[undine: the elemental being of water]

27. joulukuuta 2016

Hämärä jo metsään hiipi / päivänsäde kultasiipi

Auringon nousu klo 9.25.
Auringon lasku klo 15.18.
Päivän pituus 5h 53min.


Pidänhän minä hämärästä, pimeästä, mutta viime aikoina siitä on ollut normaalia vaikeampi pitää. Raskaana, harmaana, sadeutuna  alhaalla roikkuva pilvimassa. Hento kalpea valo, joka ei oikeastaan edes ole valoa. Se tuntuu enemmän siltä kuin joku sytyttäisi sumuvalon jossain kaukana merellä, kymmenien, satojen kilometren päässä. Se heijastaa vain pienen hetken, ja katoaa. Sitten miettii oliko se siellä edes, oikeasti. Että oliko koko päivä sittenkin pimeä?


Paitsi eilen.

Eilen paistoi aurinko. Tänäänkin.


Se sai silmät siristämään. Kasvojen paperinohut iho tuntui olevan miltei järkyttynyt saamastaan huomiosta.

Kuin talven kalpea valo ennustaisi -

ihan kohta ollaan siellä, seuraavan vuoden puolella. Oletko valmis?


Viime talvena tähän aikaan lapsi oli lähdössä armeijaan, sisko asui vielä kaukana pohjanmaan perukoilla, veli lapsuudenkodissamme perheineen. Asiat jotka kaikki ovat tänään toisin.

Ja pojan lähdettyä armeijaan, minä hiippailin itsekseni, kahden vanhan kissan kanssa kalliolaisen kaksiomme lautalattioilla, kadotin itseäni kirjoihin ja ajattelin 


                    ihan hyvä näin

                                        tähän minä jään

                                                         omien sanojeni 

                                                                              
                                                                                          
                                                                                         rivieni väleihin


hiljaa soimaan


Oli ollut se vuosi joka vanhensi minua enemmän kuin aiemmat yhteensä, oli se joka taivutti niin etten enempää taipua taida,

oli se joka oli raskaudessaan sitä luokkaa, että minusta tuli ilmaakin kevyempi, hologramminainen.


Sanonnat, ne kliseisimmätkin, syntyvät kuitenkin usein siksi että ne pitävät paikkansa - niissä on jokin universaali ihmisyyteen liittyvä totuuden siemen.

Kuten vaikka se, että kun päästää irti, jotain tulee aina luokse. Itsestään.

Ja minä päästin, vastahakoisesti päästin, mutta päästin kuitenkin.

Päästin irti, ihan oikeista ihmisistä, elävistä, hengittävistä, päästin sellaisestakin josta en olisi millään tahtonut. Mutta valinta ei ollut minun. Aina se ei ole.

Sellainen painaa alas, pieneksi. Sellainen tekee ensin vihaiseksi, sitten surulliseksi, ja lopulta sitä vain  antaa käsivartensa valahtaa alas, pitkin kylkiä ne roikkuvat kuin elottomat narut, sormet aukeavat nyrkeistään, kämmenet avoinna

ja niin sitä vain lakkaa tappelemasta vastaan, antaa myöden.


En tiennyt kuinka otollista aikaa sellainen voi olla toisenlaiselle kohtaamiselle. Kohtaamiselle, jossa ei ole energiaa eikä edes yksinkertaisesti mitään mahdollisuuksia mihinkään muuhun kuin puhtaaseen, suoraan, rehelliseen kommunikaation.



Tiedättekö sellaiseen kuin



tässä minä olen, tällainen

tätä enempää en ehkä edes voisi mennä rikki

eikä ole kuule mitään halua mihinkään ylimääräiseen venkoiluun, ihmisten peleihin ja leikkeihin

ihmissuhteiden kummallisiin sääntöihin tai siihen miten kuuluu toiseen tutustua

ja kuka olisi sopiva

ei mitään laskelmointia ei suunnitelmia



sillä huomista ei ole olemassa.


Aina olen ennen uskonut, että terveet ihmissuhteet ja parisuhteet syntyisivät aivan toisella reseptillä.

Ei niin, että toinen on toipumassa mm. aivoleikkauksesta ja moninaisista elämän vastoinkäymisistä, ja toinen on... no, hologramminainen. Molemmat hädin tuskin puoliksi olemassa omissa elämissään.


Mutta elämää vastaan on turha tapella. Ja kun on lakannut tappelemasta, saattaa jäädäkin odottamaton tila ja energia jollekin aivan muulle.

ja sitähän minä aina olen peräänkuuluttanut, suorastaan omahyväisesti julistanut

että vapaus on tärkein asia

Vaan enpäs tainnut tajuta ettei vapaus tappelemalla, rajaamalla tai julistamalla tule. Se tulee vain kun sen antaa tulla.


Eilen kävelin hiljaisia katuja, auringosta huolimatta vain muutama kanssakulkija oli kaivautunut koloistaan. Pari koiranulkoiluttajaa näin, ja puuvallilan suunnalla venäläiset turistit osoittelivat vaaleanpunaisia ja vaaleansinisiä taloja, jokaisen ikkunassa tonttuja, kransseja, lumihiutaleita.

Hiljaista. Kaupassa leipähyllyssä noin kolmea eri vaihtoehtoa.


Vaan oli kaunista. Lintuja, valon heijastumia, märkää maata, sen tuoksua.



Oli myös viitteitä siitä, ettei luontokaan oikein tiedä miten tällaiseen kummalliseen talveen kuuluisi suhtautua.


Enkä minä tiedä mitä tulevalta vuodelta odottaisin.

Vasta opettelen odottamaan ylipäätään mitään.



Mutta tuntuu kuin olisi äkkiä paljon tilaa -------



Tämä vuosi oli kummallinen.


Kuin jättiläisen sormi olisi halkaissut polkuni keskeltä, tehnyt siihen kuopan johon voisin pudota. Ja putosinhan minä, pehmeälle humisevalle sammaleelle, ympärillä metsän vaimeat äänet, äänenvaimentajat maailman pauhulle. Hiljaisia kuiskauksia vain muutaman oman ihmisen kesken, pieni mutta omanlainen joukko. Suunnitelmia ja haaveita, joista osa on jo alkanut elää omaa elämäänsä.

Niistä ei vielä aivan tiedä mihin suuntaan ne kehittyvät, mutta sepä siinä juuri hyvältä tuntuukin.








Sain mieheltä lahjaksi ovenkahvan ja kirjepostiluukun 20-luvun talosta.

Tuon ovenkahvan voisi vaikka laittaa kiinni valitsemaansa oveen, ja avata.





Pieni tyttökissa Freija on asunut kanssamme nyt kohta kymmenen päivää. Odottamattomia asioita voi tapahtua tällaisissakin asioissa; kuin taikaiskusta, yhdessä yössä oikeastaan, vanhin kissamme Morris päätti, ettei tuosta ole mitään vaaraa. Kaikki sähinä ja murina on loppunut, vanhin ja nuorin mahtuvat jopa samalle sängylle nukkumaan. Matroskin sen sijaan, joka aluksi ei ollut moksiskaan, tuntuu olevan hiukan ihmeissään. Aivan kuin se yhtäkkiä olisi muistanut olevansa kissa, että pitäisiköhän tuota uutta tulokasta sittenkin vastustaa. Mitään dramaattista ei edelleenkään ole tapahtunut, Matroskin vain karttaa Freijan lähentymisyrityksiä, ja käyttää kaikki mahdolliset tilaisuudet tulla minun syliini. Ehkä se on vain mustasukkainen?


Onhan se haastavaa kun tuollainen pieni riiviö valtaa kodin. Ei täällä olla totuttu, että joku vain tulee ja ottaa omansa. Mutta ehkä se on ihan hyvä. Muutos ei aina ole pahasta, ja rakkaus on siitä ihmeellinen asia, ettei ole olemassa mitään rajoja sille kuinka monelle siitä riittää.




"....pyrkimys löytää tasapaino surun ja kauneuden välillä sekä halu pyrkiä ymmärtämään sitä omituista tunnetta, milloin mieli on lähellä murtua, mutta on samaan aikaan enemmän elossa kuin koskaan."


Mitä moninaisemmista syistä meistä kuka tahansa voi olla yllä kuvatun kaltaisessa olotilassa. Vuosi sitten niin oli minun kohdallani, ja se johti johonkin hyvään ja kauniiseen.


Ja tuon lainauksen takana olevan ihmisen se sai tekemään näin täydellistä musiikkia.



23. joulukuuta 2016

Maahistöppöset jouluostoksilla ja salaisuuskirja (maustettuna keski-ikäisellä puhinalla)

Olen keskustassa, kirjakaupassa, on pari päivää jouluaattoon. On kuuma, jouluapulaisten posket punoittavat, eikä kukaan heistä osaa neuvoa vanhemmalle rouvalle mistä hänen etsimänsä kirja löytyisi. 

Vaikuttaisi olevan aivan sama, jos rouva vaikka sattuisi kysymään lyhyintä tietä Sirius-planeetalle...



Minä seison ja tuijotan lasten- ja nuortenromaanien hyllyä.

Etsin jotain joka olisi mielellään kotimaista, tai pohjoismaistakin, jotain joka ei kuuluisi moniosaiseen kirjasarjaan, jotain joka olisi.... jotain.  Haen samaa tunnetta kuin jos etsisin kirjaa itselleni. Sitä polttavaa tunnetta kun et malttaisi odottaa kotiin saakka... 

Että saisi kääntää ne ensimmäiset sivut. 


Myyjä ei osaa auttaa minua. Katsoo pää kallellaan, ja

onko tyttö vai poika?

onko minkä ikäinen?


Alkaa ahdistaa. Katson hyllyn alimmaisena piilottelevaa Ronja Ryövärintytärtä.

Miksen vain voisi ostaa joka joulu (ja syntymäpäivä) Ronja Ryövärintytärtä? 

Ei samalle lapselle voi ostaa montaa kappaletta samaa kirjaa, senkin idiootti, kuiskii ääni sisälläni.





Mutta minullapa on varasuunnitelma. Ja se on mielestäni nerokas.

Veljen tytär, jolle lahjaa etsin, alkaa olla saman ikäinen kuin itse olin aloittaessani päiväkirjan kirjoittamisen. Kysyn myyjältä mistä löytäisin päiväkirjat.

Minut ohjataan hyllylle, jossa on tasan kaksi vaihtoehtoa. Muovinen, glitterillä päällystetty, räikeän pinkki "salaisuuskirja." Sieltä löytyy ohjeita mm. prinsessabileiden järjestämiseen, valmiiksi ruksittavia laatikoita tyyliin "kiva päivä/magee päivä/tylsä päivä" sekä listoja parhaista kavereista. 

Siihen ei siis tarvitse kirjoittaa mitään. 

Sillä tämä päiväkirja kertoo valmiiksi sen millainen tyttö sinun kuuluisi olla. Ja jos et ole, tälläinen sinun kuuluisi haluta olla.

En edes muista millainen se toinen päiväkirja oli, sillä se oli yhtä hirveä tai vielä hirveämpi. 

Ja pojat eivät ilmeisesti kirjoita päiväkirjaa. Koskaan.


Sama toistuu toisessa kirjakaupassa. Sielläkin myyjän ensimmäinen kysymys on tyttö vai poika?

Olen yleensä hirveän kiltti ihminen kaikille asiakaspalvelijoille, sillä tiedän millaista heidän työnsä on. Mutta nyt, nyt minä kysyn

Mitä väliä sillä on? Kun etsisin siis sellaista hyvää lasten lukuromaania, jossa voisi samaistua päähenkilöön ja hahmoihin, tempautua tarinan mukaan

ymmärrätkö

niin kuin vaikka

Ronja Ryövärintytär..............



Minulle tarjotaan vaihtoehdoksi kirjaa jonka päähenkilö on kissa. Okei, ihan hyvä. On seikkailua, ei ole leimallisesti "prinsessa/robottihirviö." Mutta kun olen ihan juuri sanonut myyjälle, että ei moniosaista kirjasarjaa.

Niin, ja tästä sarjastahan meillä ei taidakaan olla enää sitä ykkösosaa...



Päiväkirja"osastolla" sama juttu. (Samat kammotusvaihtoehdot kuin edellisessäkin kaupassa).



Sillä se ei kuulemma enää ole muodikasta. Päiväkirjan pitäminen ei ole muodikasta!!!!!

Ihan totta, eikö????


Vai olisiko sittenkin aina ollut niin, että

hiljaiset tytöt ja pienet ja vähän isommatkin, ne kovempiäänisetkin, ne luokan prinsessatkin, ja ne kovimmat pojat, ja ujot ja syrjäänvetäytyvät, ne jotka ovat juuri oppineet kirjoittamaan äiti on tyhmä!, ne 9-vuotiaat jotka näkevät painajaisia sodasta, ne jotka ovat juuri löytäneet uudesta koulusta kaverin, ne joiden koira on kuollut tai isoisä, ne kaikkein tavallisimmat kiltit "kahdeksikon lapset"...


eivätkö ne muka kaikki ole jossain pienen elämänsä vaiheessa kirjoittaneet päiväkirjaa? Ei sitä hitto soikoon kirjoiteta siksi että se on muodikasta, sitä kirjoitetaan siksi kun aina on, koko maailman sivu on kirjoitettu

siksi koska on sanottavaa, on ajatuksia, on aina ajatuksia joista tuntuu ettei kukaan kuule tai ymmärrä, on aina onnea joka on niin pakahduttavaa, että on pakko

sanoa

kirjoittaa




Ja jos maailman lapset eivät enää kirjoita, niin mikseivät, ja jos (KUN!) kirjoittavat, niin miksi aikuiset eivät tiedä sitä?




Kerron myyjälle lukeneeni juuri Hesarista, että aikuisten päiväkirjat, sellaiset joihin itse kuvitetaan ihan kynällä piirtämällä, ja ihan itse kirjoitetaan - että ne ovat kuulemma tehneet ison come backin.

Myyjä katsoo kyllästyneen oloisena ohi, sanoo

ai jaa.

Ja sitten minä hymyilen, sanon kiitos kovasti avusta, ja oikein ihanaa joulunaikaa.

Ja painun ovesta ulos.


Ai jaa - Ai jaa! 

(Ilmeisesti siitä ei vieläkään ole riittävän kauaa kun itse olin kirjakaupassa töissä. Sillä kiskoesani ulko-ovea, ajattelen omahyväisesti että olisin edelleen, kymmenen vuoden jälkeenkin osannut palvella sekä itseni että ne muut asiakkaat edes hitusen paremmin....).



Sitten käännyn kulmasta, astun sisään Espan pikkuiseen lelukauppaan, saan erinomaista ja ystävällistä palvelua, kukaan ei kysy tyttö vai poika, vaan

pitääkö hän enemmän vaikka peleistä, askartelemisesta tai rakenteluleikeistä?

Kolmekymmentä euroa, kymmenen minuuttia, niin minulla on nuoremmalle peli jossa tunnistetaan hauskoista eläinpelikuvioista kasvojen tunnetiloja, sekä ekologisia värikyniä ja labyrinttejä vanhemmalle.



Ja edelleen. Minä olisin halunnut ostaa kirjan.


Menen terapoimaan itseäni Kolmen Sepän kirjakauppaan. Saan hyvää ja ystävällistä palvelua. Täällä osaan kyllä myös palvella itse itseni, hymy ja tervehdys myyjän puolelta riittää. Vaihdamme silti muutaman sanan kirjoista, sillä se kuuluu tähän juttuun.

Kuuluuhan?





Ruuhkaisessa ratikassa saan istumapaikan. Tuijottelen ulos pimeään, hipelöin ja selailen sivuja kansien välissä. Jään kuitenkin pois jo Varsapuistikossa, sillä tekee mieli kävellä. Kävelen hiljaista rantaa, vesi on mustaa ja valot keltaista ja valkoista. On lämmin ja leuto jouluviikko. En tykkää, kaipaan pakkasta ja lunta.

Kävellessäni mietin, olenko minä se paheksuva keski-ikäinen nainen, se sellainen joka ajattelee että ennen oli paremmin? Olenko? Sillä nykyäänhän saa kuitenkin vapaammin olla se kuka on. Saa pukeutua miten tahtoo, eikä vaikkapa roolipelejä harrastavat lapset/nuoret ole se yksi pieni hiljaa puhuva joukkio koulun käytävällä, he eivät enää ole niitä joita avoimesti kiusataan ja syrjitään, niin kuin silloin kun minä olin koululainen. Eihän? Ja nykyisin koulussa saa valita veistoa tai käsitöitä sukupuolesta riippumatta, eikä tanssia harrastava poika ole friikki... Ollakseen jonkun kaveri, ei tarvitse omistaa pinkkiä glitter-prinsessa-bile-päiväkirjaa? Päiväkodeissa ja kouluissa tuetaan jokaisen omia vahvuuksia. Niinhän?

Nykyisin diversiteetti on suurempi, laajemmalle levittäytynyt. Tyttöys esimerkiksi voi tarkoittaa ihan mitä vain haluaa sen tarkoittavan?



Mutta toisaalta, myös valtavirran asettamat kriteerit ovat joka paikassa. Näkyvillä, luettavissa, katsottavissa. Ne ovat ihan joka paikassa. Pinkeissä glitterpäiväkirjoissa. Niissä kahdessa joista voit valita.

Tunnen sen itsekin. Olen kohta 43-vuotias, kohta 21-vuotiaan miehen äiti, ja keskustassa jouluostoksilla käydessäni olen juuri käynyt tervehtimässä sisartani joka on vaatemyyjä. Normaalisti kiertelen vain kirppareilla ja divareissa, välttelen keskustaa ja väenpaljoutta. Työssäni saan joka päivä olla omanlaisteni ihmisten seurassa. Normaalissa vaatekaupassa hätkähdän rullaportaissa kun näen itseni vastapäisestä valtavasta peilistä. Ympärilläni on siististi puettuja aikuisia naisia, sellaisia joilla on huoliteltu kampaus tai huolettomat mutta mietityt hiukset, vaatteet, raikas olemus. Kun katson itseäni peilistä, näen jonkun punaisessa pipossa, kukkakuosisessa pohjemittaisessa mekossa, käsinneulotut lapaset roikkuvat käsissä -

- näytän maahiselta kirjailluissa töppösissäni. Tunnen itseni tytöksi, en naiseksi, vaikka olen luultavasti ikävuosiltani melkein kaikkia niitä muita huoliteltuja aikuisia naisia vanhempi.

Enkä tarkoita että tahtoisin näyttää yhtään toisenlaiselta. Tahdon näyttää juuri tältä, olen valinnut itselleni vaatteet kuten valitsen kirjatkin. Vähän nuhjuisuutta, vähän eriparia, vanhaa joka voi olla aina uutta, ikiaikaista, paljon kerroksia kuten hyvissä tarinoissa aina, sopivan taustamusiikin, riittävästi sanoja ja sivuja, tai ainakin jos sanoja ja sivuja on vähän, ne saavat olla painavia, höyhenenkeveitä, sellaisia jotka täyttävät maailman, minut.


Mutta minä olenkin kohta 43-vuotias. On ollut vuodesta -74 aikaa opetella olemaan minä!

Se joka luki Ronja Ryövärintytärtä monta kertaa, kirjoitti (kirjoittaa) päiväkirjoja, haastoi itseään ja vanhempiaan, sai olla sisar, tytär, ihminen. Ja monta kertaa oli epävarma (on vieläkin), monta kertaa tunsi ettei kuulunut joukkoon, mutta aina tiesi ettei se haittaa. Koska oli sisällä tuli ja vesi, kirjat, sanat ja sielu. Tarinat ja kyky kuunnella ja muistaa.

Hyväpahamaailma, ei koskaan vain toista.

Hetkisen ajattelen, että onneksi minulla ei ole enää pieniä lapsia. Mietin miten vanhemmat jaksavat. Mietin sitä miten paljon minulla oli kysymyksiä ollessani koululainen, miten paljon pojallani. Ja miten paljon enemmän niitä varmasti nykyisin on. Mietin sitäkin, että onneksi en enää ole koulussa töissä.

Sillä minä olen vanhanaikainen, kelkasta pudonnut, minun puhelimessani on näppäimet eikä nettiä. Olen omassa kuplassani elävä, osittain lapseksi jäänyt keski-ikäinen nainen, joka lohduttautuu sillä -

että omaa sydämen sivistystä.


(Ja vielä sentään kykenee oman aikuisen lapsensa kanssa surffaamaan illalla netissä ja toljottamaan G-eazy nimisen räppärin nykypäivään päivitettyä fiftarityyliä, ja pohtimaan sen sopivuutta jälkikasvulleen,  joka luonnollisesti fanittaa kyseisen tyypin tyyliä).



Ja joka vielä lisää itseään terapoidakseen meni silloin jouluostospäivänä Hakaniemen Fidaankin, ja osti itselleen -

mm. toiset maahistöppöset.







   Niin Ronja meni. 

   Hän ymmärsi pian miten tyhmä oli ollut: 

         miten hän oli voinut luulla että linnan iso kivisali on koko maailma? 

           Ei edes valtava Matiaksenlinna ollut koko maailma, 

    ei, maailma oli vieläkin suurempi. 

           Ei edes korkea Matiaksenvuori ollut koko maailma, 

      ei, maailma oli vieläkin suurempi. 

           Se sai haukkomaan henkeä.




(A.Lindgren)

20. joulukuuta 2016

Always put love first






Oli listattu asioita muistikirjaan jo monta viikkoa. (Hiekkalaatikko, kuljetuskassi, leluja, raapimispuu...).

Olin koonnut itseäni korkeamman kiipeilypaikan, sellaisen josta voi tarkkailla lintuja ulkona, kattojen harjoja, maailman menoa, pilviä jotka kiiruhtavat tihkuisella harmaalla taivaalla.

Oli raivattu tilaa, kannettu ylimääräistä vintille.

Oli imuroitu, sillä eräs pelkää imuria.

Oli asennettu standardiovea korkeampaan ja suurempaan oviaukkoon haitariovi, mitattu puusta jatko- sekä tilkepaloja, maalattu valkeiksi ja asennettu taas. Ruuvattu niin että ruuvaamiseen tottunutta miestä särkee niskaan.

Oli surffattu netissä yökaudet, luettu ohjeita, neuvoja, toisten kokemuksia. Oli puhuttu ja pähkätty, varauduttu pahimpaan ja toivottu hartaasti parasta. Tiedetty että tässä voisi mennä viikkoja, kuukausia. Eikä se siltikään välttämättä onnistuisi.


Viimeistään siinä kohtaa kun kissojen päiväunipaikka, vihreä nojatuoli viltteineen siirrettiin pojan huoneeseen, viimeistään silloin ainakin vanhin kissa alkoi aavistella jotain. 

Oliko tässä nyt kenties koi.... eikun kissa haudattuna?


Olihan siinä.

Sunnuntai-iltapäivänä, ja joululomani ensimmäisenä päivänä astun ulos hämärään ja loskaiseen iltapäivään, olalla tyhjä kissan kuljetuskassi. Kaikki mitä voi etukäteen tehdä, oli nyt tehty, tästä eteenpäin voi vain laittaa sormet ristiin ja jättää tuleva kolmen karvaisen otuksen ratkaistavaksi.

Kaikki mitä yli parinkymmenen vuoden kissan"omistajuus"aikanani olin oppinut, oli se, etten voisi mitenkään etukäteen tietää miten tässä kävisi. Yksi puolisokea ja -kuuro parikymppinen dementoitunut kissavanhus, toinen ylikiltti ja yksinkertainen, rakastettava, mutta vielä energinen 11 ja puolivuotias. Kollikaksikko, jotka ovat olleet kaksin ikuisuuden. Ja siihen yhtälöön nyt reilu kaksivuotias "teiniäiti", silkkiturkkinen Toyger-rotua edustava, herkkä, sosiaalinen, leikkisä ja ihmisrakas Freija.

Saisiko rakas vanha Morrikseni totaalisen sätkyn? Loukkaantuisiko niin, ettei enää koskaan "puhuisi" minulle? Olisiko tämä sille liian stressaavaa? Entä Matroskin? Pöhkö kissa, joka ei edes taida tietää onko lintu vai kissa... Ja entä Freija sitten.

Tiedän myös, että tuossa ihan kadun toisella puolella jännitetään ihan yhtälailla. Siellä lauma yhtä tyttökissaa pienempi, ja ihmiset jotka huolehtivat ja rakastavat, toivovat että kaikki menisi meillä hyvin...


Ja aluksi tietysti kaikki visusti eri tiloissa. Ainakin viikko, ennen tapaamista, ehkä pidempäänkin. Hajuvaihtoa, ruualla ehdollistamista, pissapaakkujen vaihtoa toinen toisensa hiekkalaatikoihin.

Hiljaa hyvä tulee.

On hyvä että uusi tulokas on eri sukupuolta.



Onhan tässä jotain järkeä, onhan?




Kuuden aikaan ensimmäisen yön jälkeisenä aamuna herään siihen, että joku on keittiön tasolla, ja yrittää repiä raksupussia auki. Unisena terästän katsettani,

okei, se on raidallinen.

Okei, se ei ole Freija.

Kaikesta pöhköydestään huolimatta Matroskin oli osannut avata haitarioven, ja muina miehinä hiippaillut eteiseen raksupussin houkuttamana. Ja Freija tuijottaa toista hievahtamatta raapimispuun pesäkolosta...

Mitään ei tapahdu.

Hätistän Matroskinia takaisin oven toiselle puolen.

Jossain välissä se livahtaa takaisin, ja on Freijan kanssa nenätysten lattialla.

SSSSSShhhhhhhh....... sanoo Freija

miiiiiiiauuuuu...........sanoo Matroskin


Ja se siitä.


Valvon kunnes poika lähtee töihin, suljen pojan makkarin oven ja nukahdan, vanhat kissapojat seuranani. Freija jää miehen seuraksi toiselle puolelle.



Tapaamisen hidas ja huolellinen valmistelu päätyi siihen, että jo toisena iltana kaikki kolme kissaa ovat samassa tilassa. Eikä kukaan ole hyökännyt kenenkään kimppuun. Vähän on muristu ja sähisty, oltu varautuneita. Matroskinia kiinnostaa, mutta jännittää. Freijasta tulee koko ajan rohkeampi. Morrista ei oikein jaksaisi kiinnostaa. Se sähähtää kerran ja vetäytyy pojan sohvalle nukkumaan.

Kuin sanoisi; hössöttäköön nuo nyt nuoremmakseen...

Enkä muistanut millaisia nämä ovat, nuoret kissat. Leikkivät itsekseen vaikka kuinka kauan, innostuvat kaikesta. Ja sitten simahtavat kesken leikin, kiertyvät kerälle syliin ja kuorsaavat ääneen.

                           


Tyttö kun on, on myös puolet pienempi kuin mihin olen tottunut. 

Silkkiturkki, jolla on paljon asiaa.


Näinkö tämä sitten taas kuitenkin menee, ihan niin kuin aina ennenkin. Olen tullut valituksi, kissan toimesta, ja näillä mennään.



Alussahan tässä vasta. Vielä harjoitellaan.
Mutta en voi olla olematta optimistinen.
Tätä kirjoittaessani Freija on väsähtänyt kesken leikin, kiertynyt kerälle viereeni. Vanhat kissat nukkuvat pojan hiljaisessa makkarissa.













12. joulukuuta 2016

The world is so loud





Jää on veden kiinteä olomuoto. Lumi muuttuu jääksi, kun sen sisältämät ilmahuokoset umpeutuvat ilmakupliksi: tällöin lumen tiheys on noin 0,83 kg/dm³. Jäätä on myös muilla taivaankappaleilla, kuten komeetoilla.


Ainoastaan vesi jäätyy ja muodostaa jäätä.







"Jää ei ole itse asiassa lainkaan valkoista. Matkallamme pohjoiseen jään väri muuttuu valon mukana jokaisella ohittamallamme leveysasteella. Joka aamu, kun katson ulos hyttini ikkunasta, päätän mikä saa olla päivän väri.







Minä valitsen värinäytteen, joka sopii mahdollisimman tarkasti jään väriin, ja tulostan sen tulostimellani. Koska laiva heiluu koko ajan kulkiessaan läpi ahtojäiden, kaikki tavarat hytissäni on kiinnitetty paikoilleen kumiremmeillä niin, että ne eivät kaatusi ja liukuisi lattialle. Kun tulostan värinäytteen, minun on irrotettava tulostin kiinnityksistä ja pidettävä sitä sylissäni vaimentaakseni laivan tärinät. Muutoin koko paperille tulee kummallisia vaaleanroosia raitoja tärähtelyjen takia.






Valitsen värin huolellisesti. Vertaan siihen, mitä minulla on ikkunan ulkopuolella. 







Pitelen tulostinta sylissä, kun A3-arkki rahisee ulos lattialle.







Tapetoin seinät kaikilla värinäytteilläni päivä toisensa jälkeen. Minä vaihdan ja parantelen. Minä pidän kiinni päältä katsoen merkityksettömistä yksityiskohdista. Tavattoman pikkutarkkaa tutkimusta. Tosissaan, ja kuitenkin leikillään.







Entropian laki perustuu siihen, että kaikki universumin prosessit pyrkivät kohti epäjärjestystä. Maailmankaikkeudesta tulee sekasortoinen. Atomit sekoittuvat. Elävän aineen entropia on matala, järjestynyt, ja me ihmiset yritämme jäsentää ja lajitella, kirjoittaa luetteloita pitkiksi sarakkeiksi ja laskea ja laskea, mutta luonto pyrkii koko ajan korkeaan entropiaan voimalla, joka on loputtomasti paljon voimakkaampi.








Veden kiinteitä kidemuodon perusteella eroteltavia faaseja tunnetaan 17 erilaista, mutta yleensä jäällä tarkoitetaan luonnossa esiintyvää kiderakenteeltaan kuusikulmaista jäätä. 


Lumi ja rakeet ovat myös jäätä. 


























Luettelo suomen kielen lunta tarkoittavista sanoista:


ajolumi: tuulen kuljettamaa kuivaa lunta, hanki: paksu maata peittävä lumivaippa tai kantavaksi kovettunut lumivaipan pinta, hankiainen: kantavaksi kovettunut lumivaipan pinta (→ kantohanki, kestohanki, hankikanne, hankikanto), hiutale, (jää)neulanen, (lumi)kide: lumikiteitä; kide-sana on alun perin tarkoittanut juuri lumikidettä, huove, höty: leudon sään huokoistama lumi, huurre, härmä, kuura: pakkasen ilmankosteudesta eri pintoihin muodostamat kiteet, huurre usein pieniä kiteitä, vrt. huuru, pieniä vesipisaroita, kuura taas isoja, hyöty, hitva, hile: hyvin pieniä lumikiteitä tai näitä pöllyämässä, kalto, kaltto, kallo, jääkallo: jäinen tai iljanteinen kohta tiessä, kinos: pitkänomainen, usein tuulen muodostama lumikasauma, kirsi: osassa länsimurteita hankikannon nimitys, kohva: jään päälle nousseen veden ja lumen jäätynyt seos, kohvajää, kuurankukka: kuuran muodostama poikkeuksellisen iso kide, loska, söltsy, iljanne: todella vetistä lunta, melkein vettä, nietos: tuulisen lumisateen, pyryn tai tuiskun, muodostama kinos, nuoska, suojalumi, suvilumi, rääpäkkä, mätälumi, takkala, huove: leudon sään pehmittämä lumi. Eri murteissa tunnetaan eri sanoja. Pakkaslumi: vesiarvoltaan pientä ja kevyttä lunta, sään kylmetessä ilmankosteudesta tiivistynyttä lunta, polanne: painon alla tiivistynyt ja osin jäätynyt lumikerros, puuteri: jauhemainen lumi, riiteriideriittariittokertekohmakahmahyyde: pian maahan sadettuaan jäätynyt räntä, ohut jääkuori lumen pinnalla. Sanojen suuri määrä johtuu eri murteista ja vivahde-eroista. Räntä: taivaalta satava vetinen lumi, joka maahan pudotessaan muuttuu sohjoksi, siide: hienojakoinen satava lumi tai räntäinen hienojakoinen tihku, sohjo: lunta, johon on sekoittunut runsaasti vettä, tiera, tilsa, paakku: kavion- tai kengänpohjaan kertyvä lumipaakku, tykkilumi: keinotekoinen lumi, tykkylumi: puun oksille härmistymällä kerääntynyt lumi, vesihyhmä, raskas ja hyvin märkä sohjo tai luminen vesi, viti, nattura, utukka, höykkälumi: vasta satanut kevyt pakkaslumi, vuotos: uusi, vasta satanut lumi. Satava lumi: sataa akanpalloja/rämpsyä/pakkasenhiveniä/siitettä/jalkarättejä/aanelosia: Sataa isoja lumihiutaleita, pyry: sakea lumisade, tuisku: lumisade voimakkaalla tuulella tai voimakkaan tuulen mukana liikkuva lumi.
Jälkiä lumessa: aito: peuralauman lumeen polkema painauma, latu: hiihdetty ura, tola: latu jonka päälle satanut hieman uutta lunta, kieppi, uuttu: metsäkanalinnun lumisuoja.






Normaalipaineessa vesi jäätyy 0 °C asteisessa lämpötilassa. Jäätymispiste riippuu myös veden suolaisuudesta: suolainen merivesi jäätyy vasta −4 °C:ssa. Itämeren vähäsuolainen vesi jäätyy noin −0,3 °C:ssa. Sataessa vesi saattaa olla alijäähtynyttä eli alle 0 °C, mutta silti nestemäistä.
Valtaosa maapallon jäästä on jäätiköissä. Jäätiköt muodostuvat, kun lumi puristuu jääksi päälle satavan lumen painon vuoksi. 






Kymmentuhatvuotiset jäätiköt soljuvat verkalleen mutta peruuttamattomasti alas vuorenrinteitä. Jäätikkövesi sekoittuu meriveteen. Minun ruumiinlämpöni sekoittuu välittömästi Gore-Tex-takin ulkopuoliseen kylmyyteen. On kymmenen miinusastetta. Jos minä kuolen tällä rannalla, kestää kolmekymmentä ja puoli tuntia ennen kuin ruumiinlämpötilani on sama kuin ulkolämpötila. 








Luonto syö meidät. Jäinen tuuli ja sade ja suola ja lumikiteet jauhavat meidät hajalle, lahottavat meidät, murentavat meidät molekyyleiksi, hiiliyhdisteiksi, hiili- ja vetyatomien kovalentit sidokset murtuvat. Meidän atomimme sekoittuvat ruskeisiin hiekanjyviin Valkosaaren ainoalla pienellä rantakaistaleella."









The world is so loud. Keep falling and I'll find you. 
I'm ice and dust and light. I am sky and here.

(Kate Bush)














turn, turn, turn tomorrow and
turn our dance into ice
oh, freeze our dance under lakes
and turn our dance into ice
oh, freeze our dance under lakes and
freeze our dance into snow-oh-angel pillows
freeze our dance into snow-oh-angel pillows
freezing our dance



(M.Sioux)










Kursiivilla kirjoitetut ja lainausmerkeissä olevat suomenkieliset tekstit: Bea Uusma / Naparetki - Minun rakkaustarinani.
(Muut lumi- ja jääasiat wikipediasta).