[undine: the elemental being of water]

17. huhtikuuta 2016

Ei päivääkään yli 42

Minä synnyin 17. huhtikuuta, aamulla, minuuttia vaille kuusi.

n e l j ä k y m m e n t ä k a k s i v u o t t a s i t t e n


Paras syntymäpäivälahja jonka kaltaiselleni voi antaa, on kenties polkupyörä 1930-luvulta...?


Tykkään sen nahkaisesta satulasta, sen muotokielestä, sen mustasta väristä. Tykkään sen punaisesta rekisterikilvestä.

Lupaan muistaa etten ajaisi Linnanmäen alamäessä liian kovaa.



Herään aamulla uneliaaseen sunnuntaihin, herään juuri sieltä mistä tahdonkin herätä. Minulle kaadetaan pieneen valkoiseen emalimukiin appelsiinimehua, jonka unohdan juoda.

Harmaa aamu, sellainen että melkein voisi unohtaa kevään, ellei pihapuun pulleat silmut jo hiukkasen vihertäisi. Kotona on sekaista, pitää väistellä tavaroita ja huonekaluja ettei kompastuisi.


Sitten syön brunssia sisarusteni kanssa. Heiluttelen jalkojani pöydän alla, varpaiden kimppuun hyökkäilee pieni tupsukorvainen, venäläinen metsäkissanpentu nimeltään Olga.

Saan pienet paketit siskolta, avaan ne myöhemmin ratikkapysäkillä.


Merenneitokorvakorut.

Ja sisaren mieheltä kauniita vanhoja lasinappeja.

Minut tunnetaan hyvin.



Brunssin jälkeen saatan sisaren töihin, haahuilen kirpputorilla. Puhun äidin kanssa puhelimessa.



Soitan satamaan. Kysyn -

kuinka paljon me tykätään pienistä orvoista kahden euron kissapatsaista?

Toinen vastaa että tykätään.

Vaihdamme muutaman sanan eräästä kissaherrasta jonka olemme bonganneet edellisiltana Hesyn sivuilta. Minä olen järkevä - ei voi ottaa kolmatta...

Puhelimesta kuuluu vastahakoista mutinaa.


Kirpparin kassalla pakkaan laukkuun pikkuisen patsaan, taulunkin. Istun ratikkapysäkillä jaloissani rottinkikehyksinen peili.


Sydäntä puristaa.

Hyvällä tavalla.


Mietin että kotona pakastimessa on mustikoita, vadelmia, herukoitakin.


Hiippailen villasukkasillani, hyräilen vaikka en oikein osaa. Olen juuri siellä missä tahdon, juuri oikeista syistä.



Eikä ajan

kuluminen

pelota

sillä

tässä

hetkessä 

on

niin




paljon.





Laitan uunin lämpiämään.




Islantilainen peikontytär laulaa.

8. huhtikuuta 2016

Kotiin lentävät linnut


Muuttolintu;

lintu, joka viettää vuoden eri osat säännöllisesti eri paikoissa.


Vaelluslintu (vanh. kiertolintu); 

lintu, joka siirtyy paikasta toiseen satunnaisesti esimerkiksi ravinnon loppuessa. (Esim. Tilhi, joka liikkuu pihlajanmarjojen saatavuuden mukaan).

tai

saks. Vandervogel; saksalainen romanttinen nuorisoliike joka syntyi noin vuonna 1896. Se vastusti teollistumista ja suosi ulkoilmaelämää ja vaeltamista.


Mikä on koti? Missä se sijaitsee?

Mitä koti merkitsee?


Lentävätkö ne linnut kotiin keväällä vai syksyllä?

Vai onko se kotoa lähtemistä tai kotiinpaluuta, vain siitä näkökulmasta kuka lintuja jää tänne kaipaamaan tai odottamaan?



Vai voiko olla niinkin ettei kotia ole. Että koti onkin jollekulle vain jatkuvaa liikkeelläoloa.. vaeltamista.



Mitä koti on minulle?



Sellaista minä mietin, kun istun aurinkoisena vapaapäivänäni tuulensuojassa Senaatintorilla, kirkon rappusilla. Syön kevään ensimmäisen ulkoateriani; take away sushia joka ei säikähdä säätä.

Kerään aurinkoa poskipäille. Hetken tarkenee ilman lapasia.

Olen ostanut lonkeroisen, kauniin, vihreän muratin, vaaleansinikukkaisen kuuden euron kassin, jonka sisältä löytyy kaksi jumalaista 70-luvun mekkoa.


Minun kotini taitaa olla siellä minne myöhemmin ne mekkoni ripustan. Se on ollut siellä jo usean vuoden ajan.

Sinnikkäästi, jopa lapsellisen omistavasti suhtaudun asuntoni ahtaisiin neliöihin, nariseviin kohtiin lattiassa, epäkäytännölliseen keittiöön. Jaksan vaihtuvat naapurit ja lakkoilevan hissin, ikuisesti kestävät julkisivuremontit. Tunnen olevani kotonani.
Maksan vuokrani kiltisti, iloitsen kuin omastani. Iloitsen pihapuun pullistelevista silmuista keväisin, joka kevät kuin ensi kertaa.

Joka kevät odotan sepelkyyhkyjen ilmanvaihtoluukusta kuuluvaa huhuilua. Pyörittelen huonekaluja, vaihdan pöytäliinoja mielialan mukaan, kirjoitan pöytäni ääressä runoja sisäpihalle tuijotellen.

Koti on tärkeä.

Se on minun kotini. Olen aina ollut huono käyttämään genetiivimuotoa meidän - jopa avoliitossa eläessäni.

Koti on minulle usein myös itsestäänselvyys. Sitä ei tule kyseenalaistaneeksi.


Paitsi sitten kun on pakko.

Sitten kun löydän itseni puoli yhden aikaan yöllä kantamassa vaatekasseja ja vanhaa valaisinta pitkin Keskuskatua. Kun väistelen arki-iltana yökerhoon jonottavia trendikkäitä nuoria, katson hymyillen vierelläni kulkevaa, jonka olalla on pari Ikeakassillista elämää.

On nimittäin ihan mahdollista, että vakituisen työpaikan omaava, kouluttautunut ja älykäs ihminen joutuu tahtomattaan tilanteeseen, jossa oman kodin ovet sulkeutuvat pysyvästi. Tilanteeseen, jossa ilman ystäviä, rakkaita, kummallisia pakkausaikoja ja lainapakettiautoja, koko juttu voisi muuttua nopeasti yllättävänkin kohtalokkaaksi. Vuokrasuhde voidaan irtisanoa, uutta asuntoa ei välttämättä noin vain löydy tai siihen ei ole varaa, tai sitten vain eri viranomaistahojen päällekkäisten virheiden johdosta ihan kuka tahansa meistä voi löytää itsensä tilanteesta, jossa on yllättäen ilman pysyvää osoitetta.


Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARA:n selvityksen mukaan Suomessa oli vuoden 2015 lopussa 6 785 yksinelävää asunnotonta ja 424 asunnotonta perhettä. Yhteensä asunnottomia oli 7 898. Tilasto ei ole luotettava. Kukaan ei tiedä ns. piiloasunnottomien lukumäärää.

En tiedä, mutta kyllä nuo ovat minun mielestäni aika isoja lukuja.


Istun ratikassa keskellä yötä, jaloissani kaunis vanha valaistava karttapallo. Väsyttää.

Olen pakannut kirjoja, lajitellut astioita. Suunnitellut aikatauluja, kuunnellut virallisia puheluita sivusta. Turhautunut, huvittunut, yllättynyt. Pettynyt. Siihen miten ihmistä kohdellaan. Olen tehnyt mikropoppareita ja puhdistanut hellaa, irrottanut kukka-amppelista lapsen silkkipaperista askartelemia punatulkkuja. Olen viikannut paitoja ja kysynyt miljoonannen kerran; entäs tämä, säilytetäänkö vai pois?

Asettanut laatikkoon Viattomuuden ajan, koska siinä on kauniit paperikannet (toisin kuin minun painoksessani), asettanut Geflen ruusulautaset pinoon, ja kaikki vanhat Arabian lautaset.

Tunnenko minä tämän ihmisen? Tämän joka on käytännössä jo asunut luonani kaksi kuukautta, tämän jonka 40-luvun liinavaatekaapissa on sattumalta samat vetimet kuin minun kirjoituspöydässäni?

Tunsin tai en, minun kodistani tulee nyt senkin koti.

Sanotaanko teillä lettuja vai lättyjä?

-lättyjä tietysti!

-ei, kun ne on lettuja!


-Miten sä osaat puhua noin hyvää ruotsia?

-No kun merenkulkukoulu oli ruotsiksi.

-Ai..

                         

Kyllä minä tunnen, tunnen ihan tarpeeksi.


Sujuvasti sanon

meidän

liinavaatekaappimme


Huonekalumme ainakin tulevat toimeen keskenään. Ne näyttävät jo valmiiksi samalta roskalavalta pelastetuilta.


Kotona 

tipautan voinokareen kuumalle paistinpannulle, valutan taikinaa sen reunoille, niin että reunasta tulee rapean pitsimäinen, kullanruskea

ja äännän hienosti ranskaksi,

että mitä jos meillä syödään vain näitä



crêpes?




3. huhtikuuta 2016

Bombyx mori, Pinna nobilis


Sormenpäissäni viileää, niin kuin niissä aina on. 

Heikohkon ääreisverenkierron omaavan tyttölapsen viileät, kuivat sormenpäät. 





Sormenpäiden alla kangas, joka useampimetrisenä valuisi alas kuin vesi, vesi muuttuneena vain astetta kiinteämmäksi aineeksi kuin se oikeasti on - valuisi raskaana kuin öljy, valuisi kevyesti ja kauttaaltaan, 



avaisi itsensä lattialle kuin jättiläisterälehtisen orvokinkukinnon






Silkki. 


Tässä tapauksessa tarkemmin sanottuna crêpe de Chine, eli kiinankreppi. Ohuehkoa, hieman rosopintaista silkkikangasta. Sen kude on kreppilankaa ja loimi kiertämätöntä lankaa. 

Kiinankrepistä on ommeltu yönsininen, vaaleakukallinen 40-luvun mekkoni. Kankaan päällipuoli on silkiksi hiukan karheaa, kreppimäistä, mattapintaista. Sen ihoa vasten tuleva pinta on liukasta ja taivaallisen pehmeää. Crêpe de Chine on pitkään ollut minun lempisilkkikankaani. Sitä tulee vastaan erittäin harvoin.



              



Katson netistä videoita silkkitoukista. 

Mulperiperhonen, Bombyx mori syö ainoastaan valkomulperipuun lehtiä ja valkomulperipuuta kasvaa ainoastaan 60. pohjoisen ja 40. eteläisen leveysasteen välillä. Mulperiperhosen nykyinen muoto ei enää pärjäisi luonnossa - se on sokea ja lentokyvytön, eikä sillä ole suuta. 

Kuvahaku näyttää sen olevan kitinvaalea, pörröinen, hiukan kömpelö, haamunvalkea, yökkösenkaltainen.


Bombyx mori tuottaa puhtaan valkoista silkkisäiettä.


Yksi silkkiperhonen munii noin 500 munaa, jotka sitten haudotaan toukiksi. Kolmen millimetrin mittaisia kuoriutuneita toukkia kasvatetaan kennostoissa, joissa niitä ruokitaan mulperipuun lehdillä muutaman tunnin välein. Kahdenkymmenenkahdeksan vuorokauden kuluttua toukka on kasvanut 8-9 millimetrin pituiseksi, lopettaa syömisen, ja ryhtyy kehräämään. 

Se kehrää 60 tunnin ajan. Sen alahuulessa on kehruurauhaset, joista se erittää kahta valkuaisainetta sekä säikeet toisiinsa liimaavaa serisiiniä. 
Toukka rakentaa itselleen kokongin, 2,5-3,5 senttimetrin kokoisen kotelokopan. Yhdessä kokongissa on 2-3 kilometriä yhtenäistä silkkisäiettä. 

Parin viikon kuluttua perhoset kuoriutuisivat kokongeista ja alkaisivat heti tuottaa uusia munia. 

Kokongin sisällä oleva proteiinipitoinen toukka kuolee höyrykäsittelyssä, ja se joko syödään tai siitä valmistetaan rehua. Yhteen kiloon raakasilkkiä tarvitaan n.300 kiloa mulperipuun lehtiä ja noin 10 000 toukkaa. Yhdestä kokongista saadaan yhtenäistä silkkilankaa n. 500-1000 metriä.



Silkkitehtaita on ollut olemassa vähintään 5500 vuoden ajan. Vanhin löydetty silkkikangas on määritetty 4700 vuotta vanhaksi. Silkille on maalattu, kirjailtu, kudottu kankaaksi, siitä on valmistettu vaatteita, ommeltu vetykaasupalloja, mitä vain. Se on paljon vanhempaa kuin paperi.



Kerrotaan että Kiinan keisari Hoang Tin (267-2597 eaa.) kaunis puoliso Si Ling Chi keksi silkin nähtyään sikkiperhosen toukan kehräämässä itselleen koteloa, tai valmiin kotelon alkaessa purkautua sen pudottua hänen teekuppiinsa. Silkkiin liittyy lukuisia tarinoita ja legendoja, se on ollut tarkoin varjeltu salaisuus. Kukaan ei varmuudella tiedä miten silkki saapui Eurooppaan - legenda munkeista jotka olisivat salakuljettaneet silkkiperhosen toukkia ontoissa puukepeissä on ainoastaan legendaa, herkät toukat eivät olisi sellaisesta selviytyneet. 
Silkinkutomisen taito on saapunut Eurooppaan oletettavasti Bysantin kautta, silkkiperhosen toukat saapuivat Etelä-Eurooppaan 1100-luvulla, Ranskaan ne rantautuivat 1400-luvulla. Suomessakin yritettiin viljellä mulperipuuta 1750-luvulla, mutta puut eivät kestäneet pohjolan kylmää talvea.




Silkki on monella tapaa ylivertainen.

Sen historia on ihmeellinen, sen vaikutus ihmiskunnan historiaan ja kulttuuriin suuri (kaikki ovat katsoneet televisiosta Silkkitie sarjaa..).

Sen syntyhistoria on hypnoottinen, sen alkuperä valkeine, sokeine mulperiperhosineen runollinen. 

Se on myös valtava bisnes. Silkin vuosituotanto maailmassa on tänä päivänä noin 70 000 tonnia.


Silkkikuitu on joustavaa ja kestävää, se on kiiltävää ja hohtavaa, koska toukan kehräämän säikeen poikkileikkaus on kolmion muotoinen. Säie voi imeä itseensä 30% kosteutta painoonsa nähden, tuntumatta silti märältä, se eristää hyvin lämpöä ja tuntuu viileältä, sen koostumus sekä kosteuspitoisuus muistuttavat ihmisen ihoa. Se on kevyttä, hylkii likaa, ei ala haista, ja on paloturvallista. Se reagoi tuuletettaessa hapen kanssa ja puhdistaa itse itsensä.






Istun pöydän ääressä ja pyörittelen lyijykynää sormien välissä. Piirrän huokoiselle paperille rosoisen siiven, kaareutuvan, kevyen. Pörröisen vaalean vartalon, kömpelön, sokean, lentokyvyttömän olennon.






Eksyn vanhoihin tietosanakirjoihin ja tietosanakirjojen sanoihin. 

simpukkasilkki 

m e r i s i l k k i

Mitä se on?


Pystysimpukka, Pinna nobilis - lähes sukupuuttoon kuollut. Simpukka joka kiinnittyy rantakallioon kiinnityskuiduillaan. Vain yksi nainen nimeltään Chiara Vigo vielä kerää kiinnityskuitua materiaaliksi ja osaa värjätä merisilkille sen kultaisen sävyn. Muutama nainen Sardinian lähellä Sant'Antiocon saarella vielä saa elinkeinonsa simpukkasilkistä.









Tahdon tietää seuraavaksi

miten sitä valmistetaan, 


simpukkasilkkiä, 



m e r i s i l k k i ä. 



Tahdon lähteä käymään Sant'Anticon saarella, vierailla merisilkkimuseossa. Haluan merisilkistä tehdyn nauhan, palmikoida hiukseni siihen.



Silkkiperhonen ei enää osaa lentää, pystysimpukka on merien saastumisen vuoksi kuollut lähes sukupuuttoon. 








Ja me ihmiset valmistamme muovia, me teemme vaatteita akryylista ja polyesteristä, me teemme kankaita 

m u o v i s t a.


Mikä meitä oikein vaivaa?











Chin herttua teetti maljan rakastetulleen,
ylhäiselle naiselle Chi Liangille,
ja kirjoitutti pronssiin sanoman.

Elämäni! Päivät ovat ja minä olen
eikä kuolema minua odota, me kohtaamme vain;
mutta kenelle jää rakkaus,
joka ei ole kaiverrettu metalliin.

(P. Nieminen)