[undine: the elemental being of water]

30. tammikuuta 2016

Laskennallinen lohtu

Aika -sanan arvellaan alunperin tarkoittaneen jonkinlaista mittaa.

Liivin kielen aikoa on mitata, päätellä.

Tammikuu on kohta mitattu; 31 vuorokautta. Sovitut ajankulun mittaussännöt ja niiden tulokset...Kalenterit ja kellot.

Tai sitten pian loppumaisillaan oleva kuukausi onkin hiukan vähemmän, riippuen siitä käytetäänkö synodisen kuukauden määritelmää (29,53 vuorokautta), sideeristä (27,32), trooppista (10 sekuntia lyhyempi kuin sideerinen kuukausi) vai anomalistista (27,55). Tähtitieteellisten kuukausien määritelmiä.


Ajanjakso, joka on alunperin tarkoittanut kahden uudenkuun välistä jaksoa.

Juliaaninen, gregoriaaninen, aurinkokalenteri.

Kuukalenteri.

Tai luniosolaarinen, auringon ja kuun yhteinen kalenteri.



Entä kielessä sitten?

Tammi- akseli, napa, pystyasennossa oleva keskipuu, esimerkiksi tuuli- ja vesimyllyssä.

Stam- ruots. runko, heimo (keskialasaksaksi stam, stamme.)

Tammikuu

talven keskus, napa.

Kirjoitettuna se tarkoittaa juuri nyt sitä, että vedän verhot ikkunan edestä aiemmin kuin kuukausi sitten. Kierrän tukan solmulle takaraivolle, juttelen ystävän kanssa siitä kun mielessään jo muualle siirtyneen muistisairaan vanhan naisen iho oli värähtänyt kosketuksesta, mielihyvästä, hänen sipaistessa hiussuortuvansa korvan taakse. Siitä mitä ihmiselle tapahtuu ilman kosketusta. Dokumentista jossa kosketusta oli tutkittu solutasolla. 

Sovituista sanoista, sovituista mitoista. Kuka koskettaa sanoilla, kuka sanoitta.

Se tarkoittaa myös sitä, että helmikuuksi vaihtuva vuodenkierto vie minut lähemmäksi kalenteriin ja sovittuun ajankulun matematiikkaan liittyviä asioita. Ne lähestyvät liian nopeasti, joita lykkään, joissa viivyttelen. Neuvottelen epätoivoisesti sellaisen neuvottelukumppanin kanssa jonka kortit ovat omiini nähden ylivoimaiset. Neuvottelen sellaisen neuvottelukumppanin kanssa joka ei ymmärrä sanoja.

Helmikuu tulee väistämättä.




Ja mitä muuta minä sitten olen kuin sanoja? Sanojen välistä hiljaisuutta. 

Sanaton sen edessä, Ajan.





ei päivämäärää 

Yrittää rakentaa sanoista taloa, johon ylimmäksi tulisivat kaikkein kevyimmät sanat, höyhenenkevyet, esimerkiksi tuuli ja valo, ja niiden alle sanoja, jotka ovat käsivarsia ja kannattelevat, ja niiden alle kiven kaltaisia sanoja, joissa on enemmän voimaa, ja pylväiksi sanoja, joihin luottaa aina, ja jotka ovat ikivanhoja, ja pohjaan kaikkein painavimpia sanoja, uskomattoman painavia, samoja sanoja, joita sanotaan vain harvoin, ja sisään sanoja, jotka merkitsevät jotain mitä ei voi koskettaa, eikä pitää kädessä, ne ovat oviaukkoja, ikkunasanoja, ja niiden taakse tulee unohdettuja sanoja, joita voi vain aavistaa, eikä niiden olemassaolemisestakaan ole varma, ja niiden lähelle tulee kaikkein pyhin sana, joka on niin vierellä ihmistä kuin sana voi olla.

(J. Haahtela)



Sanojen arkkitehtuuri voi olla matematiikkaa. Se on matematiikkaa. Laskennallista lohtua, ennakoivaa. Mantraamista, rukousta.


  

                                     Art cannot be modern. Art is primordially eternal.
                              
                                                                   (Egon Schiele)


25. tammikuuta 2016

Lumisokea rakkaus

En millään tahtoisi laskea tästä irti. En sitten niin millään haluaisi luopua, kun taivas ja maa kääntyvät ympäri, lumisina molemmat, valkeana valona.

Olen immuuni lumiauroille, olen immuuni katuja kiertäville nauhoille, kylteille joissa lukee varo katolta putoavaa lunta ja jäätä. Tahdon vain että se pysyy. Lumi.


Pohjoisrannan pensaat sirkuttavat lintuineen kuin mielipuolet, huutavat autojen melun yli. En katso risteyksissä lunta kyntäviä autonrenkaita, tai ehkä ihan hiukan.. Ihan hiukan vain olen vahingoniloinen, kun pukumiehet pikkukengissään kaivavat autojaan tienvarsien vallien keskeltä.



Pohkeet tulevat kipeiksi kun kävelee auraamattomia teitä kolme tuntia.


Tienvarsia, rantoja ja laitureita. Olen mahdottoman tylsä, tapoihini jumittunut.

Aina samat rannat.


Veneet nukkuvat lumipeittojensa alla, niiden pohjat jäässä kiinni, jään alla virtaavaa vettä. Meri joka pitää ne kiinni lähtemisen luonteessa talvellakin.


Se sama meri minullekin kuiskii.



Loppuviikoksi on luvattu vesisadetta.

Ja sitten meillä on likaiset katumme ja ajotiemme, harmaaksi muuttuva maisema, ruskeaksi muuttuva lumi.


Mutta jospa ei katsokaan kaupunkiin päin? Vaan katsookin kaupungista pois?

Siellä lumi sulaa siniseksi. Se sulaa mereksi.


Siitä ei neuvotella, vuodenaikojen vaihtumisesta.

Ja sitä hitaammin päästän niistä irti, keväistä, syksyistä, talvista, muutoskuukausista, sitä hitaammin mitä nopeammin aika kuluu.


Tiedättehän, kun talvi kuulemma on täällä niin kovin pitkä?

Onko muka?

Vastahan se tuli.


Kauppojen hyllyillä runegergintortut, laskiaispullat.

Yhtäaikaa kaikki,

kas kun ei jo tippaleivät ja munkitkin...


Kuulostan paheksuvalta tädiltä!

Tehdään asiat oikeassa järjestyksessä!

Pulkkamäet ja kaakaoviikset lasten suupielissä, sitten vasta katujen sulat purot, kurahaalareiden kahina, pienet keskittyneet patojen rakentajat. Sitten vasta saa talvi mennä, sitten kun aurinko ryhtyy lämpimäksi.

















 Kotona keitän teetä ja laitan iltapalaa. Juttelen patterilämpöisille kissoille.

Venyttelen kävelystä kankeita koipiani, lusikoin viiliä. Vanha kissa istuu kärsivällisesti ja odottaa. Antaumuksella se siistii viilipurkin pohjan.









Yhdet peilaavat itseään rakastajan katseissa,
toiset juovat aamunkoittoon asti;
minä taas keskustelen kaiken yötä
hillittömän omantunnon kanssa.

Sanon: "Raskasta taakkaani, tiedätkö,
olen kantanut ties kuinka monta vuotta."
Mutta sille ei aikaa ole olemassa,
eikä paikka sille mitään merkitse.

Ja taas on pimeä laskiaisilta,
pahaenteinen puisto, 
hevosen kiireetön juoksu,
ja tuuli, tulvillaan onnea, iloa,
puhaltaa ylleni taivaan jyrkänteiltä.

Ja pääni päällä tyyni todistaja,
kuu kaksisarvinen... 
Oi sinne, sinne,
ikivanhaa tietä kaariportin alta,
sinne missä joutsenet ja kuolleet vedet.

(A. Ahmatova)





 Tämä elokuva on vuodelta 1906. Se saa hymyilemään.






20. tammikuuta 2016

Väärät viestit

En tarvitse tällaisia pakkasia pukeakseni päälle kaksi paksua villapaitaa. Voin pukea ne muutenkin, sillä olen sellainen jota joskus kylmää.

Eikä sillä ole säätilojen kanssa mitään tekemistä.

Eikä minua kylmää se kuuluisa paha maailma

Minua kylmää ihminen.

          

Ihmisläheinen. Empaattinen. Herkkä. Pehmeä. 

Positiivinen. Puhelias. 

Sosiaalinen.

Optimistinen.

(Minä).



(Ja hevonkukkua! - huutaa pieni ääni sisälläni). 

Tai kaipa se on aika iso ääni? Paljon tilaa se ainakin vie, 

on aina vienyt.





Äidillinen, suojeleva, panteistinen, liberaali.

Romantikko, nostalgikko, kaihomieli, kaunosielu.

Hentoinen.

Ikuinen -

Runotyttö.


**********


Ja sitten minä seison siinä, 40-luvun kaavalla ommellussa pehmeässä kukkamekossani, viileillä pitkillä sormillani hypistelen vaistomaisesti vanhaa pitsikaulusta solisluun kohdalta, kuten aina teen kun keskityn sanoihin, omiin ja toisen.

Sanon: Niin... kun mun mielestä ihminen on parasiitti. 

Siis loiseläin.

Tiputtelen sanat, yksi kaksi kolme ja siinä se.

Toinen katsoo minua epäuskoisesti, naurahtaa.




Entä kaikki se... kaikki se välittäminen?


Jatkan:

Ihminen vain on....  No, eriskummallinen laji. Tulevaisuuden ennakoiminen, rationaalinen, oman lajin säilyttämiseen pyrkivä toiminta tuntuvat puuttuvan siltä lähes täysin...
Itsekeskeinen, hedonistinen, lyhytnäköinen, väkivaltainen, tympeä, leväperäinen, huolimaton, ahdasmielinen, kapeakatseinen, rajoittunut, julma, kateellinen, laiska, omahyväinen, tahdoton... 

Minäkin olen. Kuulun siihen lajiin, ihmislajiin. Maapallon parasiitteihin!

Käsittämätön olento, jolle on kuin sattuman oikusta heitetty kuitenkin kyky rakastaa! Rakastaa yli kaikkien rajojen; mannerten, merien, sen itse säätämien lakien, jopa kuoleman rajan yli!




Herkät ja hentoiset eivät saa katsoa silmiin ja pudotella sanoja kuin maamiinoja.

Ne sanat kun eivät jää aloilleen, vaan aiheuttavat kaoottisen, epämääräisten pienten järistysten sarjan. Ne saavat aikaan hämennystä, epäuskoa. Mikä tässä nyt ei kuulu joukkoon? Pehmeät pisikaulukset, hymy, vai nuo sanat?

Kun tuo nainenhan on juuri katsonut silmiin, hymyillyt. Se tarjoaa kahvia, se ompelee lasinappia vanhaan mekkoon, parsii helmaa kuin hellisi rakastettuaan, nostaa syliin lapsen ja nuuhkaisee sen vauvantuoksuista päälakea, kulkee vauva sylissä kristallikruunun alle ja heilauttaa lasisia pisaroita joista heijastuu kukkatapetin kaikki värisävyt ja vauvaa naurattaa... 

Ja siinä seison, vaikka vauva sylissä, ja sanon ihmisen olevan parasiitti.




(Mitäs kysyit!)


Mitä se tekee? Avaa suunsa ja sieltä ne näkyvät, pienet terävät kulmahampaat?





Deterministinen ihmiskuva ei sovi ulkoiseen olemukseen. Se ei sovi puheääneen, se ei sovi ympäristöön jossa keskustelu käydään.

Tämä on ikuinen ristiriitani. Ainainen ongelma, jolle olen joskus yrittänyt tehdä jotain, huonolla menestyksellä tosin. En ole ruusuntuoksuinen optimisti, olen rationaalinen ja omaan ajatteluun kykenevä ihminen, jonka sydän on särkynyt tuhat kertaa, ja se jatkaa särkymistään, joka ikinen päivä. Se särkyy ja suree, se pakahtuu ja lyö itsensä väsyksiin, se huokaa huokailemistaan, ja se laittaa itsensä pelipöydälle joka kerta, ja pelaa aina kaikkein korkeimmilla panoksilla.


Mutta samaan aikaan sanani ja mieleni voivat silti olla toteavat, kovat kuin kivi, ne voivat leikata tarkasti kuin kirurginveitsi. 

Rintalasta on auki ennen kuin vastalausetta on ehditty edes ajatella, otsaluun alainen harmaa massa on analyyttisen tarkastelun kohteena, ennen kuin on ehditty sanoa sanaakaan poikkiteloin.

Minä vastaan jos kysytään.




Mutta miten sitten...?




Ja minä vastaan kuuliaisesti:

Se on tietoinen valinta. Olen päättänyt niin. Olen päättänyt yrittää, koska voin. Koska itsekin ajattelen, että täällä maailmassa on mukavampi olla jos kanssaihmiset ovat minulle ystävällisiä. Niin sitten yritän parhaani mukaan olla heille. 

Annan merkityksiä minkä kerkiän; otan ajan keskustelulle vaikka puhuttaisiin vain säästä. Rakastan intohimoisesti pakkasta, vaikka kaikki muut sanoisivat vihaavansa. 

Katsos kun aina silloin tällöin saan jonkun muuttamaan mieltään. Se on mukavaa. Se tuntuu hyvältä. 

Oikeasti en hirveästi pidä kuin ihan muutamista ihmisistä, enkä niissäkään pidä aina aivan kaikista ominaisuuksista. Pidän aidosti ja sataprosenttisesti ainoastaan eläimistä, ja sellaisista ihmisistä joissa on jotain ratkaisevasti riittävän omituista, puutteellista ja virheellistä. "Normaalius" on mielestäni erittäin harvoin viehättävää. 


Rationaalista ajattelua, toteavaa lähestymistapaa, suoraa ilmaisua... Niitä ei useinkaan tahdottaisi liittää naisellisuuteen tai pehmeyteen. "Vanhat rääväsuuakat pilkun jälkeen aamuyöstä taksitolpalla" ovat eri asia. "Karaokebaarien käheä-ääniset ämmät" ovat eri asia.



Pienet tytöt sen sijaan opetettiin vielä 70-luvulla olemaan hiljaa ja hymyilemään. Minutkin.


Niistä tuli taipuisia keski-ikäisiä naisia jotka hymisevät yhdessä ja taivastelevat "nykyaikaa."






(Ja joistain niistä kai sitten tuli sellaisia joilla on pehmeä hymy, mutta terävät pienet kulmahampaat...).

Jostain tästä käsittämättömästä universumista, julman ihmisen kaaoksesta, toivon jonain kauniina päivänä tunnistavani kaltaiseni. Ehkä jonain kauniina päivänä kun valo osuu vedenpintaan, tai kun metsään saapuu yö.

Jonkun sellaisen jota ristiriitani eivät haittaa.









"Niin ihminen kuluu. Silti sanotaan, että aika kuluu. 
Ei aika kulu. 
Ei aika lopu, minä lopun. 
Ei aika jätä, minä jätän kulumattoman ajan, ikuisesti nuoren maailman, 
sen valtavat aamut.

Kalenterit ja kellot mittaavat minua.
En tee matkaa. Olen juuri siinä, missä syntymäni hetkellä aloin olla.Tämän kallon sisältä en ole liikahtanutkaan. Se on lohdullista.

Kallon sisällä aika on loputon liike: pyörrettä, kuplintaa, vellontaa. Siinä liikkeessä nousee esiin asioita eri ikäkausilta, kuin jonkin oudon voiman työntämänä, enkä voi vaikuttaa siihen, miten kauan ne viipyvät ennen kuin pyörre imaisee ne taas pinnan alle, ja esiin nousee jotain muuta. Vanhemmiten kulkeutuu yhä lähemmäs pyörteen ydintä, omaa alkuaan. 
Vanhuus on ehkä juuri sitä, imeytymistä alkuun.
Toivottavasti se on sitä.

Kun on vanha, ei elä vanhana vaan kaiken ikäisenä."

(T-L. Varis / Rakas)

10. tammikuuta 2016

Lumimelankolia



Lunta on satanut (ja sataa) pieninä, suurina sekä jättikokoisina hiutaleina. Sitä on satanut suoraan alas taivaalta, viistoon, pyryttämällä, hiljaa leijaillen, kieppuen ja pyörteellä. Pumpulinen lumi jota tulee nyt paljon, ja joka narisee askelen alla. 


Voiko lumi olla terapeuttista?

Ainakin se tuntuu siltä, minusta.

Se tuntuu sellaisella primitiivisellä tavalla turvalliselta. Se on valkeaa valoa, se on puhdasta, se peittää alleen. Se tekee pinnoista ja muodoista pehmeämpiä. On kuin koko maailma nukkuisi saman peiton alla.


Pasifistin lapsi tekstaa äidilleen Vekarajärveltä: Eilen ammuttiin. Kuus tuntia maaten maassa, -30 pakkasta. Pari näkkäriä ruuaks ja neljän kilsan marssit.

Pasifistin lapsi on armeijassa, koska tahtoo nähdä itse.

Pasifisti kunnioittaa lapsensa päätöstä. Hieman iltaisin ihmettelee yksin kotona. Vaikka jo pitkään pasifistin lapsella on ollut oma elämä ja menot, tuntuu oudolta kun sen huoneessa ei nuku kukaan. Ei laahusta unisena keittämään kahvia sunnuntaiaamuna.

Enkä minä osaa käydä kaupassa. Ostan koko ajan liikaa ruokaa.


Tiedän että se pärjää siellä. Se on monissa asioissa isompi ihminen kuin äitinsä. Ainakin harkitsevampi, sallivampi - kestää paremmin erilaisia mielipiteitä. Sopeutuvampi.

Meneeköhän se aina niin? Minä, totaalisen vapaan (jossain määrin myös välinpitämättömän?) 70-lukulaisen "kasvatuksen" saaneena kasvoin kiihkeäksi, kriittiseksi, jossain määrin hyvinkin turvallisuushakuiseksi ja tiedostavaksi. Jopa ehdottomaksi. Selitin lapselleni kaiken, vaadin kaikelle perustelun ja sen pohjalle omaa ajattelua. Olin kaikkein ylpein kun lapseni uskalsi olla kanssani eri mieltä ja perusteli sen.

Ja sitten sain aikaiseksi rauhallisen, harkitsevan ja vähemmän kriittisen jälkeläisen! Kummallisen sekoituksen äärimmäisen herkkää antennitoimintaa, sekä rationaalista, käytännönläheistä suhtautumista elämään.


Pitävätköhän kaikki tällaisten "antenniäitien" lapset intuitiivisuuttaan syntymälahjana, itsestäänselvyytenä? Siksikö ne eivät kipuile niin paljon muun maailman kanssa?

Ne kun vain tuntuvat luottavan.

Haluan ajatella että pohjalla on jotain niin syvää luottamusta rakkauteen, siihen että tulee hyväksytyksi ja rakastetuksi.

Itse olen suojannut omaa äitiäni pahalta maailmalta - tuntui että oli pakko.

Rajattomuus. Rohkeudenpuute. 

Ne saivat minut lapsena araksi, nuorena vihaiseksi, aikuisena sellaiseksi joka ajattelee liikaa. Sellaiseksi joka asettaa rajoja kaikkien muidenkin puolesta, pelastaa, unohtaa usein itsensä ja tuntee jatkuvaa janoa - elämänjanoa.

Jälleen sitä iänikuista merkityksellisyydentunteen hakemista.

Ettei olisi kuin äitinsä. Ettei haahuilisi vieraana oman elämänsä läpi.


Pidän siitä tunteesta että voin olla täysin varma - lapseni tietää millainen ihminen minä olen. Ihan kaikkineni.


Se ei lainkaan ihmettelisi, vaikka sunnuntaiaamuna ripustaisin kaikki valkoiset, hennon lumipeitteenkeveät vaatteeni rekille. Huvin vuoksi. Ja vain katselisin niitä. Ei sitäkään jos tyhjentäisin kaikkien lasipurkkieni kivet, simpukat ja kotilot, pyyhkisin pölyt lasipurkeista ja käyttäisin kokonaisen tunnin pyöreiden kivien takaisin asettelemiseen.

Nostaisi vain vähän kulmakarvojaan. Hyvä meininki sulla äiti.



Eikä se sen kummemmin ihmettele sitäkään että kirjat ovat hyllyssä värijärjestyksessä, tai että niitä on aina pinoissa pöydillä. Se vain seisoisi hupparissaan keskellä lattiaa, kallistelisi päätään ja 

voisin vähän taas tsekata noita sun kajareiden liitäntähommia, ku on taas toispuoleinen toi saundi




Ja minä jatkan munanmuotoisten kivieni järjestelyä lasipurkkeihinsa, viikkaan pellavalakanoita, kuljettelen sormia pitkin kirjanselkämyksiä ja kuuntelen talvipoloneesia.



7. tammikuuta 2016

Punaiset mekot, muistikirjat, kristallipallot, sanat

Kun sisko oli vierailulla luonani, istuimme joka ilta pöydän ääressä. Istuimme ja joimme ruusunmarjateetä. Varpaat ja selät lämmintä patteria vasten, aivan kuin vanha kissakin, se joka kiilaa aina itsensä kiinni pöytälevyn ja patterin väliseen kapeaan rakoon, varastoi kaiken lämmön huolellisesti.

Sen unessa nykivät käpälät, viiksien värähdys kun juttelemme myöhäiseen iltaan.

Minä luen ääneen Anna Ahmatovaa.


Ja minulla on itävaltalainen korttipakka vuodelta 1944.

Luemme pienestä ohjekirjasesta ensin miten kortit kuuluu sekoittaa, sitten vaihtoehtoisista tavoista lyödä kortteja pöytään, eri tulkinnoista.

Jotta voi aloittaa, on ensin tunnistettava se jolle luetaan.

Minä olen Patarouva. Queen of spades - widow or divorcee.

Pakka kohtelee julmemmin naista kuin miestä. Vastaavalla miespuolisella kortilla on lisäksi vaihtoehto; single.



Lyömme kortteja, minä olen sekoittanut pakan väärin, luemme silti. Naurattaa, mutta naurun taustalla on kummallinen jännittynyt olotila. Tulkitsemme huvittuneina menneisyyttämme ensimmäisen jaetun korttipinon korteista, nykyisyyden suhteenkin olemme jotensakin huolettomia.

Huumori, itsekorostus ja vaihtoehtoiset tulkinnat lisääntyvät kumulatiivisesti kun pääsemme kortteihin joiden kuuluisi luennassa edustaa tulevaisuutta.

Emme me tee tätä tosissamme.

Kumpikaan ei silti tahdo korttia joka kertoisi tulevista vastoinkäymisistä, suruista, menetyksistä.


Niin kauan kuin ihmiskunta on ollut olemassa, olemme hakeneet selityksiä, vastauksia. Olemme tarvinneet välineen jonka kautta puhua julki, puhua ääneen - menneet, nykyiset, tulevat. Olemme tahtoneet kirjata ylös elämämme, tulkita.

En edes oikeastaan aivan ymmärrä miksi käytämme sanaa ennustaa.

Kysymys lienee kuitenkin toivosta.

Ja toivo tahtoo seurakseen välineitä unelmien toteuttamiseen, keinoja todentaa tärkeä, jo olemassaoleva. Toivo tarvitsee hyvät matkakumppanit; usko ja rakkaus tulevat joskus näemmä erikoisissa muodoissa.

Luen Sebaldin kuoleman jälkeen julkaistuja kirjoituksia Korsikasta. Kuinka hän seisoo Musee Feschissä, katsoo Luccassa 1600-luvulla eläneen Pietro Paolinin maalausta surusilmäisestä tummasta naisesta, tyttärestä tiilenpunaisessa mekossa, puristaen kädessä pientä sotilasnukkea.

                        

"Katsoin kauan tätä kaksoismuotokuvaa ja uskon näkeväni siinä elämän koko onnettomuuden kaikessa arvoituksellisuudessaan" - kirjoittaa Sebald.

Merkintöjä Korsikasta on neljän viimeistelemättömän tekstin sikermä - Sebaldille tuttuun tapaan muistamisesta ja kuolemasta, yksityiskohdista, historian sattumanvaraisuudesta, mystiikasta, ihmisyydestä.

                             

Pietro Paolini maalasi myös teoksen The Fortune Teller - Ennustaja. Kuinkas muuten.

                   

Vieläkin minä tahdon puhua sisareni kanssa rakkaudesta samoin kuin aina. Että vielä on - ja tulee - asioita jotka liikuttavat pohjaa myöden, vielä on punaisten mekkojen helmat, odotus ja kevään ensimmäiset valoa tulvivat aamut. Se kun voi katsoa suoraan omiin silmiinsä, olla maalaus, olla oman itsensä näköinen muotokuva.

             

Sebaldin ostopäätökseen kului noin viisitoista sekuntia. Näin sen hyllyssä, laitoin kainaloon, sillä selvä, minä tiedän mistä pidän.

Akateemisen alakerran paperiosastolla meni sitävastoin puoli tuntia, ehkä ylikin. En taaskaan osannut päättää minkälaisen kalenterin tahdoin tälle vuodelle. 

Joskus en lainkaan tiedä, vieläkään. En tiedä mistä pidän, en tiedä mitä haluan.



Ulkona on hyytävä pakkanen. 

Rakastan sitä. 

Tahtoisin sen jäävän, ainakin maaliskuuhun saakka.







Juhli kanssani tätä lumista yötä
kuin viimeistä vuosipäiväämme.
Katso, tänään on palannut ensimmäinen -
se timanttitalvemme.

Tsaarin talleilta nousee sumua,
Moika upposi pimeään.
Joku himmensi kuunvalon tahallaan -
mihin mahdamme mennäkään...

Kahden keisarihaudan väliin
on eksynyt puisto takkuinen
ja vankilahoureesta nousseet lyhdyt
antavat hautajaisvalaistuksen.

Mars-kentän uhkaavat jäävuoret
ja Joutsenkanavan kristalli...
Kun sydämessä on pelko ja riemu,
mihin voisin verrata osaani?

Sinun äänesi lepattaa olallani
kuin ihmeiden lintu. Ja äkkiä
säde sytyttää eloon lumen tomun,
se hohtaa hopeista lämpöä.



(Anna Ahmatova / suom. Marja-Leena Mikkola)





ps. Maalaukset: 

Pietro Paolini (1603-1681)"Portrait of woman and girl"
Frida Kahlo (1907-1954), "Self portrait in a velvet dress"
Sir John Lavery (1856-1941), "Miss Auras - The Red Book"
A. Modigliani (1884-1921), Woman in a brown dress"
J.W. Waterhouse (1849-1917), "The crystal ball" (Maaluksessa nainen katsoo kristallipalloa, suorittaa jonkinlaista loitsua, pallon sekä pöydällä olevien kirjan ja pääkallon avulla. 1950-luvulla kallo maalattiin piiloon, verhon alle - ja sen olemassaolo paljastui kun teos myöhemmin huutokaupattiin, ja harras taiteen ystävä keksi maalauksessa piilevän salaisuuden...).