[undine: the elemental being of water]

30. heinäkuuta 2016

Valintoja

Minä olen kai aina ollut jollain tapaa luontaisesti yksinviihtyvää sorttia. Olen ollut jopa siinä määrin yksinviihtyvää sorttia, että on lähes käsittämätöntä, että olen jakanut kotini muiden ihmisten kanssa koko elämäni. 

Kun muutin 19-vuotiaana kotoa, oli poikaystävä, avopuoliso.
22-vuotiaasta saakka (ensi viikolla 20 vuotta!) oma lapsi. 

On ollut parisuhde, perhe, vuosia kestävä pysyvyyteen pyrkivä järjestely. Muutamakin sellainen.

Mutta aina vähintään se oma lapsi.





Lapseni on tainnut tähän saakka olla ainoa elävä sielu (kissojen lisäksi), joka ei ole koskaan vienyt, kuluttanut, 


  sitä



tilaa

hengitysilmaa

sitä mitä tarvitsen, 

enemmän kuin mitään muuta



Minä nimittäin olen aina ollut nainen

jolta helposti loppuu happi.




Aikoina jolloin kodissani on asunut ainoastaan minä ja poika, olen toki kaivannut toisen aikuisen seuraa. Olen kiintynyt ja toivonut, taipunut ajatukseen siitä miltä tuntuisi jos kaapissani olisi jonkun toisenkin vaatteita, hyllyssä kirjoja, eteisen naulassa avaimet. Siitä miten hyvältä se tuntuu, yhteisyys, jakaminen.

Ja sitten kuitenkin, joskus aika piankin, mielen on vallannut harhaileva, epämääräinen ajatus.

Olen saattanut havahtua äkkiä jonain ihan tavallisena päivänä aamiaispöydässä katsomaan sitä toista, ja huomannut ajattelevani



kuka tuo taas olikaan? miksi kodissani on joku vieras ihminen?



Tunne on saattanut olla hyvin lyhyt, sadasosasekunnin mittainen, miltei tajunnan ulkopuolella. Sitä on seurannut hyvin nopea korjausliike, puolisäikähtänyt syyllisyys.


kauheaa! miten voin ajatella noin, en oikeasti ajattele noin!


Mutta niinpä vain olen ajatellut.



Lisäksi olen persoonapronominiongelmainen, genetiivinunohtelija. En osaa sanoa meidän kotimme, kirjamme, nojatuolimme. Sanon minun.

Jossain matkan varrella opin sentään ilmoittamaan toiselle menemisistäni. Tajusin, että jos sanoo "käyn kävelyllä", ei ole sopivaa viipyä neljää tuntia, ilmoittamatta.



Tarvitsen niin järjettömän paljon tilaa, että kas kummaa, lukuunottamatta ihan nuoruusvuosia, kaikki asuinkumppanini ovat tehneet vuorotyötä. Nukkuneet päivällä kun minä olen ollut hereillä, tulleet kotiin yömyöhällä kun minä olen ollut jo nukkumassa.

Ja olen nauttinut yksinolostani suunnattomasti


puuhaillen ja ajatellen rauhassa omassa kuplassani.




Yhdessäoloaikana olen sen sijaan - niin halutessani - tuhlannut vuolaasti sekä sanojani että läsnäoloani, toisinaan taas en juuri lainkaan. Olen usein tuntenut hirvittävän huonoa omaatuntoa.


Nyt, ensimmäistä kertaa, asun henkilön kanssa joka ei puhu yhteisistä pankkitileistä, antaa minun maksaa yksin asuntoni vuokran, eikä (ainakaan ihan joka kerta) huomauta jos sanon minun eikä meidän. Joka ainakin painokkaasti väittää ettei tilantarpeeni haittaa.


(Tietysti hän myös tekee vuorotyötä...)




Ystävyyssuhteissani on ollut usein sama juttu. Ystävyyteni ovat olleet ns. "vierailevia tähtiä", syviäkin kohtaamisia, mutta sellaisia jotka ovat sidottuja hetkeen. Kun hetki muuttuu, muuttuu myös ystävyys. Vasta viime aikoina ympärilleni on ilmaantunut ihmisiä eri tavalla. Tai sitten en vain ole aiemmin osannut tarkastella asiaa, olen vain ajatellut olevani jotenkin häilyväinen, sitoutumiskammoinen, jollain tapaa erakko.


Se eri tapa jolla ihmiset ovat nyt kiinnittyneet elämääni muistuttaa jollain etäisellä tavalla perhettä. 

Epämääräinen joukko toisilleen entuudestaan tuntemattomia ihmisiä joiden elämät risteävät toisiinsa, yksi kerrallaan.



Mikä sitten on eri lailla nyt kuin ennen?


Ainoa ero jonka keksin, on oma suhtautumiseni. Annan asioiden tapahtua ja ihmisten tulla, valitsen, ja annan itseni tulla valituksi.


Olen miettinyt sitä. Valitsemista. Keskustellut siitä, ollut tietoinen toisten ihmisten valinnoista.

Erityisesti tätä kulunutta viikkoa se on määrittänyt vahvasti.


Olen ollut havaitsevinani, että oman polkuni kanssa risteävillä henkilöillä on usein tarve muutokseen, satun usein vaa'ankielikohtaan, jonkin taitteeseen. Minusta saatetaan hakea vastausta taikka suuntaa, usein myös jonkinlaista hyväksyntää omille valinnoille. Joskus on raskasta kun sitä ei voi antaa. Kun vaikka kuinka näkisin toisessa väreilevän valmiuden, ei ole minun asiani sanoa mikä on oikein.

Oma suunta, se mihin, mitä kohti, rakkauttansa, elämäänsä, sieluansa, energiaansa haluaa kuljettaa. Se on jokaisesta itsestään kiinni.


Minulta kysyttiin tänään oletko sä jotenkin käyttänyt jotain ihme meediokykyjä muhun?

Vain koska olin nähnyt toisesta asian jota minun ei olisi kuulunut tietää, olin aistinut sen, vaistonnut.


Ihmisten viesteille herkistyy yllättävän helposti. Jos vain antaa sen tapahtua.

Mutta rajaamisessa, siinä minulla on vielä opeteltavaa.

Eilen sain siitä muistutuksen,

siitä että minä näen vain sen mitä toinen valitsee näyttää, tiedän vain sen mitä toinen valitsee kertoa, en muuta. Ja valinta on jokaisen oma, ei minun vastuullani. 


Viime aikoina en ole juurikaan kärsinyt aiemmin mainitsemastani hapenpuutteesta. Toki olen sitten kärsinyt kuitenkin välillä raskaasta sydämestä, turhautumisesta, voimattomuudesta. Mutta sellainenhan kuuluu asiaan, ihmisenä olemiseen. Se että samaistuu, tai toivoo niin kovasti jollekin toiselle hyvää.

Mutta ehkäpä olen itsekin oppinut valitsemaan. Ja nimenomaan sydämellä, intuitiolla, tahdolla ja rakkaudella. Koko pienen sieluni energialla.


"Perheeni" on nykyisin keskusteleva, positiivinen, avoin, salliva, kuunteleva, herkkävaistoinen, hullu ja rakastava.

Siihen kuuluu eri ikäisiä, eri sukupuolta olevia henkilöitä, eri elämäntilanteissa, eri maailmankatsomuksilla.


Sellaisia jotka jakavat saman uteliaisuuden elämää kohtaan, jotka toisinaan musertuvat samojen taakkojen alle, jotka etsivät, löytävät, menevät harhaan ja sitten valitsevat uudelleen.

Huomaan että olen etääntynyt asioista joiden luulin olevan välttämättömiä sille että olisin aidosti minä. Olen etääntynyt lapsuudesta asti mukana roikkuneista käyttäytymismalleista, maailmasta jossa pelolle, omistamisenhalulle ja epäluulolle annetaan liikaa sijaa. Ymmärrän sen inhimillisen luonteen, enkä ole siitä mitenkään itsekään täysin vapaa, mutta koetan nyt yrittää valita

ajatella hyvää, laittaa sitä eteenpäin.



Olen ihanan ketjun yksi silmukka, sellaisen päättymättömän, ikuisesti liikkeessä olevan ketjun.




ps. Rakastan pientä omaa työtilaani, verhon taakse kätkeytyvää pientä klaffikirjoituspöytää, mieheltä saamaani turkoosia valaisinta. Metallilankahyllyä, kirjoituspöydän pieniä lokeroita  ja vetolaatikoita. Teroitettuja lyijykyniä, paperipainoja, kirjoja, kuvia ja postikortteja.

               

                                                                  I am rooted, but I flow.
            
                                                                     (Virginia Woolf)

27. heinäkuuta 2016

Puhuva kissa



Hei kamoon kaveri, älä nyt lähde siitä mihinkään... Niin mainio auringonkiila, kaksi laiskaa kattia auringossa...?

Joojoo kaveri, pakko vähän viilentää.. Hetkeksi tuohon varjoon lautalattialle vaan poikkean, vähän venyttelen, vesikupillakin vois kai käväistä samalla... 

...Mjaaaaauu, katellaan, palaillaan..


No oho, mihis se nyt siitä häipyi... 

Toi hölmö ihminenkin tossa kameransa kanssa. Mitä kummaa kuvattavaa tässä auringossa paistattelemisessa muka on..?


No ymmärtäähän sen. Tuollainen kehittymätön laji, ei edes kunnon turkkia! 

Tuota pääkarvaansa vain kieputtaa hellepäivinä, puhuu kalanruotoletistä.

Ruoto ja ruoto.. missä se kala, tai edes maukas ruoto tuossa muka on? 

Ruokakuppiinhan sellaiset asiat kuuluvat. Kalat ja niiden ruodot...




Antoi se sentään mustavalkoisen kaverin nuolla tuon mustikkakipon jugurtit kun itse oli lopettanut syömisen...


Ja levitteli kaikki kirpputorilta raahaamansa mekot ja muut sängylle, ihan vain meitä varten! 

Noista kuvan vaatteista oli paras tuo vasemmanpuoleinen vanha vintagemekko. Siinä oli niin optimaalisen pehmeäksi kulunut puuvilla, sellainen johon saa siinä köllötellessä tartutettua optimaalisimman määrän kissankarvoja...



Hohhoijaa, kylläpäs ramaisee tällainen asioiden pohtiminen...! 

Jospas sitä vaikka kääntäisi vaihteeksi toisen kylkensä aurinkoon päin...




Purrrrrrrrr..........




Kesäterveisin,

Kissa Matroskin

26. heinäkuuta 2016

Reflections


Näin kuumalla ainoa oikea tapa liikkua on vene, ja jos sitä ei ole saatavilla, niin sitten polkupyörä. Polkiessa voi ainakin kuvitella pienen hentoisen merituulen irrottamaan ihoon kiinni liimautuvaa silkkimekkoa, voi kuvitella ettei polje turkishattu päässään,

vaan että oma tukkahan se vain.


Vanhalla puhelimella otetut kuvat eivät valehtele;

auer, autere, päivänsavu eli aurinkousva on ilmassa leijuvaa kuivaa sameutta, joka huonontaa näkyvyyttä ja saa kaukaiset esineet näyttämään auringon suunnassa ruskeankellertäviltä, muualla sinisenharmailta. Autereinen ilma on Suomessa yleisintä kaakonpuoleisen ilmavirtauksen vallitessa.


Vaikkei tämä kai mikään "kuiva sameus" ole, kun ilman suhteellinen kosteusprosentti on yli 90...


Pyöräretkeni päätteeksi pysähdyin Töölönlahdelle katsomaan kun ihmiset tanssivat. Nojailin siinä nurmella satavuotiaaseen polkupyörääni, seurasin pitkään eri-ikäisiä ja tyylisiä pareja, kuumasta punoittavia poskipäitä, hienoa pölyä maasta irrottavia tanssikenkiä. Niitä yhteisiä pieniä kahden ihmisen tiloja, joita syntyi siihen silmieni eteen. Samaan aikaan intiimiä, hauskaa, liikuttavaa ja terapeuttista.




Tämä hullu maailma tekee toisinaan sydänalaan toivottoman raskaan tunnun.

Siksipä sitä kaipaa toisinaan, useinkin, jotain sellaista tunnetta joka tuli katsellessani tanssivia pareja. Sellaista jotain, edes hetkeksi kaikesta irtautuvaa, sielun kepeää viattomuutta?




21. heinäkuuta 2016

Head home

Äidinäidin peililipasto on ostettu "iskusta-askosta" (äiti ei muistanut enää kummasta) vuonna 1939.

Korkeapäätyisen valkean jatkettavan sängyn laitojen sisäpuolella on minun lapsena raaputtamiani kuvioita; maali valkean alla oranssia, oranssin alla puuta, raaputuskuviot eläimiä, kasveja, ehkä molempia. (Silloin kun ei saanut unta, sellaisina iltoina niitä tuli lisää, niitä kuvioita, niiden mukana ajatuksia, ja sitten lopulta se unikin). Sängyn on tehnyt nimetön vanki Keravan vankilassa, joskus hyvin kauan sitten, silloin kun äitini asui siellä pikkutyttönä isoisäni toimiessa vanginvartijana.
Ja minun poikani nukkui samassa sängyssä mummolassa, pehmeäksi kuluneissa lakanoissa, niskatukka kiertyneenä, niin kuin vain lapsilla - kun ne ovat ihan unilämpöisiä.


Taulussa on vesinymfejä lasin alla, fasettihiottu vanha painava peili on halkeillut yhdestä kulmasta, tyttö katsoo maalauksesta suoraan, kuten melkein kaikki minun kotini seinillä olevat maalausteni tytöt. Ne ovat tummatukkaisia tai punatukkia, ja menit minne tahansa asunnossa, ne katselevat sinua.




Samovaari on ukrainalainen, punottu kori paikasta nimeltä "kukaan ei varmaankaan muista mistä."


Veljeni kahdeksan vuotta kestänyt lapsuudenkotimme hoivaaminen on ohi. Talo on myyty, kaipaa kipeästi maalia ulkoseiniinsä, sokkeli uusimista, pihan vadelmikko raivaamista. Se kaikki jää uusien omistajien huoleksi.

Sen sijaan minä koetan nyt tunkea niitä lipastoja, sänkyä, peilejä, satavuotiasta mustaa kirjoituskonetta (joka painaa kuin synti), sitä kaikkea kaunista ja lohkeillutta, aikaa läpäisevää ja ikuista, sitä minä koetan mahduttaa jo valmiiksi ahtaaseen 48neliöön, työpaikalle, minne tahansa.

300neliön rintamamiestalon tyhjentäminen ei ole mikään pieni puuha.




Säkitän mustiin jätesäkkeihin viiden sentin olkatoppauksilla varustettuja äidin vanhoja 80-luvun leopardihalareita ja jakkuja, kellastuneita puseroita, pinttyneitä tahroja, sivuvintin tuoksua ja siskon ja minun lasketteluhaalarit. Lukion ranskankokeita, pahvikansien väliin kuivattuja kasveja vieressään huteraa kaunokirjoitusta syvälle paperiin painuneella lyijykynällä. Piirustuksia, äidinkielen aineita, postikortteja, yläasteen tarrakuvia ja itseommeltuja pehmoeläimiä.



Ja lopulta minä seison pihatiellä hämärtyvässä illassa, toisessa kädessä vanha karttapallo ja toisessa se samovaari, katson miestä ja kysyn katseellani: kumpi?

Heilautan kättäni auton ikkunasta, takatilassa kierrätykseen meneviä mustia jätesäkkejä, lipastot, peilit, taulut, maapallo JA samovaari. Äidin kasvot ovat väsyneet kun hän heilauttaa takaisin, on jo melkein puolenyön.



Eikä se ollut vaikeaa.




Valitsin vain sen mikä tuntui omalta, sen mikä oli puhdasta, ehjää, pelastettavissa. Ei siksi että piti, vaan siksi koska halusin, intuitiolla. Kaupalliset ajatukset päässäni säästin siskon ysärilevikset ja äidin maltillisimmat kasarivaatteet.
Äidin valkeassa puolihameessa on painonapit, kultakanttaukset ja lapussa lukee "Emmanuelle."



Se ei ollut vaikeaa, sillä tyhjä talo ei kaikunut enää minun lapsuuttani, kaiut sijaitsevat jo jossain muualla, lähempänä, jossain muistikerroksissa, ehkä rintalastan alla.

Talosta haetut tavarat tulevat käyttöön; vesinymfit seinälle, korissakin lojuu jo vanhoja pitsinauhoja ja puhelimen laturi, kirjoituskone seisoo kohta herkän jylhänä työpöytäni vieressä.



Aina on odotus, aina jonkin odotus, jonkin alkamisen, jonkin päättymisen. Kaikki on kai jotenkin jatkuvaa kotiinpaluuta, minne ikinä meneekään.

Keväällä mullan ja sulavan lumen tuoksu perunamaassa, omenenkukat ja riippukeinu, paksut kirjat kesälomalla. Syksyn kaneliomenapuu, pahuksen lumityöt ja vetoisat lautalattiat.



Ihan samalla tavalla se menee edelleen, elämä ei ole maantietoa vaan matkantekoa. Koti siellä missä asuvat ne itselle tärkeät ihmiset ja elämän äänet.



Kaiken hajanaisen ajatteluni lomassa lehteilen sivuja, siirryn ajatuksissani jo syksyyn, siihen kun Kallion kaduilla alkaa tuoksua liiskaantuneet lehdet ja märkä asfaltti, siihen kun paljasjalkaisten päivien aika on ohi. Kylppärissä odottaa pesua huikea tummansininen villahame, jotenkin hyvin samanoloinen kuin tuossa kuvassa. Sellainen joka huokuu jotain ihmeellistä, kun 80-luku sekoittuu johonkin viktoriaaniseen, kotiopettajattaren pohjetta viistävä helma ja syksyä kohti tummenevat silmät.




Minun paikkani on tässä.




                                                  Bring me a day full of honest work
                                                        And a roof that never leaks
                                                                   I'll be satisfied




                                                  But there's someone I'd like to see
                                                  She never mentions a word to me
                                                            She reads Leviathan

                                                             I think I'll head home
                                                             I think I'll head home

                                                             I think I'll head home...

16. heinäkuuta 2016

The comfort of fireflies

Juttelen töissä siitä.


(Maailman pahuudesta).


Ja sitten korjaamme, nuori keskustelukumppanini ja minä


korjaamme, ja sanomme hiljaa ja varovasti


Ihmisen pahuudesta.


Minä en ymmärrä, en pysy mukana, mutta koetan silti. 


Keskustelemme siitä, mitä mieltä olemme oman (poliittisen, eettisen, moraalisen..) kannan esilletuomisesta sosiaalisen median eri kanavissa. Tai siitä, jos sitä ei tuo esille. Että onko oikein tuomita se, joka ei näkyvästi ja kuuluvasti tuomitse?
Jos ei sanokaan mitään, tarkoittaako se ettei välitä, vai että onkin vastakkaista mieltä. Onko hiljaisuus hyväksynnän merkki, vai kannanotto jostain muusta... 


Ja entä jos ei kritisoikaan mediaa, entä jos ei yhdykään vaikkapa siihen kuinka jostain vielä kamalammasta asiasta, epäkohdasta tai inhimillisestä kärsimyksestä ei uutisoida kuten siitä joka on "itsekeskeistä länsimaista uutisointia."


Mitä jos ei pysty? Halua? Jaksa?


Ja minä, minä olen vain täällä, hiljaisissa sanoissani, muistikirjojen hätäisissä lyijykynälauseissa tai arkisissa ääneen lausutuissa keskusteluissani, enkä minä tiedä mikä paine parikymppisillä nuorilla aikuisilla (varmasti muillakin?) on olla ihan koko ajan 

samaa mieltä, eri mieltä,  

jotain mieltä.



Koska jos et ole, sinua katsotaan vinoon.



Tulee jotenkin kaukaisesti mieleen se, kun yli kolmekymmentä vuotta sitten ollessani lapsi, sanottiin ruokapöydässä: "syöppäs nyt, kun ne afrikan lapset eivät saa kuin kuravettä."

Että maistuiko sitten perunamuussi muka paremmalle? Vai oliko kuitenkin niin, että sen nieli syyllisyys ja hiekkainen oksennuksenmaku kitalaessa?




Vaikka onkin kyse ihan eri asiasta, niin samansuuntaista tunnetta se tuntuu aiheuttavan. Se, jonka juuri nyt nimesin omavaltaisesti tiedostamiskilpailuksi.

Se on kilpailu jossa kysytään:

Kenen maailma on kaikkein globaalein? 

Kuka osaa nopeiten nostaa esiin sen kaikkein unohdetuimman kriisin tai isoimmat ihmisoikeusrikokset, tai suurimmat kuolonuhriluvut mahdollisimman kaukana Euroopasta?

Kuka on poliittisesti valveutunein?

Kuka tekee ja tietää eniten.



Katson nuorta naista, jonka työmarkkinatuesta ja pienenpienestä työkokeilulisästä menee joka kuukausi 60€ suoraveloituksella järjestötoimintaan, ja joka viranomaispäätöksiä odottaessaan elää  käytännössä (lähituotetulla luomu-) kukkakaalilla. 
Silti silmissä näkyy syyllisyys. Koska joku muu tekee enemmän. Joku muu on kokonaan vegaani, joku toinen jaksaa kaiken päälle tehdä vielä vapaaehtoistyötäkin, opiskella ja kirjoittaa, lukea ja lisätä tiedostavaa linkkiä toisensa perään sosiaalisen median ikuisesti nielevään kitaan.


Haluan kysyä, että mihin se sitten päättyy?


Sillä ainahan löytyy toista suurempi inhimillinen hätä, toista suurempi ja ahdistavampi epäkohta maailmassa. Toista suurempi poliittinen ristiriita, konflikti






                                                 miten huutaa minulle avaruus 
                                                 
                                                               miten kirkuvat tähdet ohimoni läpi

                                                                       miten itkevät lapset maailman rannoilla

                                                                                                 ja merien yllä savuavat sydämet





Kun se vain on niin, että kärsimys, kuten ei onnikaan, ne eivät kumpikaan koskaan voi olla yhteismitallisia. Ei voi kilpailla kurjuudessa. Kuten ei rakastamisessakaan. 

Mutta yrityksessä pelastaa koko maailma, ja vieläpä pelastaa se oikein, siinä on mahdollisuus hukkua itse. On mahdollista leikata itsetunnoltaan ja omanarvontunnoltaan ne hauraimmat siivet.




                                                  miten taittavat linnut siipensä 

                                                               miten vyöryvät vedet kallioitten alla 

                                                                              miten nousevat metsät tuulten mukana

                                                                                                      ja pilvien sateet jähmettyvät kiveksi

                                                                                                              (A.Oksanen)




Ja kyllähän minä tiedän että tämä on vaikea aihe. 

Ja tietenkin on oikein etsiä omaa ääntään, omaa tapaansa olla maailmassa. Tietenkin pitää voida avata suunsa jos kokee jonkun asian vääryydeksi, epäoikeudenmukaisuudeksi, ja auttaa, aina jos vain voi. 

Tietysti pitää kantaa vastuuta.

Mutta mikä on riittävästi? Onko jollain toisella oikeus sanella mikä on tarpeeksi?



Kun kuitenkin -


Sinä olet olemassa, sinulla on hymy ja lämpimät kädet

nopea, terävä pää ja lempeät silmät

ja kun sinä juttelet sen vanhan rouvan kanssa joka aina pyytää saada jättää kassinsa kassan viereen ihan hetkeksi, joka lähtiessään heilauttaa laihaa linnunluista kättään, kiittää, heippa då, 

että kuinka paljon sillä on väliä, että olet juuri siinä, katsot ja rauhassa kuuntelet.


Ei sitä mitata sosiaalisessa mediassa, mutta sen paino on inhimillisen kohtaamisen ja rakkauden paino.


Se kaikkein painavin.




Asiaan mitenkään liittymättä, (vaiko sittenkin?), minä kaipaan painomusteelta tuoksuvaa sanomalehteä aamuisin. Kaipaan pahvisia kirjastokortteja. Rapisevia vinyylien sisäkansia joiden kanssa menee aina jotenkin hermo eikä kuitenkaan.

Vaatteeni tulevat koko ajan vanhemmiksi. Silitän tukikangasta 20-30-luvun taitteen mekkoon jonka olkasaumaa tuskin uskaltaa ommella ohuimmallakaan silkkilangalla. Menen siinä töihin ja hikoilen paljain jaloin kuumassa myymälässä, sotken pitsin henkarinkoukkuun ja nostan tukan lyijykynällä nutturalle. 

Minä tulen koko ajan vanhemmaksi.

Ja haluan valokuvien olevan paperisia, mustavalkoisia ja reunoiltaan kuprulla. Haluan lampunvalon olevan keltaisen pölyinen, tahdon että varjostimen rei'issä on tulikärpäsen mentävä pikkuruinen kolo.

Turva-asioita.

Haluan olla kalpeaakin kalpeampi, heinäkuussa se kaikkein kalpein ja käyttää ruusunpunaista luomiväriä.





Haluan matalapaineen taittuvan, haluan rankkasateen ja puhua ihmisten kanssa ainoastaan leppoisasti säästä.



Haluan kulkea vasara essuntaskussa ja kuivattaa pyykit ulkona. Haluan lukea jotain mikä on kirjoitettu sata vuotta sitten, tahdon pysähtyä aloilleni ja opettaa jollekulle oikein hitaasti, kuinka hiuksiin tehdään sokerivesilaineita.


Tänään minua vastaan tulee nuori tyttö jolla on keskijakaus, musta samettinauha kaulan ympärillä, huulipunan sävyä tummemmalla rajatut huulet ja nyöritetty ribbineulospusero. Oli kuin katsoisin itseäni 20-vuotiaana, vuonna 1994. 
Puuttuu vain äidin vanha musta samettijakku, se joka juuri ja juuri meni päälle tiukkoine hihoineen ja vyötäisineen.



Ja silloin, jotenkin ja jostain, tulee sellainen hassu häivähdys.

Kuin monta aikaa ja aikakautta olisi äkkiä laitettu päällekkäin, kuin katsoisin kaleidoskoopin läpi toistensa lomaan kiteisenä takertuvia värikkäitä ajan kuvioita, loputtomasti kääntyvän tiimalasin hiekkaa, virtaavaa vettä ja sitä että se virtaakin aina samassa uomassa. Että kaikki on samaa, tuo tyttö ja minä, mekon vanha silkki ja painokuva, sama vesi ja ilma


aika ajan päällä


aina sama aika


samat pelot


ja 


sama rakkaus





Miten sopeutuva on ihminen, kuinka taipuisa.


Ja minä, minä tunnen oloni turvallisemmaksi kun hyppynarun päät ovat puiset, lastenkirjat sidottuja ja emalikattiloiden pohja paksu ja painava kuumaa hellaa vasten.


En minä silti pysähtyä tahdo, sielultani siis. Kyllä minä tahdon oppia uutta ja olla utelias. Eksyä ja löytää, yllättyä.

Mutta etten unohtaisi kuitenkaan.

Että on aina sama aika, sama ihmisyys. Ilmenemismuodot vain vaihtelevat, eivätkä nekään niin kovin paljon.

Ja ettei kukaan toinen voi rajata

määrittää

sanoa kuinka paljon tai vähän on tarpeeksi


Sitä pitäisi kai opetella itse, ja ehkä myös hyväksyä ettei se opettelu koskaan lopu.


Niin, ja haluan noin kalpeat kasvot ja tuollaisen vihreän mekon, kuin Nina Perssonilla vuonna 2003.


 Ja sitten sanoisin vain;

Go to bed world, sleep in peace.