunne. Kun joku ventovieras arkisesti kokoaa sinut, aivan kaikkinesi, muutamalla lauseella - olennoksi joka olet aina ollut, joka olet aina tiennyt olevasi, jollaiseksi kenties synnyit, joksi kasvoit, jota vastaan taistelit, ja jota vastaan hävisit taistelusi. Jota ymmärsit ja et ymmärtänyt, jonka tunnistit unessasi, jonka hukkasit hereillä, jota etsit yhä lakkaamatta, vaikka se on jo siinä, sinussa.







Ota nämä koteloidut sanat ja pane ne talteen
Niissä on puu ja perho ja lisko ja korento
ja etana ja kotilo ja kierreportaat
ja käärme sillä sekin on välttämätöntä

Niissä on joutsenlisko ja joutsenen venytetty kaula ja laulu
ja sademetsä ja käpylinnun suomu ja huuto.
Niissä on pakeneva kavio ja loukatun hevosen muisti,
ja muisti siitä miten ihmiset, ansat on kierrettävä.

Niissä on hidas luminen kuolema ja nopeat hieroglyfit
ja sirot varvaskirjoitukset laskeutuneena suolassa,
ja näkinkenkäin levyt ja kierteet jotka soivat
ja kontrapunktin salaisuus, jonka keksivät nummuliitit



- oi miten ne soivatkaan -



(Eeva-Liisa Manner)








ps. Nummuliitti - kiekkomainen, eoseeni- ja mioseenikauden huokoseläin. (Tai muumeissa Homssu Tuhdon kehittelemä otus, jonka hän kehitti lukemansa tietokirjan pohjalta iltasadukseen).