[undine: the elemental being of water]

31. toukokuuta 2016

Vasen, oikia, variksenpoikia

"Luuletteko, että näkisin niin paljon vaivaa, saisin niin paljon nautintoa kirjoittamisesta, ajatteletteko, että pysyisin niin peräänantamattomana tehtävieni edessä, jos en olisi valmistelemassa labyrinttia, johon voisin kadottaa itseni."

(M.Foucault)



Foucaultin laina on Juha Seppälän Matka aurinkoon -romaanin kansilehdeltä. Kirja tuli mukaani eilen maanantaina, kun Helsinkiin saapui helle. Vielä kirjaa ei ole luettu, se odottaa, niin kuin tekee moni muukin. 

Kirjoja on kirjahyllyssä, laatikossa, pöydän kulmalla. Ja useimmat niistä ovat kesken.



Ei niin etten tahtoisi, 

saada valmiiksi, saada luettua.



Lienee enemmänkin kyse siitä, että omat labyrinttini rakentuvat nykyisin hiukan vasemmalla kädellä, sinnepäin. 

Tuntuu olennaisemmalta pyöräillä auringossa, ostaa lohivatruskoita, lounastaa satamarakennuksen paahtavan kuumalla katolla.


Kyllä minä silti kannan ne kotiin, ne kirjat. Otan mukaan pyöränkoriin lähtiessä.

Lehteilen muutaman kymmenen sivua, neljänneksen, kolmanneksenkin. Jään kiinni kieleen ihan kuten aina ennenkin, 

mutta 

valmiiksi en saa


Kuulin jostain, että raskaus ja äitiys kuulemma "tyhmistyttävät" ihmistä; että kestää 1-3 vuotta, ennenkuin tuoreen äidin älykkyysosamäärä palautuu raskautta edeltävälle tasolle. Mikäs ihme tuo, sehän on valtava muutos ihan hormonaalisestikin. Mitattavan älykkyysosamäärän sijaan olennaisempia ominaisuuksia lienevät uuden jälkeläisen rakastaminen, ruokkiminen ja kaikenlainen turvaaminen.
Siitäkin olen joskus jostain lukenut, että rakastuminen saa aivot erittämään samoja hormoneja kuin pakko-oireyhtymässä. 

Luulen että sekin jonkin verran tyhmistyttää.



Olen itse oman empiirisen tutkimukseni tutkimuskohde.

Tämän hetkiseen kerättyyn aineistooni nojaten, totean:

rakastuminen tekee ajattelusta hitaampaa

heikentää muistia

hankaloittaa pitkäkestoista keskittymistä vaativia tehtäviä

hankaloittaa analyyttista ajattelua


muita huomioita ovat:


unentarve lisääntyy

tyhmä höpinä ja huonoille vitseille nauraminen lisääntyvät

emotionaalinen reagoiminen mitä kummallisimpiin asioihin lisääntyy


Positiivisena oireena voidaan todeta myös kaikkien aistien lisääntynyt herkistyminen.



Rakkautensa ilosanomaa julistavat henkilöt ovat aina olleet mielestäni lähes yhtä rasittavia kuin vanhemmat jotka eivät osaa keskustella mistään muusta kuin kullanmurunsa neuvolakäynneistä. 

Tai ei se niinkään se rakkauden julistaminen. Vaan se kaikenlainen vaaleanpunaisella siirapilla kuorrutettu me-puhe, totaalinen kykenemättömyys kuunnella toisia ihmisiä, ja se jatkuva rakkautensa kohteen ylivertaisten ominaisuuksien, taitojen sun muiden täysin kritiikitön toisteleminen, oli kiinnostuneita kuulijoita tai ei.

Pelkään toisinaan olevani sellainen.

Runollisen, tai edes jollain tasolla älyllisen tekstin sijaan tuotan hölmöjä pariskuntaselfieitä ja reportaaseja universumin ihanuudesta, kun kotona on keskenään yhteensopivia huonekaluja ja ihmisiä..


Toisaalta sitten. 

Että mitä sitten!


Että kuinka paljon maailmassa onkaan niitä toisia juttuja; nihilismiä, katkeruutta, kateutta, itsensä ja toisten alentamista.

Rakastumalla me sen sijaan voimme itse kukin kokea miltä tuntuu paistatella toisen ihmisen normaalioloja keskittyneemmässä, hänen henkilökohtaisen universuminsa lempeistäkin lempeimmässä parrasvalossa. Ja voimme kohdistaa saman, varauksettomasti jaettavan valokeilamme kohti toista. 

Tyhmistytti tai ei, se tuo elämään paljon iloa.


Korkeanpaikankammoni ei ollut jostain syystä eilen satamarakennuksen katolla moksiskaan. Jotenkin ympäröivä vesi sai kaiken tuntumaan ihan tavalliselta. Harmajan majakka oli siellä missä sen kuuluukin olla, samoin Helsingin edustan saaret. Katselin kun valtavan kokoiset uivat ostoskeskukset lipuivat kohti kapeita salmia. 

Ne kaikkein suurimmat risteilijät ovat mielestäni jotenkin pelottavia.



Jos en olisi niin tyhmistynyt, 

kirjoittaisin runon sellaisesta

uivasta jättiläisestä





Satamassa asuvan varisäidin ei tarvitse miettiä tyhmistyttääkö rakkaus.

Kaksi matkustajasillan huoltotasolle kyhätyn pesän poikasista olivat ihan vasta kuoriutuneet. Avuttomat pienet, höyhenettömät raakunpoikaset.


Tämä on sitä, aistien herkistymistä.


Hietsun kirpparilta löytämäni hopeakoru helisee ranteessani. Pyörittelen jokaista pientä symbolia vuorotellen sormieni välissä kuin rukousnauhan helmiä.

Ajattelen,

kyllä se siitä, ellei sitten ole jotain keski-iän mukanaan tuomaa asteittaista dementoitumistakin...



Lehteilen toista Hietsulöytöä; kaikki Mäkelän Herra Huut samoissa kansissa. Kahden euron nide, joka löytöhetkellä aiheutti jo aiemmin mainitsemaani, spontaania, lapsenomaista tyytyväistä ja pikkuisen hölmöä itsekseen naureskelua.

Tuota ei usein löydy divareistakaan, oon joskus kysellyt, sanoo sisko.


Niin, ja se Matka aurinkoon.

Juha Seppälä kirjoittaa kuulemma tiivistä ja tarkkaa tekstiä.



ääniä menneisyydestä, siruja raunioista, kaikesta mistä ihminen on tehty -

sanoo takakannen teksti.

Leskeytynyt 81-vuotias kirjallisuudenprofessori kirjoittaa omasta historiastaan, kirjallisuudesta ja kielestä, tietämättä mihin se johtaa -


Minä tiedän kyllä mihin se johtaa.

Siihen ihanaan itseluotuun labyrinttiin, siihen josta Foucaultkin puhuu liittyen kirjoittamisen tuomaan nautintoon

siihen johon




voi kadottaa itsensä.



Katsotaan miten minun käy. Jospa saisin valmiiksi.

24. toukokuuta 2016

Hyvä viikonloppu (kesä pikkuhiljaa)

Yöllä nukuttaa ihan mahdottomasti - sellaisten päivien jälkeen kun on ollut aamusta iltaan ulkona.


Parhaassa mahdollisessa seurassa.



Kun on ollut ulkona, pihalla,

kuin meriharakka.


Vakuutellut hiljaisen Uunisaaren hautoville lokeille -

 ole ihan rauhassa vaan, en minä häiritse..



Ollut hipihiljaa merituulessa.


Avannut rantapyöräilyillat.






Juonut teetä ulkosalla.


Käynyt Linnanmäellä.





Aloittanut pisamien keräämisen.


Sellaisten päivien jälkeen nukahtaa aina kuin pieni eläin, väsyneenä, aurinko vielä poskipäillä, takut tukassa ja vapaana kaikesta.

21. toukokuuta 2016

Bernadette

On kuin neuloisi joka päivä yhden rivin lisää, neulomukseen, sellaiseen jossa on pitkä rivi silmukoita, ohuet puikot ja sormien läpi luikerteleva lanka. Silmukka kerrallaan, hitaasti.



Millä rivillä vaihdoin langan värin valkeasta vihreään? Mikä oli se päivä jolloin kaikki pihan puut olivat yhtäkkiä yhtä suurta lehtivihreää aaltoa lämpimässä tuulessa?



Kaikki muka liikkuu niin verkkaisesti; tunnit, sormenpääni, sanat. Yöt toisensa perään, ja milloin juttelin jonkun kanssa surumielisyydestä tai siitä kuinka joskus voi olla niin kovin vaikeaa kiinnittyä mihinkään. 

Tai siitä mikä on normaalia, missä menee terveyden tai sairauden raja. Mitä eroa on epävarmuudella ja häilyvyydellä.




Aamu tulee joka aamu, tutut rutiinit, teekupilliset, suudelmat, silkkimekot.



Silti ennen kuin huomaankaan on neulomus kasvanut monimetriseksi. Vuodenaika vaihtunut, hiukset kasvaneet, 

aika taittunut kuin paperihaitari - 

kun avaan sen, on siihen kirjoitettuna kokonainen elämä.



Ja neulomuksessa on aina jokin epätasainen rivi, väärinpäin neulottu silmukka, venähtänyt kohta joka näyttää ihan reiältä. 

Kun katson siitä läpi, näen itseni, kurkistan eiliseen. Näen itseni yhtä nuorena kuin keskustelukumppanini, menen kaksikymmentä vuotta taaksepäin ja tahdon sanoa että se helpottaa kyllä, elämä. Toisto auttaa; sinnikäs silmukoiden luominen, sännöllinen reikien läpi kurkistelu, uuteen väriin vaihtaminen. Jo valmiiksi neulottuun kietoutuminen.



Minä olen tässä, sinä olet siinä, mikään ei ole sattumaa, 

neulo kauniisti, neulo rumasti, lepää välillä.


Valitse itsesi.

(Terve tai sairas, mitä sekin muka tarkoittaa).



Jonain sellaisena päivänä, yhtenä lukuisista, pyörin kirpputorilla. Katselin ja luuhasin, löytämättä. Oli sotkuista, kuuma, pahantuulisia ihmisiäkin. Kainalossa oli sentään vihreäpohjainen kangas, sellainen jossa kukkivat hedelmäpuut ja linnut. Pyöreäksi punottu pajukori oli kulkenut kanssani kotoa tyhjänä,

ja olin ihan valmis lähtemään kotiin.




Yhden myyntipöydän perimmäisestä nurkasta katsoo joku. Menen lähemmäs, ojennan käteni, nostan pienen kehyksen ja katson kuvan tummasilmäistä nuorta naista silmiin.

Käännän kehyksen ympäri, takana on teipillä kiinni itsepalvelukirpputorin hintalappu, siinä lukee "raami, 1€."

Jaaha, onko tämä vain jokin sellainen mainoskuva jonka ne laittavat kehykseen... 


Kotona avaan kehyksen lasin, sillä se on kiinnitetty väärinpäin. Pidän kuvasta, aion jättää sen siihen. Lasia kääntäessäni kääntyy myös kuva. Kuvan nurjalle puolelle taitetussa alareunuksessa lukee ihan pikkiriikkisellä tekstillä Sainte Bernadette.

Googletan.

Lourdes-nimisessä kaupungissa Ranskan lounaisosassa 7. tammikuuta vuonna 1844 syntynyt paimentyttö nimeltään Marie-Bernade Soubiros, joka kertoi helmi-kesäkuussa 1858 nähneensä kahdeksantoista Neitsyt Marian ilmestystä.  Jonka tarinaa ei ensin kirkon piirissä uskottu, ja josta tuli myöhemmin nunna, ja joka kuoli vain 35-vuotiaana. Hänen hautansa avattiin vuonna 1909, ja samalla havaittiin että ruumiissa ei ollut juuri minkäänlaisia maatumisen merkkejä, käsiin asetetut krusifiksit sen sijaan olivat ruostuneet haudan kosteuden vuoksi. Bernadette lisättiin katolisen kirkon listaan ihmisistä joiden jäänteet säilyivät itsestään, ilman palsamointia. Haudan avaamisen yhteydessä ruumis pestiin, ja kymmenen vuotta myöhemmin kasvojen sekä käsien päälle levitettiin ohut vahakerros ja ruumis siirrettin läpinäkyvään lasiarkkuun yleisön nähtäväksi.

Pyhä Bernadette kanonisoitiin vuonna 1933. Hän on kaikkien sairaiden ja köyhien suojelupyhimys, ja  Lourdes yksi maailman suosituimmista pyhiinvaelluskohteista.



Minä en kuulu mihinkään uskontokuntaan, enkä tule koskaan kuulumaankaan.

Silti Bernadette katselee minua lasikehyksensä takaa nytkin, tuossa vasemmalla puolellani ikkunalaudalla. Kun kehys on suorassa, hänen katseensa osuu suoraan siihen missä istun.



Pyhän Bernadetten juhlapäivää vietetään 18. helmikuuta - se on päivä jolloin Neitsyt Marian kerrotaan ilmestyessään sanoneen: lupaan että sinä tulet onnelliseksi - et tässä elämässä, mutta seuraavassa. 18. helmikuuta sattuu olemaan itselleni tärkeän henkilön syntymäpäivä, erään jota en ole (vielä) koskaan tavannut.



Ja niin sen on mentävä;

minä sanon sille itseäni puolta nuoremmalle

jostain on otettava kiinni, johonkin tartuttava.

Joskus oljenkorsikin voi olla yllättävän vahva.


Ja kuinka varmasti tulee niitä, neuvoja, ja neuvojia. Minä kuulun niihin, joiden tekee mieli sanoa -

ei aina tarvitse aivan tarkasti valita, voi kuulostella -


On ehkä mahdollista olla häilyvä, olla hologrammi. Tehdä toisinaan pesä pilven päälle, vain itselleen. Ja on silti yhtälailla mahdollista seistä juuret mullassa, elämässä kiinni. Neuloa kauniisti, neuloa rumasti, toisinaan pysähtyä ja katsoa silmukan läpi.


Ole valon lapsi, ja ihan vähän pimeän.








H:lle:


Ylhäällä pilvissä asuu kaikki se mitä tarvitsen:

päivänvalonvarmat aavistukseni, 
salamanvalonnopeat varmuuteni,

ja pilvien päällä asun itse

-valkeana, häikäisevässä auringossa,
saavuttamattoman onnellisena jäähyväisiä viittoen.

Jääkää hyvästi, nuoruuteni metsät.
Hirviöt siellä mellastavat -
en koskaan enää astu jalallani maan päälle.

Kotka otti minut siivilleen -
kaukana maailmasta on minulla rauha.

Pilvien päällä istun laulamassa -
alas maahan tipahtelee elohopeaivanaurua -

siitä kasvaa 
kutinaruohoa ja tuulenkukkahahtuvia.


(E. Södergran)

18. toukokuuta 2016

Koti-satama

 Hänellä on pesä satamassa. Osoitteessa matkustajasillan huoltotaso.


Heilläkin, (lokeilla) on pesä satamassa.

(Tiedättehän ne, tuttavallisesti fendareiksikin kutsutut.. lepuuttajat siis. Oikeastihan ne ovat niitä pötkylöitä jotka lepäävät veneiden ja laivojen kyljessä, laiturin ja kyljen välissä. Isoille laivoille on satamassa laivan ja laiturin suoja-asiat, kiinteät sellaiset. Niitäkin kutsutaan fendareiksi, olen oppinut).

Laiturirakenteita. 

Yhden sellaisen sisällä asuvat "kolmoset."


Minulla on mies joka antaa sataman vakkarilinnuille nimet. On ollut Arafat ja Piip.

Se ei kerro kaikille linnunpesistä.

Kaikki kun eivät ymmärrä kaupunkiluontoa.

Jotkut tekevät linnunmunaan pienen reiän, ja asiasta tietämätön lintu hautoo munia kärsivällisesti ja loputomalla hellyydellä. Sieltä rei'itetystä munasta vain ei koskaan kuoriudu poikasta.




Maailmassa vallitsee mittaamattoman suuri julmuuden kirjo. Siitä vastaa aivan yksin laji nimeltä ihminen.




(... ja niin, tästäkin on jo 23 vuotta...)

8. toukokuuta 2016

Me - kaksi


Poika nukkuu pitkään. Se on ollut lomilla armeijasta keskiviikosta lähtien. Helatorstai ja äitienpäivä - oikeaa lepoa. Leppä ja koivu kukkivat, joka aamu sillä on nenä tukossa herätessään, vaikkei varsinaisesti allerginen olekaan.

Iltapäivään nukuttuaan se nappaa auton avaimet kaiuttimen päältä.



lähen kantsuun 

meen ulos 



Ovelta kuuluu tuttu -

moikka...


kuulen ettei se tilaa hissiä, vaan pehmeät kumipohjaisten tossujen äänet katoavat alas portaita alaovelle, kadulle


Kaikkina muina aamuina olen jo ehtinyt lähteä töihin ennen kuin se on herännyt. Illalla olla jo puoliksi unessa sen tullessa kotiin.



Tänä aamuna sähisen miehen suihkuun,

soperran,

mee nyt hetkeksi, ennen kun toi poika saa aamukahvinsa laitettua je menee omaan huoneeseensa, että ehtisin edes hetken...


Miehen kadottua suihkuun kommentoin vaivihkaa pojan paidassa olevaa kuvaa. Liikennemerkin päällä istuu varis.


En oo huomannutkaan tuota. Hauska.


Se toimii. Poika jää seisomaan siihen, voileivät ja kahvi tarjottimella, vaihtaa jalkaa

vino hymy hiipii kasvoille

äiti, arvaa mitä, mä haluisin taas pleikan - tai siis eihän siinä mitään järkeä olis - yks jätkä myy netissä kakssataa ja pari peliä - emmä tiiä - muistatsä miten paljon mä silloin joskus pelasin -

- niin, ja hei, ne on tehny sellasen pelin joka sijottuu ekaan maailmansotaan, et ei vaan näitä nykymeininkejä, kun niitähän ne yleensä on ollu, Irakin sotaa ja noita.


Juttelemme historiallisista asioista, visuaalisuudesta, realistisuudesta. Potkurikoneista ja saksalaisten sotilaiden kypäristä joissa sojottaa piikki päällä.


Ja sitten


-monelta sä lähdet takas?

samaan aikaan kun normistikin

-oliks hyvä kun oli enempi lomaa..?

Joo.

-Harmittaako mennä takas?

Ei. 
Tai joo. Tai siis harmittaa. Metsään taas...

-No mut kohtahan se on ohi.

Niin.


Enkä minä ole niitä äitejä,

jotka itkivät päiväkodin kevätjuhlissa, en koulujen, en valkolakin vuoksi.

En laittanut kotiintuloaikoja,

iltasatuakin luettiin aina ihan liian myöhään, koska en itse pystynyt lopettamaan.


Tuo opetti minulle enemmän ihmisyyttä 

kuin äitiyttä

opetti minulle enemmän itsestäni 

kuin mitä minä sille mistään koskaan opetin


Nyt kuitenkin sydän käpertyy.

Pieneen arkipäiväiseen keskustelunpätkään ladataan kaikki se mitä me kahdestaan olemme, ja olemme olleet, aina.

Kuinka omat sanani ottavat kiinni toisen sanojen hännistä, tekevät pieniä näkymättömiä solmuja siihen, pysäyttävät hetkeksi.

Tarkistetaan että se vielä on siellä.

Yhteinen maailma. Tila.


Aurinko tekee kesää ulkona. On vaikea tietää miten pukeutua.

Roskiksilta käännyn takaisin, vaihtamaan kengät. Sukkahousuja en sentään pue.


Päädymme miehen kanssa Punavuoreen kirpputorille. Kirja maksaa 1,50€.

Otan sen mukaani Ursulaan; mies lähtee töihin.

Juon teetä. Kaivopuistossa on paljon viileämpi tuuli, istun silti ulkona, haen vain huovan jalkojen päälle. Katselen äitienpäivää viettävien perheiden puuhia. Naapuripöydässä kiistellään kovaäänisesti ruokapöydässä käyttäytymisestä.

Joskus mietin olenko jäänyt paitsi jostain olennaisesta, kun en ole kai oikein koskaan kokenut tuollaista. Joskus joku taisi kieltäytyä pukemasta kurahaalareita, mutta ei mitään ihmeitä.
(En minäkään tykkäisi. Kurahaalareista siis...).

Me istuimme molemmat pöydän ääressä. Pillimehu ja aku ankka. Teekuppi ja kirja. Heiluttelimme jalkoja

keskittynyt ilme kun katse nousee aku ankan sivulta


äiti miten linnut tietää mihin niiden kuuluu lentää?

miksi rakkaus loppuu?


Kuljeksin. 

Puistossa on lämpimämpää. Vihreää. Meressä kevään heleä sininen, kuten kuuluukin.


Luen.

Jokin Marja-Leena Mikkolan "Naisia"-novellikokoelman ensimmäisessä novellissa osuu.


-Voi jukoliste mikä yllätys! Aila huutaa jo kaukaa.

Aila on Riitan isän vanhin sisko, ja isä oli samanlainen. Aila kulkee aina hieman eteenpäin kumartuneena ja kädet nyrkissä vielä vanhoilla päivillään. Hän tupruttaa tupakkaa aamusta iltaan, yölläkin, jos sattuu heräämään. Ailan mökki on tehty tummuneista hirsistä. Puutarha rehottaa niin kuin haluaa, siellä on nokkosta, timoteitä, omenapuita ja pari vaahteraa, ja se vaahtoaa kukkasta, kaiken väristä ja suuruista. Aila on on useimmiten puutarhassa kukkien keskellä haalarit yllä ja rukkaset kädessä vanhasta muistista, hän tottui niihin rakennuksilla. Aila nauttii kun kuuman jälkeen tulee ukonilma niin kuin tänään.

-Katsokaa noita pilviä, jukoliste, Aila sanoo ja istuu haalareissaan avoimella verannalla, jalat harallaan ja kuokka kädessä. 

- Et kai sä likka pelkää ukonilmoja niin kun aina pienenä, 
syötäis ja juotais tässä verannalla.


Puutarha ympärillä on tummanvihreä, ja kosteudesta huumaantunut tuoksu nousee verannalle asti. Taivas on kokonaan mustansininen. Salama iskee pitkän viirun ja jyrinä seuraa heti.

-Se on ihan tässä päällä, Aila sanoo ja tuijottaa taivaalle. - Älä vaan likka pelkää.

Riitta nousee ja menee toiselle puolelle verantaa. Erkki lähtee hakemaan tupakkaa autosta. Kun Riitta kääntyy iskee salama jälleen, ja Riitta näkee kuinka Aila kurottaa taivasta kohden silmät puoliavoimina näyttäen kuuntelevan jotain. Seuraavan jyrähdyksen aikana puhkeaa sade voimakkaana ja valaa vihertävän verhon ilmaan. Ailan kasvot näyttävät välähtävän ja puhkeavan joka hetki hymyyn tai itkuun, Riitta ei tiedä kumpaanko, eikä kysymys ehdi huulille asti, ei nyt sen paremmin kuin aikaisemminkaan. Riitta ojentaa tahtomattaan kätensä Ailaa kohti, Aila näkee sen ja kääntyy.

- Hieno sade, sanoo Aila hengästyneenä. - Muistatkos sä kun me kastuttiin marjamatkalla?




(M-L Mikkola / Naisia - ote novellista "Aila")


Tuolla tavalla mekin kurkotamme toisiamme kohti, näkymättömästi, minä ja poika. Puhumme arkea, viivymme hetken sanoissa, rakennamme niistä yhteisen tilan siihen väliin. Siihen tilaan kurkotamme, koskettamatta.

Viime aikoina sen tilan ulkopuoliset asiat ovat olleet niin valtavia, niin painavia, että on kuin alleviivaisimme lyhyissä lauseissamme hetken keveyttä, jotain joka on rakennettua yhteisymmärrystä.


muistatko äiti kun...



Kohta 20-vuotiaan miehen silmissä on nykyisin enemmän pientä poikaa kuin niissä on koskaan aiemmin ollut.


Tahtoisin nousta ja halata. Ottaa kiinni, rutistaa.


En voi. Me olemme molemmat liian herkillä vielä. Pitää ensin toinen toisensa "ehjätä."

Minä lakkasin lopullisesti pelkäämästä elämää kun tutustuin ihmiseen joka sattuu olemaan lapseni.

Se ei silti tarkoita sitä ettenkö osaisi särkyä toisen vuoksi.


Sanotaan että me saamme ne lapset jotka kuuluukin.

Minun kohdallani se ainakin on totta.