[undine: the elemental being of water]

28. elokuuta 2016

Muisti

Mikä katoaa, mikä jää? Mitkä asiat ovat niitä jotka pitävät ankkurissa, omassa elämässä kiinni? Mistä tulevat muistot, ja mikä on niiden merkitys.


Tästä kirjoitetusta maailmasta täällä on tullut vaivihkaa omaan elämääni ja itseeni liittyvän empiirisen tutkimuksen merkintälomake, 



muistikirja 

                    tilasto 

                               muistin aineisto





Kaikki saattoi alunperin lähteä siitä, etten töiltäni, (elämältäni) muistanut mitä olin tehnyt kaksi päivää sitten. En mitä kirjoja olin lukenut edelliskuussa, en sitä mikä oli oikeasti tuntunut joltain, liikuttanut. Kalenterissani oli merkintä lähinnä arvonlisäveron maksupäivänä. Laskut ja kissojen eläinlääkärit.


Puhumattakaan siitä mitä olin tehnyt tai pohtinut vaikkapa vuosi sitten.


Aika kului. Ja aika ei ainoastaan kulunut, 

                                                          se kulutti minua.


Nyt, kaksi vuotta ja kolmisen kuukautta sekä 186 päiväkirjamerkintää myöhemmin, minulla on hataria ja epätieteellisiä mittaustuloksia itsestäni. Niitä leimaa satunnaisuus, epäsäännöllisyys, hajanaisuus ja muut, kenties vähemmän mairittelevat määreet. Mutta samalla ne ovat myös todellisia, elämältä tuntuvia.

Ja jonkinlainen kuva hahmottuu.

Minä olen henkilö joka pitää vuodenajoista, niiden vaihtumisesta. Rajapinnoista, rajalla olemisesta. Väsyn ihmisiin ja kommunikaatioon, mutta en tahdo olla ilmankaan. Olen utelias, mutta myös kovin turvallisuushakuinen. Olen myös sitkeämpi ja rohkeampi kuin kuvittelin, enkä pelkää vanhenemista. Kykenen löytämään sovinnon elämän kanssa, vaikka se heittäisi eteen sen kaikkein suurimman kivun.



Elämässäni ei näennäisesti ole tapahtunut mitään. Ja siinä on tapahtunut kaikki. Riippuu miten asiaa katsoo.

Ja minä olen sama kuin aina. Olen sama ja eri.




Ja rakastan vieläkin

                            ja aina vain

                                          kaikkein eniten



                                                                       sanoja




Kuivaa paperia, mustia kirjaimia.





Teen kirjoitusvirheitä, lauseet ovat liian pitkiä ja välimerkkisäännöt mitä sattuu.



Mutta se ei haittaa.



Tuntuu paljon tärkeämmältä nähdä itsensä hiukan kauempaa, likinäköisen silmillä, ilman silmälaseja tai suurennuslaseja. Rajat hiukan pehmeämpinä, mutta värit moninaisempina, sekoittuneina. Kunhan näkisi itsensä oikeassa paikassa, osana sitä,


                                                                     isompaa kuvaa



Tällä viikolla olen tehnyt töitä, silittänyt monta mekkoa, käynyt arkena elokuvissa katsomassa ajatuksia herättävän The Lobsterin, ollut ystävän kanssa iltakävelyllä Oopperan kirpputorilla, juonut viiniä ja syönyt pizzaa. Olen pessyt pyykkiä, lajitellut tyhjennettävästä varastosta miehen kauniita vanhoja astioita, pakannut toiseen varastoon lakanoita, sitä odottamaan että malttamattomasti omilleen muuttamista odottava lapseni tarvitsisi niitä tulevaan omaan kotiinsa.

Olen lukenut Hanna Haurun brutaalin ja herkän, vinksahtaneen ja aistivoimaisen pienoisromaanin Utopia, ja aloittanut muutamaa muuta kirjaa. Olen lähtenyt sushille työpäivän jälkeen, jutellut kolme tuntia elämästä ja lipitellyt samaa mukillista vihreää teetä, seissyt kadunvarressa ja vaihtanut jalkaa illan viiletessä, sillä juttua oli niin paljon ettei malttaisi lopettaa. Olen kävellyt väsynein jaloin kotiin, nojannut hissin oveen ja todennut tykkääväni elämästäni ja siinä olevista ihmisistä.

Olen syönyt uneliasta aamiaista yötöissä olevan mieheni kanssa, saanut lahjaksi hiililaivan lastista löytyneestä ruostuneesta pyörylästä tekemänsä tuikkulyhdyn. Olen antanut lahjaksi yhden hassussa pakkauksessa olevan vanhan huuliharpun ja vieteristä vedettävän pienen metallisen lelukengurun.

Olen haahuillut pitkään ja laiskasti kirpputorilla, ajellut ratikalla ja syönyt hyvää thairuokaa siskon kanssa.



Niitä tarvitsee.

Näitä merkintöjä.






                          välimerkkejä

                                          välimerkittömyyttä







Ja sellaistakin mietin, että jos joku antaisi lahjaksi tuhannesta palasta tekemänsä valmiin palapelin, se ei tuntuisi lainkaan samalta -

kuin jos sen palapelin itse pala palalta rakentaisi.



Tai kun on päärmännyt vanhaa mekkoa puolitoista tuntia, alkaa se kantaa helmassaan muistoa, sellaista jota ei voi ostaa valmiina kaupasta.



Että hiljaa hyvä tulee. Omalla tavalla hyvä tulee.




Vaikka se tarkoittaisikin


että elämä on kuin ohuella puuvillalangalla virkkaamista.




Pitkään pelkkää epämääräistä syheröä, ja kun tulee "valmista", on seuraava työ jo koukulla,

aivan alussa.




Ensi vuonna 60-vuotta täyttävä ystäväni sanoi taannoin:"Ironista, että juuri kun oikeasti alat tajuta kuka ja mikä ja millainen olet, niin sitten aikaa ei enää olekaan loputtomasti, tuntuu kuin se loppuisi aivan kesken! Juuri kun tietäisi mitä sillä ajalla oikeasti tahtoisi tehdä!"


Pitäisi muistaa tuo virkkausjuttu, ja palapeli, ja mekon helman päärmäys. Sellaisina päivinä kun elämä on mitätöntä ja turhanpäiväistä piperrystä, kun mikään ei liiku, kun eksyy yleisinhimilliseen arjenharmaaseen aikatauluun, jossa huomaa vain ne hetket kun on myöhässä, pielessä, kadoksissa tai kun mikään ei oikein tunnu miltään. Että siitä syheröstä tulee sitten kuitenkin ihan hyvä peitto, sellainen oman näköinen, sellainen johon voi kääriytyä iltaisin.








                                                    But I know my needs
                                                   My sweet tumbleweed
                                                  I need more quiet times
                                                      By a river flowing
                                                           You and me
                                                           Deep kisses
                                                  And the sun going down




Siitäkin tietää että syys saapuu, kun tekee mieli kuunnella kun Joni laulaa.

21. elokuuta 2016

Täysi kuu - täydet päivät


Unia joissa punon pajusta koteloa itseni ympärille. 

Istun kyykyssä maassa, pujotan ja solmin, kierrän ympäri kerros kerrokselta. Nousen seisomaan, jatkan, käsivarret puuduksissa, koteloni silmieni korkeudella jo. Paju tuoksuu tuoreelta, kuoren alla olevalta nilalta. Puu on taipuisaa ja sormeni ovat nopeat, liikkeet silti rauhallisia ja samassa rytmissä hengityksen kanssa.



Tästä tulee hieno kotelo syksyä varten! -ajattelen.



Päälaelta suljen kotelon, kuin ihmisen kokoisen munankaltaisen, suljen sen ohuella taipuisalla oksalla, solmin rusetille. Laelta kotelo on harvakseltaan punottu, katselen sieltä taivasta. Sen seinämien läpi näkee hyvin, pehmeässä valossa katselen kadulla ohikulkevia kiirehtiviä ihmisiä. Koteloni sisällä valo on siivilöityvää. Sellaista kuin se syksyllä on. Ihmiset ulkopuolella eivät voi nähdä minua.


Tähän vuodenaikaan alan aina käydä hiukan hiljaisemmaksi. Ja jos sairastan, sairastan kesän jälkeen. Saan epämääräisen syysflunssan; sellaisen jossa lihaksia särkee ja keho tuntuu kuumalta ja hauraalta.

Pysyn huonommin mukana keskusteluissa - oma sisäinen ajatus on kyllä kirkas kuin elokuinen taivas, mutta ympärillä tapahtuva maailma on kuin nopeutettu filmi, se kulkee ohitseni enkä saa siitä kiinni.

Seison käsivarret pitkin kylkiä ja katson, ehdin mukaan keskusteluun kun se jo oikeastaan on ohi. Lause tulee ajattelematta, se töksähtää ulos suodattamatta.



Etsin lempeyttä ja rauhaa jokaisista silmistä, mutta näen vastentahtoisia hyvästejä kesälle ja kiihkeitä ajatuksia uusista aluista, niiden selittämättömästä viehätyksestä. Käännyn sivuun ja väistän, en ole kiinnostunut.



Itse tunnen jo hienoisen kaipuun kiertymisestä oman itseni ympärille - sisäänpäin -

iltaisin

alkavan syksyn eteen vedettävien verhojen taakse.



Kesä väsyttää minut. En kykene samaistumaan yleiseen toiveeseen että voi kun se olisi edes puolet pidempi.

Tarvitsen jo syksyä ja talvea kuin lapsi peittoa, kuin kilpikonna kuorta, kuin karhu talviunta.

Tilanne jossa kaikki on valmista ja kypsää, jossa kaikki on laskeutunut paikalleen, lepäämään, luonto kerännyt itsensä täyteen elämää ja energiaa. Jotta se saisi ihan kohta nukahtaa, linnut lähteä, heinän painua maata vasten, kukan avata siemenkotansa, luopua, päästää irti, valahtaa syksyyn kuin hyvän  työn jälkeiseen lepoon.


Sillä se on tunne joka on mielestäni ilmassa, maassa, vedessä, eläimissä, minussa.



Mutta ihmisissä... Mistä tulee se energia ihmisissä, se joka ei käy yksiin omani kanssa?

Ne säntäilevät ympäriinsä, aloittavat uusissa työpaikoissa, ilmoittautuvat kursseille, muuttavat, käyvät kampaajalla ja ostavat uudet vaatteet sitä uutta ihmistä varten jonka ovat luoneet kesäloman aikana. Se uusi itse on energinen, virkeä, täynnä uusia alkuja.

Lähimmäksi tuota tunnetta pääsen itse kevättalvella, pitkän kotelovaiheeni jälkeen, talviunieni jälkeen. Silloin tunnen ihoni alla kuin jossain maan alla syvällä juurakossa uinuvan odotuksen ja tunteen kuin jokin kasvaisi, versoaisi.


Mutta alkusyksystä, silloin minä olen kypsä kaneliomena, siemenkodassa pienet mustat uinuvat siemenet, olen syvä tumma vesi ja pikkuhiljaa pohjaan painuvat kalat, olen isoiksi kasvaneet lokinpojat ja maata vasten painuvat lehdet.


Haluan mennä lankakauppaan ja ostaa pehmeitä pörröisiä villalankoja, kuljettaa niitä sormien lomitse, kääntää hitaasti kirjan sivuja, en halua puhua kenellekään mitään tai kuulla kenenkään suunnitelmista. Haluan pakata kesän kevyet helmat vintille ja hakea kaikki raskaina laskeutuvat tummemmat sävyt ja kiertää ne säärten ympärille kuin iltaisin sisälle lentävä yökkönen siipensä sulkee.


Mutta tiedän olevan muitakin, kaltaisiani.

Kun illalla suljen silmät, hiukan ennen unta, tunnen niiden kaikkien kaltaisteni siipien hiljaisen havinan, lepoon laskutuvat silmäluomet, illan viileässä hämyssä sulkeutuvat terälehdet.


Hiljaa seisovat puut, raskaina metsässä painuvat kuusen oksat. 

Ruusunmarjat, pihlajanpunainen.


Kissa venyttää itseään elokuun auringossa, ei kauaa kun se on taas patterilämpöinen ja ulkona syksyn ihanat hyytävät tuulet.


Törmäsin muuten taannoin puolalaiseen taiteilijan veistoksiin, ja niissä oli jotain hypnoottisen kaunista ja rauhoittavaa.  Malgorzata Chodakowska tuntuu pysäyttävän hetken, ja ihmisen. Ihmishahmo on veistoksissa osa veden liikettä, osa elementtiä joka on kenties se kaikkein herkin ja vahvin.

12. elokuuta 2016

Metsän silmät

Lähdetäänkö sunnuntaina käymään Forssassa?

kysyy mies viime viikolla.



Forssassa? Mitä siellä on...? Miksi? 

(Olen jo valmiiksi vastahankainen; on ollut jotenkin stressaava työviikko, tuulee syksyä, mutta silti sää on se, joka saa vaatteet liimautumaan ihoon ja ihmiset kerääntymään loputtomilta tuntuviin kesätapahtumiin... 

Ja kun minä tahtoisin vain viileää, olla rauhassa).


Mutta kun toinen sitten sanoo ne taikasanat:

No, katotaan mikä fiilis. Mennään tai ei, tai ajellaan vaan..?

Ja sitten minä muistan senkin, että tämä on ihminen joka ei laita kelloa soimaan vapaapäivänä, joka toimii puhtaasti tunteella muutenkin. Että mennään minne nenä näyttää. Ta sitten ei.



Sunnuntaiaamuna nukumme pitkään. Buickin pakoputki on irti, täytyy käydä tallilla. Minä käyn ruokakaupassa, pesukone pyörittää lakanapyykkiä. 

Iltapäivästä tallilta saapuu hienoisesti moottoriöljylle tuoksuva mies, joka käy suihkussa, vaihtaa vaatteet ja sanoo:

kyllä se vieläkin pitää meteliä, mutta nyt mä olisin valmis lähtemään.


Tummat pilvet roikkuvat alhaalla, on tuskaisen kuuma. Auton ikkunat ovat auki, pakoputki pitää omaa lauluaan, tuulilasinpyyhkimet eivät pyyhi muutamia lasiin lätsähtäviä pisaroita. Olen tehnyt eväät; pieniä riisipiirakoita, juustoa, tomaatteja, nachoja, pähkinöitä ja kesäporkkanoita. 

Me ei kyllä ehditä yhtään mihinkään kun lähdettiin näin myöhään... sanon minä.

No mutta eihän se niin haittaa, vastaa mies.

Meillähän on aikaa koko paluumatka.



Katselen ikkunasta kumpuilevia pilviä, elokuun peltoja, ja mietin että minulla on opittavaa tuolta. Minulla, joka olen kuvittellut olevani niin kovin spontaani.. Ja minulla, joka mitä ilmeisimmin oletan toisesta asioita joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.


Saapuessamme Forssan raviradalle, harrasteajoneuvotapahtuma on lopuillaan. Ihmiset pakkautuvat mitä mielikuvituksellisemman värisiin ja näköisiin vanhoihin kulkupeleihinsä; eri vuosikymmeniä edustaviin autoihin, sivuvaunullisiin moottoripyöriin, lava-autoihin. Pienet munanmuotoiset asuntovaunut on maalattu mintunvihreiksi. 

Hiekkakenttä väreilee kuumuudesta ja nostattaa pölyisiä hiekkapilviä. Vintagemyyjät taittelevat mekkoja matkalaukkuihinsa, erilaiset vanhat esineet, ja uuden krääsän myyjien tavarat sujahtavat autoihin. Metrilakumyyjä tekee viimeisiä kauppojaan ja hieman hilpeällä tuulella oleva vanhempi nainen huutelee - ihan kohta ukkostaa, lyön vaikka vetoa!




Kipuamme tulikuumaan autoon, toteamme että olipa hyvä kun otimme monta pulloa vettä mukaan.



Mä en muuten ehkä ole tapahtumaihminen... soperran minä. On vähän huono omatunto kun olin oikeastaan iloinen ettei tarvinnut olla pidempään, olla silloin kun ihmisiä oli kuumuudessa tungoksiin asti..

Joo, parempi olikin näin - sanoo mies ja vilkuttelee ratin takaa kaikille vanhoilla autoilla ajeleville. Ne vilkuttavat takaisin.



Ajetaanko pienempiä teitä takaisin?

Joo.



Saaren kansanpuisto... Mies lukee kyltistä. Haluutko tonne?



Olemme jo ajaneet parkkipaikan ohi, kun sanon:

Oishan se voinut olla ihan kiva..


Iso auto kääntyy todella ketterästi. No mutta, sitten mennään.


Tuijottelemme hetken opaskylttiä. On luontopolkuja, useampi uimaranta, grillipaikkoja tai sitten toiselta puolelta autotietä lähtevä reitti näköalatornille. Torni on jo suljettu kävijöiltä tältä päivältä, mutta päätämme silti lähteä katsomaan sitä. 
Ylhäällä polulla vastaantuleva nuori mies kysyy olemmeko menossa nälöalatornille. 

Joo, me tiedetään että se ei ole enää auki, kävellään muuten vaan...



 Ei mene montaa minuuttia, kun toteamme tehneemme oikean päätöksen.

Metsä humisee ja huhuilee, sirkuttaa, rapisee, havisee ja kuiskii. Ja se tuoksuu. Ja siinä on miljoona vihreää, siinä on sateen jälkeinen kosteus, auringossa kimaltelevat pisarat hämähäkinseitissä, mustikanvarvussa. On kaarna, havu, pihka ja multa. On harakankello, puolukka ja pihlajanmarja. Sammal, oravan nakertamat kävyt ja alhaalla siintävä järvenselkä.

Tämä on kuulemma se paikka, missä Edelfeldt tykkäsi maalailla taulujaan.






Tuon kelopuun latvassa hakkaa pikkutikka. Vastavalo ei tee yhteistyötä kameran kanssa, mutta paljaalla silmällä sen näki ihan hyvin. Näkemistä tärkeämpää, sen kuuli. Sen ontto nakutus kaikui läpi hiljaisen metsän, ja kun se piti taukoa, jostain järveltä näkymättömistä kuului kurjen huuto.


On totta, että minä olen se merellä viihtyvä. 

Mutta onneksi tämä ei ole kilpailu - että pitäisi valita - meri tai metsä. Merellä on aava, on horisontti, ilma ja tila. Vapaa tuuli. Metsässä taasen on piilot, sopukat - ja pimeän silmät, jotka katsovat sammalen alta ja vetävät maahan kiinni, kuin käppyräiset ja mullasta kosteat juuret. Merellä on samettina aaltoileva vesi, sen peilit ja heijastukset. Villiys ja vaahtopäät, tunne pienuudesta. 

Metsässä on taivasta hipovat latvat, ja pienet piilomaailmat. Havujen alla, neulasmaton suojissa, juurakkojen kolosissa.


Ja sitten on se kaikki minkä näkee

se mitä ei oikeasti ole.

(vai onko sittenkin?)




pulpahtiko kosteikossa jokin, haukkasiko ilmaa?

suurennettuna juurakon pätkä on muinainen liskoeläin, se kantaa selässään sammalpanssaria... vai hei, onko se sittenkin pienempi liskoeläin, sellainen selässä kannettava..


puu kiertyy kuin simpukka, kerällä nukkuva olento


Tartu käteeni

kuiskaa sammaloituneesta puusta ojentuva, suuri sammalkintaan peittämä käsi. 

Tule tähän, käperry käsivarteni alle, ja kun nukahdat, muutut osaksi minua ja maisemaa.


Puun juuressa istuu nojatuolissaan mustahattuinen, parrakas vanha laiha mies. Katsoo meitä rauhallisella katseellaan, mutta tarkkaavaisesti.

Näettehän, tuon ohuen kuusenrungon takana, istuu siinä, sammaleisessa tuolissaan.



Onko se ero siinä, irrallaan olossa ja kiinni kasvamisessa?

Sillä kun merellä tulee tunne vapaudesta ja irrallisuudesta, sellaisesta pienuudesta joka on tuulen suunnasta ja veden virtauksista riippuvainen, niin metsässä tulee tunne johonkin paikkaan kuulumisesta, juurtumisesta.

Luodolla olet suojaton ja sään armoilla, metsässä kasvatat itsellesi suojavärin, katoat maastoon,

sulaudut.

Merellä haluaa kadota ikuiseen liikkeeseen, olla matkalla, virrata kuin vesi.

Metsässä haluaa jäädä.
 


Kävelemme aikamme, sitten päätämme lähteä sivupolulle. Tai polulle, joka ensin vaikuttaa pienemmältä polulta, mutta muuttuu pian juuri ja juuri ryteikön alta pilkottavaksi epämääräiseksi juovaksi maastossa. Maa on kosteampaa täällä, kierrämme järveä.




Mikä tuolta puun takaa pilkistää?

Sammaloitunutta puuta...? 

...tuohan näyttää ihan veneen kokalta..! 

(kokka, ent. kokko, vanha veneen keulaosan nimitys - merkitsee myös muita teräviä kärkiä) 

                           

Hylätty vanha soutuvene on tehnyt sen minä minäkin tahtoisin. Se on sulautunut maisemaan, tullut osaksi metsää.




Katso, tämä on ollut joskus punainen-

sanoo mies tarttuessaan harmaaksi kuivaksi puuksi kuluneeseen vanhaan airoon.

Kyllä. Tämä on ollut joskus punainen, ja kaunis vene.


Tämä on nyt sun vene. Sanoo mies.

Me otetaan nää airot mukaan, ja tästä toisesta tulee koriste peilin päälle. Ja tuo haavi, tuo tuossa haarautuvien puunrunkojen välissä, se lähtee myös.




Iso katiska jää pitämään seuraa kaatuneen puun juurakolle.

Mietin kuinka monta kesää, syksyä, talvea ja kevättä vanha vene on viettänyt metsässä. Ja kuinka monta vielä pitäisi kulua, ennen kuin sitä ei enää lainkaan erottaisi maisemasta.


Järven ja metsäharjanteen maasto on jyrkkä. Kuva ei tee sille oikeutta, kameran "silmä" ei näytä korkeuseroa, eikä sitä kuinka loputtomiin rinne tuntuu kiipeävän. Airojen kanssa metsässä kulkeminen tuntuu jotenkin epätodelliselta. Ja runolliselta.


Huikaisevan vihreän kosteikon lomasta pilkottaa kirkkaankeltaista.

Kanttarelleja.


Suunnittelemme paistavamme niitä kotona iltapalaksi.




Minulla on huono suuntavaisto. Joskus olen pohtinut mahtaako se johtua siitä että olen niin ärsykeherkkä. Rekisteröin kaiken ympärilläni, jään kiinni yksityiskohtiin, mutta en kuitenkaan osaa jäljittää edes omaa kulkuani jälkeenpäin. Muistan että järvi oli vasemmalla, mutta en muista käännyinkö polulta oikealle vai vasemmalle. Muistan näkemäni karhunmuotoisen juurakon kuin valokuvana mielessäni, muistan pulleamahaisen puunrungon.

Mutta kirjanpainajan jättämät kartat ovat ainoita joita osaan lukea. 





Suo tuolla, ruskeanpunaisessa hämyssä,
uppoaa tuoksuunsa, metsässä tumman
vaalean vihreä punaisen ruskea 
sammal, alasluotu ja pehmeä, katse,
noin lyhyt matka, askelta lyhyempi.
Kun olin lapsi ja nousin seisomaan
havumajassani, se alkoi kävellä kanssani,
pääni puhkaisi katon, havut valahtivat
hartioilta, nyt olen aukiolla, varis lentää
kohti niin matalalta että on väistettävä.

(Mirkka Rekola)



Ajantaju katoaa. Tiedän vain että eväiden syömisestä taitaa olla jo aikaa, ja että kurkotan laukusta ohutta kasmirneuletakkia - on vieläkin lämmin, mutta metsän kosteus alkaa tiivistyä iholle, aurinko on paennut korkealle kurkottavien havupuiden taakse. Minulla ei ole mitään käsitystä kellonajasta, tai siitä missä me olemme.

Onneksi naavapartaisella miehelläni on ilmeisesti parempi tuntuma aiheesta.

Tai sitten hän kysyi sammakolta.




Mary Oliver kirjoittaa siitä Kuinka minä lähden metsään



Tavallisesti minä lähden metsään yksin, ilman yhtäkään ystävää, sillä ne kaikki ovat virnuilijoita ja suupaltteja eivätkä siksi kelpaa mukaan.

En totisesti tahdo todistajaa sille, että juttelen naukujalinnuille tai halaan vanhoja tummuneita tammia. Minulla on oma tapani rukoilla, niin kuin teillä epäilemättä omanne.

Sitä paitsi kun olen yksin, voin olla näkymätön. Voin istua hiekkatöyräällä yhtä liikkumatta kuin maasta puskevat rikkaruohot, kunnes ketut juoksevat huoletta ohitseni. Saatan kuulla lähes kuulumattoman äänen, kun ruusut laulavat.


Jos koskaan olet ollut kanssani metsässä, sinun täytyy olla minulle hyvin rakas.



Tunnen ihmisiä joille metsä on pyhä paikka. Olen ollut läheinen henkilön kanssa jolle se on oikeastaan edellytys järjissä pysymiselle - mutta en ole jakanut sitä, metsää, kenenkään kanssa. Olen ollut kuin Mary Oliver.

Jos metsään kuuluu jääminen, pysyminen, juurtuminen, sulautuminen...

Minun metsässäni ei ole ollut tilaa toiselle elävälle sielulle, paitsi ehkä unissa ja mielikuvissa. Juurtuminen ja kiinnittyminen ovat olleet pelottavia asioita, sulautuminen sitä kuin hukkaisi itsensä.

En ole tajunnut että sen kanssani metsään lähtevän henkilön on vain oltava riittävän tärkeä. Sellainen joka haluaa lähteä kanssani metsään, sellainen joka osaa olla siellä hiljaa. Kuunnella.

Juurtua, kumpainenkin omille sijoilleen, mutta samaan maisemaan.


Paleltaa hiukkasen ja nälättääkin, mutta en halua valittaa, sillä toisaalta en tahtoisi metsän koskaan loppuvan.

Kenkäni ovat märät, hiuksissa neulasia. Vanha haavi on hankala kannettava, se ei tahdo pysyä olalla. 



Jostain alkaa kuulua maantien huminaa muistuttavaa ääntä. Mies seisoo hetken polun haarassa ja kuuntelee. 

Mennään tuosta.

Napsin matkalla puolukoita suuhuni. Mikään ei ole pitkään aikaan maistunut niin hyvälle.


Putkahdamme metsästä ulos. Seisomme ihmeissämme hiljaisen maantien laidalla, toteamme ettemme ole kovinkaan kaukana lähtöpisteestämme. Aurinko paistaa. Maantien toisella puolella oleva järvi on tyyni, kuin hiljainen sininen peitto.




Levitämme kanttarellit auton takaosaan kankaan päälle, sujautamme airot sekä haavin sisälle.

Mennäänkö vielä kokeilemaan vettä? mies kysyy.

Yhtäkkiä minua ei enää väsytäkään.

Mennään.



Otamme uikkarit ja pyyhkeen mukaan.

Siltä varalta että vesi olisi sopivan tuntuista.

Ja se on.

Se on lämmintä, matalaa, pehmeää, hiekkapohjaista ja tuoksuu lumpeelle. 










Kokeillaanko vielä toistakin järveä?


Minä en enää jaksa uida, seison vain varpaat kesäillan kylmettäminä laiturilla ja katson kuinka viittä vaille viisikymppinen puolirampa mies hyppää kauniisti pää edellä järveen.



Sitten kävelemme autolle.




Löydän eväskorista vielä jotain syötävää, vedän viltin jalkojen päälle ja käperryn auton penkille. 

Lähdemme kotimatkalle.


Ajelemme pieniä hiljaisia teitä, soratien kivet ropisevat auton kylkiin. Iltasumuisella pellolla seisoo kaksi kaunista peurapatsasta. Ne seisovat hievahtamatta, korvat eteenpäin kääntyneinä, katsovat suoraan meihin. Kun hiljennämme nähdäksemme paremmin, ne säntäävät äkisti tiehensä.



Torkun moottoritien keltaisissa valoissa kaupunkia lähestyessämme, kello on yksi yöllä kun olemme kotona.

Kanttarellit menevät perkaamattomina jääkaappiin odottamaan seuraavaa päivää, märät järvelle tuoksuvat uimakamat vessan patterille.


Puoli kahdelta yöllä syömme sängyssä maitoon keitettyä pehmeää kaurapuuroa mustikoilla.







Me painumme, tietä, metsänsisäistä
niin jyrkästi
että kuusen latvat vedenvihreät,
vihreä vesi,
niin kuin kaikki vasta alkaisi
minä tunnen polveni polveasi vasten,
auton ikkunassa
hengityksen pilvi, sinun ja minun,
uskotko että joskus kaupunki sen ikkunat


Joka yö tuli päivä rakkaammaksi,
unensuuri tunne
kun valkeni missä me olemme,
me kysyimme tietä ja aurinko oli
edessä kuusten välissä, perillä jo.


(Mirkka Rekola)