[undine: the elemental being of water]

29. helmikuuta 2016

Skatta

Katajanokalla on sunnuntai. 

On Kalevalanpäivä. Kirkas ja aurinkoinen. Ulkona kolistelee nelosen ratikka, talojen seinät ovat keltaisia kuten alkava kevätkin.

Eteisen vihreäksi maalattu kaappi on sananmukaisesti kuorrutettu kertyneellä postilla. Kaapin oviin on maalattu käsin kukkia, ja sen ylimmällä tasolla seisoo vihreäsilmäinen vanha nukke, seuranaan sekalaista romua.



Keittiösyvennyksen pieni ikkuna on raollaan, sen yläpuolella nauloissaan vanhoja sahoja, kaapin nurkassa nojallaan vanhat puusukset.

Vihreä pienen tytön mekko on kuulunut tyttärelle monta monta vuotta sitten.

Jääkaappi on rikki, mutta pakastin toimii. Astikaapissa on toistensa kanssa sisäkkäin vanhoja Arabian ruusulautasia.


Jääkaapin ovessa on Lempickaa ja savun hetkeksi sokaisema silmä.



Minä seison keskellä lattiaa, tieltäni siirretään pahvilaatikko joka on täynnä kirjoja. Lattia on sotkuinen.

Nää pitäis joskus jaksaa käydä läpi... 

Sanoo joku, jonka ääni on tullut nopeasti tutuksi.



(Minä sen tuttuuden sokaisema, ja hämmennyksen).



Kirjahyllyissa on vinyylejä, kirjoja sekalaisissa pinoissa, riveissä,

ja vanhoja leluja. Kylpyhuoneessa asuu useampi kylpyankka.

Niillä on kaikilla nimet, paitsi yhdellä.


laivat valtamerten ihmeet koristeveistokirjat led zeppelin



Vuodesohvan peitolla on leivänmurusia, riittäisivät vaikka pikkulintujen ruokintaan, pokkareissa on kauniit paperikannet ja en muista enää kerrottiinko minulle ettei teollisuusompelukone ole kunnossa, vai miksi farkkujen korjaamiseen ehkä tarvittaisiin lainaksi minun ompelukonettani.

Tämä osaa itse ommella.

Tai vaihtoehtoisesti verhoilla nojatuolin tai rakentaa veneen.


 Katson kun toinen siirtelee tavarapinoja jalallaan, vanha valaisin on itse korjattu tai roskalavalta,


Kato tosta että minkä värisen hameverkon haluut sun pyörään - ne on alkuperäisiä, vanhoja - mut käyttämättömiä. Alkuperäiset paperitkin. 

Niitä vois ehkä värjää sipulilla, tulis nätimpi sävy?




Istun vuodesohvan reunalla, ruusutyynyn ja tinttien vieressä lojuu siniset farkkuhaalarit ja mykeröön rutistettu ruutupaita. Valo tulvii ikkunasta, räpyttelen silmiäni enkä pelkästään koska häikäisee.

Toinen kysyy -

jos vähän liotan itseäni kylpyammeessa ja sitten lähdetään?

Vastaan joo.

Ääni katoaa kylppärin oven taakse, sanoo jonkun ajan kuluttua

mun on yleensä vaikea erota lämpimästä vedestä, mutta jos kahdelta oltais ulkona?


Puoli kolmelta astun keväästä kostealle kadulle.

Tervehdimme naapurin koiraa, istumme ratikassa, vieressäni istuvan mustassa parrassa on harmaata, muutama aivan valkea ja kuparipannun punainen - ja arkisen ajankulun jälkeen soitamme siskoni ovikelloa, tarkoituksena auttaa kokoamaan yksi vanha kirjahylly.


22. helmikuuta 2016

Puolella sydämellä

Ihana viisas sisareni kirjoitti saman asian sävyistä, niistä joita olen itsekin lähiaikoina pohtinut.

Elämästä, rohkeudesta, hyppäämisestä.

Me olemme (pikkusiskoni ja minä), neljän vuoden ikäerolla neljänkymmenen ikävuoden molemmilla puolilla - ja me olemme tehneet molemmat elämässämme sekä turvallisia (tai sellaiselta tuntuvia?) että tavallaan täysin kaistapäisiä, täysin fiilikseen perustuvia päätöksiä.


Mitä minuun tulee, en ollut ajatellut vaihtavani kirjallisuuden yliopistouraa suunniteltuun kolmen vuoden kotiäitiyteen ollessani 22-vuotias.
En ollut sen jälkeen ajatellut meneväni opiskelemaan sosiaalialaa, enhän edes tiennyt haluaisinko työllistyä koko alalle. Sitä kautta kuitenkin löysin vammaistyön täysin vahingossa, ja vahingossa löysin myös ammatin jossa olin luontaisesti hyvä.

Ja vain sattumaltako kävelin kolmekymppisenä, kerran kesäiltana sisään kirjakauppaan, varpaat mustina paljasjaloin kävelystä? Vain vahingossako sitten avasin suuni, kommentoin myymälässä soivaa musiikkia jä päädyin juttusille. Järkevän suunnittelun tuloksenako kysyin: "onko tuo teidän tuossa lapussa mainittu osarin duuni jo mennyt...?" Viisauttaniko sitten menin myymään kirjoja, kahvia ja vaatteita tuntipalkalla, jätin vakituisen hyvän työpaikan?
Kirjoitinko nelikymppisenä vuokrasopimuksen asunnosta jonka olin nähnyt joskus kymmenen vuotta sitten siksi että se oli fiksua ja järkevää? Muutinko keski-ikäisenä yläasteikäisen pojan kanssa pikkukaksioon, tai perustinko yrityksen koska se oli siinä vaiheessa elämää turvallinen vaihtoehto?

Ei. Tein niin koska tuntui siltä. Koska sisältäni pyrki jotain ulos, koska näin, koin ja tunsin jotain jota en voinut tai tahtonut sivuuttaa.

Olen ottanut taloudellisia riskejä, olen tehnyt päätöksiä puhtaasti ja täysin sydämellä.

Koska minä olen se joka ostaa kirjan lukematta takakannen tekstiä.


Mutta.

Mutta mitä tulee ihmisiin, ihmissuhteisiin, niissä olen yleensä raahannut pakolauttaa ja varasuunnitelmaa perässäni minne ikinä menenkin. Olen kertonut kaikille jotka vain jaksavat kuunnella, että olen hankala ja yksinviihtyvä ihminen. Olen varmistellut, olen jättänyt pihaportteja raolleen jotta voisin livahtaa omaan maailmaani piiloon jos alkaisikin ahdistaa. Olen työntänyt intuitiota taka-alalle, olen mukamas suojellut muita ja itseäni mahdollisilta pettymyksiltä, olen vaientanut mahdolliset hälytyskellot.

Olen muutamankin kerran avannut kirjahyllystäni jonkin kolmesataasivuisen niteen, taittellut itseni runona paperilapulle ja sujauttanut kansien väliin. Että tuolta sitten hakisin itseni takaisin jos tämä menisikin pieleen.

Pelolle jos antaa pikkusormen, se vie helposti kaiken. Olen opetellut sitä yli neljäkymmentä vuotta.

Pariisin kevään Haamupuhelu -nimisessä kappaleessa lauletaan

"olet pelosta kalpee, kun puolella sydämellä rakastat."





Parhaat asiat elämässäni ovat kuitenkin tapahtuneet sattumalta ja vahingossa. Paras "lopputulema" on tullut kun olen puhunut suoraan, ottanut kyselemättä vastaan, kuunnellut itseäni ja luottanut.

Toiseen ihmiseen luottaminen ei ole mikään ihan pikkujuttu. Ei ole kevyt kenttälounas, ei ole sunnuntaikävely. Vaan on hyppy ilman laskuvarjoa, on pelkkä menolippu eikä takeita mistään.

Olen minä vieläkin varovainen. Olen minä vieläkin se, joka kiertää itseään ja toista, kuulostelee. Tämä talvi on ollut elämäni raskain, musertavin.

Mutta jospa kuitenkin kokeilisi, uskaltaisi.



Ihan koko sydämellään?

14. helmikuuta 2016

Hirmuisen hajamielinen

Viime päivinä:

On vastaanottanut esineitä, tavaroita, joista osaa ei aivan vielä ymmärrä, sillä on romunkerääjä sekä patologinen kauneudestahämmentyjä. (Hämmennyksenaiheuttajista kenties kuvamateriaalia myöhemmin).

On huomannut kuinka helposti suoran ihmisen tunnistaa kun sellaisen tapaa.


On juhlistanut sisaren syntymäpäivää syömällä itsensä tärviölle, ja kävelemällä kotiin läpi märkää lunta satavan kaupungin.


On nukkunut tavattoman huonosti, ja ollut hirmuisen hajamielinen.

Mutta se ei haittaa.



12. helmikuuta 2016

"On kiva jos on pyörät"

Adoptoin kodittoman säilytyskärryasian. En oikein tiedä miksi kutsuisin sitä, sen alkuperäinen käyttötarkoitus on itselleni hiukan epäselvä. Se odottaa vielä sopivankokoista levyä tai tarjotinta ylimmälle "hyllylleen." Kun sellainen löytyy, tätä voi alkaa hyvällä syyllä kutsua somaksi pikku-tarjoiluvaunuksi.


Henkilö jolta sen adoptoin, totesi "on kiva jos on pyörät."

Olen samaa mieltä. Etenkin pienissä tiloissa niistä on oikeasti hyötyä.


Eilen illalla istuksin nojatuolissa, tee oli kupissa ja ompelukorit pyörillä kulkevan kapistuksen keskihyllyllä. Napit ja langat ja nauhat olivat siinä sopivasti käden ulottuvilla - ja samalla vielä kätevämmin, kissojen ulottumattomissa.


Ompelin vanhaan mekkoon uudet (vanhat) napit.

Alkuperäiset olivat rumat ja muoviset. Nämä sen sijaan ovat lasia, ja vanhat kuin taivas. Lasinapeissa on mielestäni jotain ihmeellisen liikuttavaa. Ne tuntuvat ihanilta käsissä kun ompelee.


Aamulla heräsin aikaisin, katselin ikkunasta kieppuvaa märkää lunta ja silittelin mekon kuntoon.


Viitaten aiempiin höpinöihini pitämisestä ja luopumisesta, tämä kyseinen mekko saa jäädä, siitä tuli niin hyvä olo kun sen puki päälle.


7. helmikuuta 2016

I got a love that keeps me waiting


Jo pitkään minulla on ollut sääntö. 

Se koskee kaikkea muuta paitsi kirjoja, ja se kuuluu seuraavasti:

yksi sisään - yksi ulos.


Kun puleeraa työkseen kaiken vanhan roinan kanssa (vaatteiden, tavaroiden, korujen...) tarkoittaa se myös sitä, että sitä roinaa kerääntyy. Sitä kerääntyy hyvin helposti. Jos ei ole varovainen, voi karata mopo käsistä. Ja aika usein karkaakin.

Joskus ajattelen, että minussa on jokin magneetti. Olen entisessä elämässä kiertänyt sirkuksessa tai mustalaisleirin kanssa. Kuljen nenä kiinni ojanpientareissa, hyllynperukoissa, roskalavojen laidoilla. Kirppiksillä, kierrätyskeskuksissa. Eikä siinä mitään, se on ihanaa, en vaihtaisi pois.

Kuitenkin, jotta estäisin itseäni lipsahtamasta tilaan nimeltä "terapoin itseäni kauniilla esineillä", olen yrittänyt sopia itseni kanssa, että kaikkea ei tarvitse omistaa tai pelastaa, ja jos jokin tulee kanssani kotiin, jostain toisesta olisi kenties sitten syytä luopua.


Joskus viime vuoden puolella, alkutalvesta tarkemmin sanottuna, ystäväni puuttui asiaan.

"Kuule, antaisit itselles vähän armoa. Että pitääkö sitä nyt noin orjallisesti toteuttaa... Voisko joidenkin erityistapausten kohdalla kuitenkin käyttää jo vähän harkintaa? Kun eihän sulla oikeestaan enää edes ole muuta kuin tosi spesiaaleja juttuja. Että mitä jos pitäisit ne vain?"


Ja minä siihen: "Mutta entä jos mun kodista tulee museo? Entä jos musta itestäni tulee museonainen - tiedätkö, siellä sitten istun harmaine nutturoineni yksin, kaikkien kauniiden tavaroiden keskellä..?"


Tuossa pari päivää sitten kerron samaiselle ystävälleni kollegaltani kuulemani jutun. Hän oli ollut menossa lapsen kanssa kaupasta kotiin, kun rappukäytävässä oli tullut vastaan muuttomiehiä, suuria jätesäkkejä kantaen. Rappunaapurin ovi oli auki, asunto täynnä tavarakasoja; vanhoja savulasisia antiikkivalaisimia, säkeittäin pellavaisia kirjailtuja lakanoita, ihan kaikkea. Asunnon 104-vuotias asukas oli kuollut, ja asuntoa tyhjennettiin.

Kyllä, sitä tyhjennettiin kaatopaikalle.

Kollegani oli onnistunut pelastamaan asunnosta mm. yhden säkillisen kirjailtuja liinoja, valaisimen, tsaarinaikaisia kolikoita sekä vanhan peilin, harjan ja kamman, kaikki täyttä hopeaa, ja 1800-luvun lopulta.

Kotiin päästyään häneltä oli päässyt turhautunut itku. Häntä oli itkettänyt se kaikki; kauniin vanhan ihmisen koko elämä ja historia jätesäkeissä.

Ja minä ymmärsin. Ymmärsin niin että sydäntä viilsi.


Sen viime vuoden puolella käydyn keskustelun jälkeen olen ollut itselleni vähemmän ankara. En itseasiassa ole luopunut juuri mistään. Kyllä se hieman hirvittää silti. Että olenko oppinut "yksi sisään - yksi ulos" säännön aikana tunnistamaan itsessäni "terapiahankinnat". Siis sellaiset joita tehdään lievittämään vaikkapa yksinolemisen pelkoa, ajan kulumisen kiihtyvää vauhtia, vanhenemista.. Missä vaiheessa on huolestuttavaa ostaa ruusuina kukkivia silkkisamettihuiveja... Silloinko kun niitä silittelee siksi kun itse tahtoisi tulla silitellyksi?


Toisaalta, ehkä ystäväni oli kuitenkin oikeassa. En ole pakonomaisesti alkanut haalia tavaraa, en ainakaan yhtään sen enempää kuin aiemminkaan. Ja olen myös osannut päästää irti, kuten vaikkapa noiden aiempien kuvien käsittämättömän kauniista, ja käsittämättömän vanhasta puvusta. Se on vielä minulla kotona, olen katsellut sitä pari iltaa tuossa nuken päällä, sovitellutkin. Päätin silti että se saa lähteä, kykenen päästämään irti, vaikka se kutsuukin minua varsin äänekkäästi...


Sen sijaan uudelta harjoittelijaltani saamani vanhat pitsikaulukset saavat jäädä, vaikka niitä on minulla muutamia jo ennestäänkin. Nauratti tuo ruotsalaisen Style by lehden juttu, jossa mallin koko kasvot oli päällystetty pitsillä.. Ei nyt ehkä sentään.


Päivät ja viikot jatkavat kulkemistaan, ja aika pitää tiukasti kiinni kurista ja järjestyksestä. Aamulla herätään, mennään töihin, hymyillään, puhutaan. Illalla kotiin, laitetaan ruokaa yhdelle, ruokitaan kissat, luetaan kirjaa ja mennään nukkumaan. Ja sama uudestaan seuraavana päivänä.

Joinain aamuina herään siihen että jalkani painavat sata kiloa kumpainenkin, mieli on raskas kuin kantaisin painavaa alasinta otsaluuni alla. Keitän teetä sumussa ja tuijotan ikkunasta ulos. Tartun kännykkään usein, kirjoitan pojalle armeijaan, luen paluuviestit ja sydän pakahtuu.




Elämässäni on nyt asioita joiden takia olisin valmis luopumaan ihan mistä tahansa. Mutta ei ole ainuttakaan pitsikaulusta, keraamista mukia, ankkurikorua tai silkkisamettihuivia, joista luopumalla saisin sellaisen tuskan katoamaan joka ei ole mistään luopumisesta riippuvainen. Kaiken kanssa kun ei voi tehdä vaihtokauppaa. Elämä ei taivu sääntöön "yksi sisään - yksi ulos."


Mutta on se vain ihmeellinen, ihmisen tahto ja toivo. Kun niin sitä vain ihmeellisesti kestää, vaikka välillä tuntuisi kuinka mahdottoman musertavalta. Silti sitä nousee aamulla sängystä, hymyilee silittäessään mekon helmaa, tervehtii naapuria kadulla. Leikkii kissan kanssa, ostaa kaupasta lakuja, aloittaa uuden kirjan.


Ja on suuri ilonaihekin. Maailman ihanin pikkusisko on nimittäin muuttanut takaisin Helsinkiin.



Kärsivällisyys, odottaminen, eivät kenties ole koskaan olleet vahvimpia puoliani. Mutta olen huomannut että niistä on ehkä sittenkin pikkuhiljaa tulossa sellaisia. Olen kohta taipuisa kuin paju. Siinä on oma viehätyksensa, kun antaa asioiden vain tapahtua, päästää irti. Odottaa, vaikka ei tiedä edes mitä.









1. helmikuuta 2016

Valo / Lucia laulaa

Tänään paistoi aurinko. 

Helmikuun ensimmäinen, joka paljasti heti ikkunoiden karmivan likaisuusasteen ja villamaton pintaan kerääntyneen harmaan kissankarvapeitteen... 

Nukuin pitkään, nypin kuivuneet lehdet kukista, avasin ikkunan raolleen. 


Molemmat kissat tankkasivat aurinkoa. Etsivät vuoron perään asunnosta paikat, joihin valokiila osuisi optimaalisimmin.


Tunkivat nenänsä ikkunanrakoon, silmät sirrillään, viikset väristen.


Pesin viimeisimmän aarteeni emalisessa pesuvadissa, hellävaroen marseillesaippualla. Nostin sen ison pyyhkeen päälle, kiersin, ylimääräiset vedet pois ja aurinkoon kuivumaan. Nuken päällä tarkistin neppareiden kunnon, ja siinä se nyt odottaa silitystä, laventelikaunokainen.

En tiedä mikä 40-luvussa menee minussa aina niin syvälle. On se varmasti ihan sitäkin, kun eihän näitä tule todellakaan kovin helposti vastaan, mekkoja niin pitkän ajan takaa. Tämäkin on monin paikoin haalistunut, mutta minua se ei haittaa lainkaan. Tällaisia kankaita ei vain yksinkertaisesti saa enää mistään, ei millään rahalla.

Tuntuu hassulta kun ajattelee, vaikka juuri tämän mekon pikkuneppareita sivusaumassa, ja esimerkiksi noiden päällystettyjen nappien alla. Ne ovat siellä, sillä vetoketjua ei vielä oltu "keksitty." Tai olihan se keksitty, mutta sitä alettiin käyttää yleisemmin vaatteissa vasta kun ranskalaiset muotisuunnittelijat älysivät laittaa sen miesten housuihin vuoden 1937 tienoilla... Suomalaisiin naistenvaatteisiin se alkoi ilmaantua kunnolla vasta reilusti 50-luvun puolella. Tämä mekko on hyvinkin saatettu ommella jo ennen sotia. Minua se tervehti Hakaniemen Fidan rekillä, rumien ketjuliike-polyesterihirvitysten lomassa. Hinta 18€.


Vielä se ei päässyt päälle, mutta pian.






Tämän, valoa nimessään kantavan naisen levy julkaistaan 26. helmikuuta. Saattaa joutua piipahtamaan levykaupassa, sen verran jokin sydänalassa liikahti...