[undine: the elemental being of water]

29. kesäkuuta 2016

Juhannus, osa 2



Juhannuspäivä.

                 Suomenlinnan vierasvenesatama


                                               leveälierisen hatun alla päivä ilman kenkiä



Viaporin telakan heinikko

                       lehtomaisen

                                  muurintapaisen

valo ja varjo




kylmää teetä

               kuumaa kahvia


Oma pikkusisko, joka on ehkä maailman tyylikkäin nainen



Peräaallot

             lainaveneet

                          saaret ja merimetsot



se miten ne kuivattelevat - levittelevät mustia siipiään auringossa








Villingin kristallilahti

                         sukeltamaan opettelevat vesilinnut



illalla kiinnitysköysi Ruoholahden kanavan betoniseinässä




                                                             siihen laine piirtää loputonta välkehtivää valoaaltoa



22. kesäkuuta 2016

"Teatterin takahuoneen pukuvarasto"


Karhumuistikirja on auki pöydällä. Siinä on kaksi sivua sekaisella käsialalla piirrusteltuja merkintöjä; myymälän varaston tyhjennys, keittiö, sorttiasema, auton haku, Morriksen eläinlääkäri, optikko. 

Melko suuri osa merkinnöistä on jo ruksittu, kuitattu, Ok.



Olemme lomalla. 

Teemme nautinnolla asioita joihin ei ole ollut aikaa. Kevennämme taakkaa, heitämme kannettavia reppuja vähemmälle. 

Ostan Hietsun kirpparilta vuosikymmeniä vanhan, painavan rautaisen nukensängyn. Sen on joku itse tehnyt, maalannut vihreällä maalilla joka on jo rapistunut. Ja vanhoja virkattuja pitsiliinoja. 

Kulahtaneen pienen minikasvihuoneen ikkunalaudalle. Siellä asuvat nyt mm. karhun muotoinen kivi, kotiloita, ajopuunpalasia, linnunsulkia ja ruukullinen herneitä - joista kasvaa ihan kohta herneenversoja.


Yrittäjän on vaikea lomailla. Puhelin ei lakkaa soimasta, sähköposti täyttymästä. Mistään ei tule rahaa, mutta silti vallitseva oletus on, että vastaan, kirjoitan, selitän, myyn, ostan, vuokraan, jaksan

ja jaksan

Kotona on turvapaikka.

Ylimmän kerroksen kaksio, 48 neliötä vanhassa talossa, yläpuolella sadesäällä kattopeltejä soittava ullakko.

Ikkuna on raollaan, Kallion pelastusaseman paloautojen hälytysäänet, sepelkyyhkyt, sisäpihan humisevat puut, polkupyörät nojallaa pyykkitelineitä vasten, alakerran poika joka tuo meille hävikkileipiä laatikkopolkupyörällä. Pienet äänet ja hiljaisuus, kulman takana Helsinginkadun epätodellinen, kovaäänisempi elämä.



Eteisessä enemmän kenkiä kuin puoli vuotta sitten. Lapsi on palannut armeijasta, Converset lojuvat puulattialla, miehen sekä pojan.

Puolessa vuodessa niin paljon, niin lyhyessä ajassa. Raskasta ja kevyttä, raskasta ja varjoa, tummaa ja painavaa. Pikkuhiljaa ikkunasta tulviva valo, ja nuoren miehen silmäkulmissa keveyttä, sellaista kuin kuuluisikin olla, viittä vaille 20-vuotiaalla.

Molemmat lähtevät tänään matkalle. Miehen kello soi aikaisin, ennen kuin ne pihapuun linnutkaan ovat laulujaan aloittaneet. Mies lähtee junalla ja bussilla mystiseen pikkupaikkaan nimeltään Piehinki. Poika lähtee kaverinsa kanssa autolla itärajan suuntaan. Molemmat tulevat matkoiltaan eri kulkuvälineillä takaisin, oletettavasti. Poika on hakemassa elämänsä ensimmäistä omaa autoa, mies ties kuinka monetta. Jälkimmäistä odottavat täällä Helsingissä ne vanhat virkatut pitsiverhot, sekä takatilaan heitettävä siniruusuinen peitto.


Ja minä kotona, edelleen pahvilaatikoiden ja ikeakassien ympäröimänä. Meillä on edelleen liikaa kauniita vanhoja valaisimia, liikaa kirjoja, liikaa huonekaluja, liikaa pöytäliinoja, astioita, pikkuesineitä.

Meillä on liikaa vintagemekkoja.

Ja silti, meillä ei ole mitään liikaa. On juuri sopivasti.


Sillä pikkuhiljaa, yksi asia kerrallaan, tavarat ja esineet alkavat löytää paikoilleen. Kahden romunkerääjän ja esteetikon yhteiselo on sittenkin mahdollista. En tarvitsekaan ketään rajaamaan itseäni, en tahdo rajata toista. Kaukaa pohjoisesta haettava auto ei ole ekologinen kaupunkiauto, siinä ei ole mitään järkevää, paitsi tila, koko.

Se että omistaa yli sata vintagemekkoa... Ei siinäkään mitään järkevää ole.


Minä rakennan ikkunalaudan minikasvihuoneeseeni "maailmaa", ja tajuan samalla, että koko kotihan on sitä. "Maailman" rakentamista.


Poikakaan ei asu ikuisesti kotona, elämme aikaa jolloin omilleen muuttaminen on koko ajan lähempänä. Jo viimeisillä armeijalomillaan poika on palannut vanhaan työpaikkaansa, kello herättää varhain. Jääkaappiin pitää ostaa enemmän ruokaa, tilille kerätään rahaa, omaa elämää varten.

Mutta nyt meitä kuitenkin on vielä kolme; kaksi isoa miestä ja yksi pieni nainen. Niin, ja kaksi vanhaa kissaa, tietysti.

Ja tilaa, sitä on rajallisesti.


Kaikkien tavararöykkiöiden keskellä eläminen on saanut minut jo jokin aika sitten tähyilemään korkeammalle. Koska täytyyhän siitä jotain hyötyäkin olla, ihanasta kolmen metrin huonekorkeudesta? Ja koska lisäkalusteiden hankinta ei ratkaise ainuttakaan säilytysongelmaa. Me nimittäin osaamme löytää ainoastaan epäkäytännöllisiä ja liikaa lattiatilaa vieviä huonekaluja, roskalavoilta ja kirpputoreilta. (Taito kai sekin..?).

Sitkeällä, pienten tilojen sisustus- ja säilytysratkaisuja sisältävillä hakusanoilla eksyin lopulta netissä kuvaan, jossa teleskooppiputkista ja poikkitangoista oli rakennettu kattoon asti yltävä vaatesäilytysjärjestelmä.

Hämmästyksekseni tarvikkeet kyseiseen viritykseen löytyivät inhokkikaupastani Ikeasta. Olen miehelle ikuisesti kiitollinen että hän haki ne sieltä, ja vieläpä bussilla. Pylväät maksoivat n.15€/kpl, tangot noin vitosen ja kiinnitysosat vielä vähemmän. Niin pelottavalta kuin se kuulostaakin, kahdelle sellaiselle joiden on äärimmäisen vaikeaa ostaa mitään uutena, päätös oli helppo tehdä. Pienellä mittauksella nimittäin selvisi, että eteiskäytävän syvennykseen (jossa tähän saakka oli majaillut aivan liian suuri ja tilaavievä kaappi, johon ei silti mahtunut oikeastaa mitään..) mahtuisi kolmen pylvään muodostama kehikko, ja siihen mahtuisi toiselle puolelle kolmeen(!) tasoon lyhyempiä vaatteita; puseroita sekä hameita, ja toiselle puolelle kahteen (!) tasoon mekkoja; ylös puolipitkähelmaiset, alas pitkähelmaiset. Siihen mahtuisi kaikki minun vaatteeni, ja osa miehenkin vaatteista.


Ja meillä on kivoja vaatteita. Niin miksipä ne sitten eivät voisi olla näkyvillä?



Jotenkin, jossain matkan varrella, olen tarpeettomastikin alkanut pyydellä anteeksi harrastustani. Sillä jonkin sortin keräilijähän minä olen. Mekkoja pesulahenkareille ripustaessani mutisin kai taas jotain tähän suuntaan: pitäisi joitain laittaa pois... kun enhän mä voi kaikkea tilaa näille...

Laitat sinne ne kaikki nyt vain, käskee toinen.

Ja minähän laitan.


Myöhemmin mies katselee aikaansaannostamme pää kallellaan.

Toi näyttää kivalta. Se on kuin jonkin mystisen vanhan teatterin takahuone tai puvusto.



Minä hymyilen ja mietin mahtaakohan se tietääkään kuinka paljon siitä mielleyhtymästä tykkään.




Ihana,  ihana kesäloma.

(Ehkä seuraavaksi tuleekin sitten auton sisustusta...?.. :)... ).

17. kesäkuuta 2016

"Tottumus on toinen luonto"


Olen viime päivinä ajautunut keskustelemaan useampaankin kertaan eri henkilöiden kanssa toiston merkityksestä, merkitysten antamisesta, asioiden nimeämisestä ja kaikenlaisesta sellaisesta, jonka voisi helposti liittää riittien ja rituaalien maailmaan.

Yhteisöjen ja yhteiskunnassa vallitsevien julkisten riittien olemassaolo on suht selkeää. On yhteisesti sovittuja merkkejä ja symboleja, on siirtymäriittejä ja kalendaaririittejä (vaikkapa uusi vuosi), kriisiriittejä (sodat, sairaudet) - poliittinen järjestelmäkin on rituaalinen, se selittää ja symboloi valtaa ja yhteiskunnallista hierarkiaa, jota sitten ylläpidetään siihen liitettävillä symboleilla.


Julkiset riitit ja rituaalit ovat niitä joita voidaan tutkia ja tarkastella. Niiden kautta voidaan esittää näkemyksiä todellisuudesta ja maailman järjestyksestä. Ne voivat olla myös vain ilmaisullisia tekoja, yhteisesti sovittuja asioita jotka ilmaisevat jotain yhteisönsä sosiaalisesta elämästä.

Rituaaleista voidaan olla myös tietämättömiä, ne voivat olla asioita jotka säätelevät ja kontrolloivat yhteisön sosiaalista järjestystä hiljaisesti, pinnan alla.


Mutta entäpä sitten yksilölliset, henkilökohtaiset riitit ja rituaalit?

Mikä tahansa teko joka toistuu, voi olla rituaali. Ainakin jos hyväksyy ajatuksen siitä, että meistä jokaisella on omat tapamme ja tottumuksemme, toistomme.

Eräässä käymässäni keskustelussa puhuimme aamurutiineista. Siitä kuinka tärkeitä ne ovat, siitä kuinka koko päivä voi nyrjähtää paikoiltaan, jos aamu on vaikkapa liian kiireinen, jos jokin asia jää tekemättä. Jaoimme molemmat saman aikatarpeen; aamulla pitää olla heräämisen jälkeen mieluiten noin kaksi tuntia aikaa siihen kun täytyisi lähteä kotoa pois, esimerkiksi töihin. Eräs toinen henkilö taasen kertoi heräävänsä joka aamu kuudelta, tekevänsä aamuvoimistelun, sanovansa "rukouksen" - sitten kuppi kahvia, aamiainen.. Yhdeltätoista hän menee takaisin vuoteeseen ja aloittaa "työt." Kirjoittamisen, taustatietojen etsimisen ja kokoamisen.

Jonkun on saatava heti herättyään käydä ulkona pihamaalla hakemassa yrttejä kanille yöpaitasillaan. Toisen on saatava kastella kasvot kylmällä vedellä, toisen keittää pannullinen teetä, vaikka tietäisi ettei välttämättä joisi sitä kaikkea. Ne eivät kenties täytä rituaalin tai riitin määritelmää, ovat enemmän tapoja ja tottumuksia. Vai täyttävätkö sittenkin?

Ehkäpä.


Ja sitten on niitäkin, selittämättömiä tapoja - riittejä, joille emme osaa antaa järjellistä selitystä vaikka kuinka yrittäisimme. Ne eivät varsinaisesti liity arkemme sujumiseen tai käytännössä hyviksi havaittuihin henkilökohtaisiin mieltymyksiin.

Miksi kuljemme mielellämme pieni lämmin kivi vasemmassa nyrkissä, miksi olemme tehneet niin jo lapsesta saakka? Miksi rannalla istuessamme alamme järjestellä kiviä, lasinpaloja, simpukankuoria ja tikkuja kehämäiseen muotoon? Miksi lapsena asettelimme kuusten ja mäntyjen juurelle havuja ja käpyjä symmetrisiin asetelmiin, piirsimme kepillä maahan ympyrän, sen sisälle itsemme? Miksi joskus vieläkin tunnemme tarvetta tehdä niin?


Voivatko henkilökohtaisiin omiin pikkurituaaleihimme kuuluvat symbolit olla vain omiamme, yksityisiä, sattumanvaraisia, vai onko niillä sittenkin jokin suurempikin merkitys? Onko olemassa jokin kollektiivinen muisti jolla sidomme itsemme ympäröivään luontoon, teemme arkisesta pyhää? Ja jos, niin mistä tarve sellaiseen kumpuaa?


Tarjoaako riitti jonkinlaista turvallisuudentunnetta ja lohtua tekijälleen, onko kyse jatkuvuudesta? Onko tarpeemme antaa asioille merkityksiä ja painoarvoa ihmisyyteen kuuluvaa, sisäsyntyistä? Onko omilla pienillä "pyhillä toimituksillamme" merkitystä laajemmassa kuvassa, ulottuvatko pienet yksityiset puuhastelumme ihan sinne yhteiskunnalliselle tasolle saakka, ehkä auttavat pitämään tätä hataraa käsitystämme maailmankaikkeudesta ja omasta olemassaolostamme kasassa..


Omalla kohdallani luulen asian olevan näin. Minulla ei ole uskontoa, eikä siihen liittyvää rituaalikoodistoa. En myöskään arjessa kaipaa ketään jakamaan omia riittejäni, joten kyse ei minulla ole yhteisöön kuulumisen tarpeesta sanan varsinaisessa merkityksessä.

Mutta "maailmaan kuulumisesta" siinä kuitenkin lienee kyse.


Tuo aiemmin keväällä tapahtuneen kävelyretken aikana kohtaamani soutuvene näytti äkkiä niin tutulta, että sanoin ääneen miehelle: "Katso, mun vene!"

"Mene siihen istumaan, mä otan susta kuvan.." - vastaa toinan.

En mennyt, katselin vain. Tuli äkkiä tunne jostain toisesta ajasta, jostain toisesta naisesta, toisesta soutuveneestä. Siitä kun airo rikkoo vedenpinnan, mustasta vedestä, jostain joka on veden alla.

Minä ja ainaiset skandimytologiani.

(Asiaan juurikaan liittymättömänä, hiustenhoitovinkki: miesten partaöljy. Parempaa latvahoitoainetta ei ole, uskokaa pois).




Onko jollain siellä tapaa tai tottumusta jota olisi valmis kutsumaan rituaaliksi tai riitiksi? Ja jos, niin miksi?




for I have never known such missing of that breaking water

8. kesäkuuta 2016

Oscar (kesäloman tarpeessa)

Tähän aikaan vuodesta se hiippailee paikalle.

Se kun tekee ihan hirveästi mieli vältellä ihmisiä, vältellä kaikkea kanssakäymistä.

Yleensähän se lienee toisinpäin. Valon määrän lisääntyessä suomalainen muuttuu puheliaammaksi, alkaa sietää ihmisjoukkoja, ryhtyy puheisiin vieraiden kanssa raitiovaunussa. Istuu puistossa, ostaa liput festareille, rynnistää joukkioina ties mihin kesätapahtumiin.

Ja puhuu.

Puhuu serkun tyttären rippijuhlista, että millaista voileipäkakkua siellä tarjottiin ja että oliko Pentti-setä enemmän vai vähemmän kännissä kuin edellisvuonna, ne tais olla heinäkuulla ne Pirkon tytön häät, sieltähän me sitten ajettiin Kuopioon kun tädin kesämökin talkoot oli ja sitten oltiin Mallorcalla naapuripariskunnan kanssa, vai olikohan se sittenkin toissa kesälomalla, tänä vuonna mennään ainakin Tallinnaan...


Ja minä nyökyttelen ja kuuntelen, nyökyttelen lisää, ja sitten kysytään mitä kesälomasuunnitelmia minulla on.

Ööööö.. ei mulla ole suunnitelmia...

No voi! No kai sä nyt jonnekin reissuun kuitenkin lähdet? Tai kesämökille!

Eeeen mä mihkään... Kun mä siis just tykkään kun ei ole mitään suunnitelmia...

No voi että. No voihan sen kai niinkin... (tässä kohtaa toisen osapuolen ilme on äärimmäisen hämmentynyt sekä säälivä) - 

- no, pitää toivoa että olis sitten edes hyvät säät! Kun viime vuonna oli niin surkeet ne kelit.


No, en sitten enää ala kertoa mielipidettäni siitä, kuinka minulle on aikalailla aivan sama millainen sää on. Minä pidän ihan kaikista sääolosuhteista, paitsi hirvittävästä helteestä jolloin ilma seisoo ja happi loppuu. Suomen leveysasteilla sellaisia päiviä on onneksi kiitettävän vähän. (Ja ainahan voi painua vesille jos tulee liian lämmin. Mikään ei puhalla päänsisäistä tahmaa pois yhtä hyvin kuin merituuli).

Sillä sitä siellä on, pään sisällä siis.

Tahmaa.

Tähän ikään mennessä olen onneksi jo oppinut reseptin mielen kirkastamiseen:

-turhat ja kuormittavat ihmiskontaktit minimiin
-myös kalenteri pääsee lomalle - sen voi vaikka unohtaa yöpöydän laatikkoon kesäloman ajaksi.
-riittävästi unta, ulkoilua, luontoa, merta, eläimiä, kirjoja sekä polkupyörä.

muita huomioita:

-sää on sellainen kuin miltä näyttää kun katsoo herättyään ikkunasta ulos, ja lämpötila on se miltä ilma iholla tuntuu.

Joskus sataa, toisinaan taas ei.


Asiakaspalvelutyössä loman tarpeen alkaa yleensä huomata jo hyvissä ajoin ennen kesäloman alkua. Tulee usein huono omatunto, tuntuu että oma väsymys ja sietokyvyn ääriraja alkavat näkyä. Pelkää jopa että oma "huono energia" kenties ruokkii tilannetta - ehkä se onkin syy miksi asiakas inttää ja jankkaa? Tulee vainoharhainen olo; tuntuu kuin asiakas tahallaan haastaisi riitaa.

Siinä sitten vain hymyilet hymyilemästä päästyäsi, koetat olla vielä normaaliakin huomaavaisempi ja pitkäpinnaisempi, silti päätyen pohtimaan että sanoitko sittenkin liian tylysti.

Eilen illalla ollessani ystävän kanssa pizzalla ja viinillä, hän toteaa:

mä en varmaan kyllä jaksais yhtään sitä kaikkea turhaa kitinää...

Ja onhan se välillä rasittavaa. Juuri tähän vuodenaikaan se on. Siedettäväksi sen tekee vain se, kun tajuaa että muut ovat kenties aivan yhtä väsyneitä kuin on itsekin. Ehkä tulevat sukujuhlat ja suoritettavat kesälomavelvoitteet ahdistavat, ehkä pelottaa että pentti-setä on tolkuttomassa kännissä tai ettei kesälomamatkalla olekaan kivaa.

Tekisi mieli sanoa: älä suunnittele. Älä ollenkaan.

Vaihda vapaalle, nosta airot veneeseen ja anna virran viedä.


Hiukan tahmaisen työpäivän lomassa minua tervehti tällainen ihanuus.

Vintage Oscar de la Renta. Punainen. Silkkiä. Luin tuetulla yläosalla. Pitkällä helmalla.

Kuin varkain olen selvästi keräämässä sitä - omaa kokoelmaa. Niitä sellaisia, niitä joita ei voi jättää väliin.


Ainiin. Yksi unohtui. Siitä kesälomareseptistä siis.

(Ja se toimii muuten tähän tahmavaiheeseenkin...yhtä hyvin kuin vintagemekot..)