[undine: the elemental being of water]

28. maaliskuuta 2016

Påsk / Brändö

Pääsiäisenä...


...kaikki nukkuivat.


Välissä tehtiin vähän töitäkin, ja sitten nukuttiin taas.

Kotonani kuljeskeltiin yökkäreissä, torkuttiin Janis Joplin dokkari läpi - ja nukuttiin lisää.

Sunnuntaina heräsin kurkku kipeänä, kuten kunnon yrittäjä ainakin. (Joku oli ilmeisesti antanut luvan päästää irti...?).


Tänään olin kuitenkin saanut jokseenkin tarpeekseni torkkumisesta. Verkkainen aurinkokävely teki hyvää - pieni lämpöilevä kehoni suoriutui siitä, nauttikin.



Kulosaaren rannat ja hautuumaa.


Pullistelevat silmut, rantaan nouseva jää, märkä maa.



Tällä hautuumaalla en ollut ennen käynyt.

Portista käveli mennessä vastaan pieni seurue, muuten olimme iäkkään pariskunnan ohella ainoat vieraat.

Paljon meriaiheisia hautakoristeita.


                            


 Tämä sopii minulle. Tämä tällainen.


Sopii kalliot

sopii käppyräiset männyt.


Ethän koskaan vie minua ikeaan?

Etkä kauppakeskukseen?

Tulen pahalle tuulelle sellaisissa paikoissa, tiedäthän jo?


Entä kuka tuossa kolossa asuu?


 Piirrän kivellä rantakallioon.



Polulta rantaan päin katsoessa näkyy ryteikössä jotain punaista... 

Mikä se oikein on...? 

Risukkoon astuessa näen jo paremmin. Pieni punainen muoviämpäri, roikkumassa narussa. Ja keinukin! Ja hei... täällä on viiri! Tuossa on ollut katto, tai on siinä vieläkin, ainakin osa siitä.. 

Tässä on ollut jonkun maja - katso, tuolla ylhäällä puussa on jouluvalot!!

  



Metron muovipenkillä istuessa hiipii väsymys, hiipii pieni vilu.

Kevät on ihmeellinen.

Se on minusta aina ihmeellinen, aina ensimmäinen.

Metron ikkunasta lämmin aurinko tekee kiiloja poskipäille.





25. maaliskuuta 2016

Entäs kaikki maailman rakkauslaulut?

Kuuntelin radiota tänään, join teetä, heräsin hiljakseen.

Lähetin pöhköjä viestejä jonnekin sinne missä laivat olivat lähteneet ja saapuneet jo aamuvarhaisesta, sinne mistä toinen kertoo minulle merituulen olevan kylmä.


Radiotoimittaja soittaa kappaleen, kertoo miltei unohtaneensa sen. Miettii ääneen miksei soita sitä useammin. Ja kuinka joihinkin kappaleisiin liittyy aina muutakin kuin musiikki. Niihin liittyy se tilanne jossa kuulit kappaleen, ehkä säätila, se että sinä päivänä tapahtui jotain erityistä. Tai sitten ei tapahtunut yhtään mitään.


Minulla on sama kirjojen kanssa.



Siksi niitä pitää olla kotihyllyssä, ei ainoastaan kirjastossa.


Voi kuljettaa sormea kirjanselkämyksiä pitkin, sulkea silmät, avata. Pysähtyä johonkin niteeseen, vetää se esiin, sivellä kantta, lukea yksi lause.

Se on aikamatka, muistiinmerkintä, paluu ja mieleenpalauttaminen.

Pitää tehdä sitä enemmän. Ja sitten voisi alkaa kerätä niitäkin, rakkauslauluja.

Niitä ei kai voi koskaan olla liikaa.



Tämä on se kappale jonka radiotoimittaja soitti.

24. maaliskuuta 2016

Sininen kausi

Eräänä iltana täydenkuun aikaan. 

Vaikka kuu ei näy, sen tuntee silti. Taivas on kobolttia ja mariinia. Itsevalaiseva kupu maailman yllä, ja ajattelen 

jos työntäisin käteni taivaan kannen läpi, voisinko koskettaa avaruutta, äärettömyyttä


Selittämättömiä ja käsittämättömiä asioita tapahtuu. Mieli askartelee aivan yhtä hämmentyneenä kuin se aina tekee, aina kun joutuu toistuvasti kohtaamaan ihmislajin loputtoman julmuuden. 

Töissä kuulen vanhemman rouvan sanovan ääneen:

- ei siinä mikään muu auttaisi, ne terroristit pitäisi vain laittaa maistamaan omaa lääkettään -

Minun pääni sisällä ääni kysyy hiljaa

no eikö niin ole jo tapahtunutkin... satoja, tuhansia vuosia, koko ihmiskunta on niellyt sitä samaa lääkettä - pullon kyljessä on pääkallo ja luut ristissä, tuotemerkin kohdalla lukee K O S T O

ja mitä se on ketään koskaan auttanut?


Oma pieni henkilökohtainen onneni kätkeytyy jonnekin piiloon siniruudullisen flanellipaidan sisälle, maailmasta kylmät käsivarteni kiertyvät sinne missä on lempeys ja inhimillinen lämpö.


Sisko tuo pitkän sinisen mekon. Sen miehustan pieni kirjailu toimii meditaationa, hypistelen sitä huomaamattani pitkin päivää. 

Tuntuu tärkeältä tahdä asioita rauhassa ja kunnolla. Ilmassa on outoa levottomuutta, töissä huomaan tietoisesti hidastavani puherytmiäni kun vastaan asiakkaille.

Kalenteri kertoo että olemme pääsiäisen kynnyksellä. 

Minä en ole uskonnollinen ihminen, en tunnustuksellinen

hengellinen kuitenkin ehkä


Minun kauppani pysyy pääsiäisen ajan kiinni, en kuulu niihin jotka iloitsevat kauppojen vapaasta aukiolosta. Sehän on vain kuin vaihtaisimme yhden uskonnon toiseen, vaeltaessamme kirkkojen sijaan sisään alati avoinna olevista kauppakeskusten ovista.


Tarvitsen sitä. Tarvitsen aikaa, hitautta, hiljaisuutta. Illalla kotona kysyn

voidaanko laittaa tuo musiikki pois päältä

voidaanko olla hiljaa


Jane Morris / The Blue Silk Dress / Dante Gabriel Rossetti 1868






Pyörittelen tätä, annan sille merkitystä,
se on kuin linnun rengas
pudonnut ilmasta kämmenelle.
Se lensi saarelta, kolmikärkiseltä.
Siellä on vuori kuin kolmio sekin.
Ostin sen sieltä
vanhan teatterin edestä, portilta.
Se oli maassa, syvänsinisen kankaan päällä
pieni ja kirkas kehä,
ei aivan suljettu,
kovaa metallia,
tätä ei sormilla taivuta kiinni.
Reunaa koristaa epätasainen piirto;
vuoristo kirjoitus kuin sydänfilminä
matka.
Nyt se on tummunut,
minä en sitä pidä, pyörittelen vain
ilman aikojani.
Kun panen sen sormeen, suuhun tulee
outo metallin maku.
Siinä se on. Sitä on vaikea saada pois.
Kun pidät hetken, se tuntuu olevan siinä
vielä päiviä, öitä.


(Mirkka Rekola)

16. maaliskuuta 2016

Kerroksia

Puhelin soi, minä vastaan. 

"Oletko töissä vielä, vai jo kotona?"

Töissä, ihan kohta lähdössä...

"Tulen siihen kohta, olis yks juttu..."


Astun ulos pimeälle kadulle, auto on parkissa kadun levennyksellä, toisen työvaatteiden heijastinnauhat ovat hopeanvalkoiset katulampun valossa.



"Avaa auton takaluukku..." -sanoo innostusta huonohkosti peittelevä ääni.

Minä avaan.

Takakontissa on pesukone, nykyistä kapeampi. Se on haettu aiemmin päivällä - se on käytetty, siisti, nätti, siinä on pyöristetyt kulmat ja se mahtuu kuulemma kylppäriini sen

kylpyammeen kanssa,

joka tulee sulle, se pienempi jonka vaihdan siihen isompaan jonka löysin roskalavalta..


Katson tuttuja kasvoja pimeän illan läpi. Huomaan miettiväni missä olen nähnyt ne ennen.

(Olenko nähnyt ne ennen?)


Istun kuskin viereiselle penkille, katson kun se toinen kääntää rattia. Olemme tunteneet toisemme hiukan yli kuukauden.

Kannamme pesukonetta, ja sitten se joku niissä heijastinvaatteissaan lähtee vielä hetkeksi takaisin töihin laivojensa luokse.

Myöhemmin, ripustaessani pyykkejä kuivumaan, huomaan miettiväni niitä,

kerroksia.
 

Kahden, kohta 42 täyttävän ja juuri hiljan 49-vuotiaaksi ehtineen henkilön elämien kerroksia.

Että kuinka monta niitä kerroksia onkaan?

Maalipintoja, joita raaputtamalla alta löytyisi aina uusi värisävy, edellistä vanhempi, edellistä hauraampi, tai ehkä jokin sellainenkin, jonka oli oikeastaan itsekin jo unohtanut.

Millaista on opetella toista, opetella tuntemaan, kun matkaa on takana molemmilla jo hiukan enemmän.


Missä sinä synnyit, missä sinä asuit, leikit, opit ajamaan pyörällä? Millainen sinun perheesi oli, mitä sinä pelkäsit, millä kallioilla kiipeilit?

On sukulaisuussuhteet, läheiset, muutot, erot, koulut, työpaikat, ihastumiset, rakastumiset, menetykset, sairaudet, kuolemat, lemmikkieläimet, ystävät, kaverit...

On niin paljon dataa ja informaatiota, vuosia, vuosikymmeniä

omat lapsemmekin ovat vanhempia kuin monet muistoistamme.


niin mikä se sun äidin nimi taas olikaan? Sen mä jo muistan että meidän vanhemmat on syntyneet samoina vuosina...
 

Katsotaan vanhoja valokuvia, ikivanhoja henkilökortteja, passikuvia, potretteja.

Tunnistanko minä sinut niistä? 

Tunnistanko itseäni?

Mietin pareja joiden täytyy esimerkiksi ulkomaalaisviranomaisia varten todentaa suhteensa aitous. Miten voi muistaa yksityiskohtaisia asioita toisen elämästä, vuosikymmenten takaa - kun ei oikein muista kyseisiä asioita omastakaan elämästä?

En minä muista mikä minun isäni veljen ensimmäisen vaimon nimi oli, tai minä vuonna äitini sisaren nuorempi lapsi on syntynyt. Tai mikä oli isäni äidin tyttönimi.
  

Mutta minä muistan millaisia majoja rakensin lapsena, muistan miltä tuntui maata korkeassa heinikossa tai uida meressä.

Sinä taas et voi mitenkään tietää miksi liikutun niin kovin yhdestä pienestä kylpyammeesta.

Vai voitko?


Sunnuntaikävelyllä pysähdymme samaan aikaan katsomaan katonharjalle asettautuvaa lintuparvea.


Ja onko jossain niiden lukuisten, toistensa päälle vuosien varrella kerrostuneiden maalipintojen alla,

onko jossain niiden alla se alkuperäinen, käsittelemätön puupinta? 


se jokin josta minut on alunperin rakennettu

ja sinut


 senkö me toisistamme tunnistamme?



Ostin Bea Uusman Naparetken. Olen vasta avannut sen muutamasta kohdasta, painanut kämmeneni aukeamalle, lukenut kuin sokea pistekirjoitusta.

Teksti tuntuu huokuvan kämmenen ihon läpi, suoraan verenkiertoon - lukemattakin, silmät kiinni.

Tiedän jo,

että tämän vuoksi kirjoja kirjoitetaan.




Eri väreillä on eri aallonpituus. Sinisen valon aallonpituus on lyhyin, punaisen valon pisin. 
Jos jää 84. leveysasteella näyttää turkoosilta, se johtuu siitä, että se ei ole imenyt turkooseja valoaaltoja itseensä. Turkoosilta näyttävä jää on imenyt itseensä kaikki värit paitsi juuri turkoosia. Jään todellinen väri ei siis ole se jonka näemme. Jää sisältää kaikki ne värit, joita emme näe.

mutta kenties tällä ei oikeastaan ole mitään merkitystä: väri ei ole luonnosa oleva ominaisuus. Väri ei ole olemassa itse kohteessa, vaan se syntyy katsojan aivoissa. Itse väriä ei muodostu ennen kuin joku todella seisoo sen edessä nähdäkseen sen. 

(Bea Uusma: Naparetki)

10. maaliskuuta 2016

Minen koskaan...

 ...jää jumiin yhtään mihinkään kuvaan tai kuvassa olevaan vaatteeseen, enkä ainakaan kuvan tunnelmaan.


Tässä tapauksessa en ainakaan tuohon määrätietoisesti kävelevän selkään, en tuohon helmaan, enkä varsinkaan sotkuiseen palmikkoon.


Ja minen koskaan ikinä ole heikkona kirjaston poistohyllyn lastenkirjoihin, enkä ainaskaan kuunaan päivänä ole yhtäkään kyyneltä ainoankaan sellaisen johdosta silmäkulmastani vuodattanut.


Enkä ikuna koskaan ole roikottanut kaulassani pieniä savisia lintuja, jotka laulavat kun niihin varovasti puhaltaa.


Minen myöskään koskaan ole ostellut lisää (enkä etenkään yli tarpeen) käsinneulottuja vanhoja villatakkeja.


Minen koskaan ole ajatellut alkavani tykätä äkisti, yht'äkkiä enkä ainakaan täysin valtoimenaan, en etenkään yhdestäkään varsin puheliaasta mustapartaisesta miehestä joka kulkee ympäriinsä farkkuhaalareissa ja saa minut nauramaan, ajattelemaan huomista pidemmälle ja tekemään listoja kaikesta mitä minen ainakaan.