[undine: the elemental being of water]

19. syyskuuta 2016

Pehmeät kivet

Suurikokoisen kovakantisen kirjan selkämys pilkistää hyllystä. Siinä lukee pienellä kirjoituksella Pavel Bažov - Malakiittilipas, Ural-vuorten tarinoita

Vedän kirjan hyllystä, käännän etukannen katsottavaksi. En selaa, en avaa kansia, en kurkista ensimmäistäkään kuvaa. Kirja sujahtaa kainaloon. Tällaiset päätökset tehdään nopeasti. 

Hinta 2€.


Pavel Bažov syntyi vuonna 1878 Jekaterinburgin lähelle, Sysertin kaupunkiin, kaivoksen kupeeseen. Hän oli pappisseminaarilainen, opettaja ja kirjailija. Bažov tallensi ja tutki Uralilla syntynyttä kansanrunoutta vuosikausia ja sepitti perimätietojen, tarujen ja kansanuskomusten pohjalta satukokoelman. Se ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1936. Tarinoiden pohjalta on syntynyt mm. Prokofjefin viimeiseksi jäänyt baletti Kivinen Kukka.


Malakiitti - kreik. malche (malva), malakos (pehmeä)

kuparimalmien muuttumistuloksena muodostuva voimakkaan vihreä mineraali



Opin että malakiittia on käytetty antiikin ajoista saakka, egyptiläiset, roomalaiset ja kreikkalaiset valmistivat siitä koruja ja amuletteja. Sitä jauhettiin luomiväriksi.

Sen uskottiin suojelevan noidilta sekä pahoilta voimilta.

Venäjän tsaarit louhituttivat aikoinaan malakiittia Ural-vuorilta, käyttivät sitä linnojensa seinäkoristeisiin ja kiviupotuksiin.




Kirjan tarinoista useissa on synkänkarhea sävy. Ne on kirjoitettu hyvin kansanomaisella kielellä, eikä montaakaan voi suurin surminkaan kutsua lasten saduiksi. Niissä esiintyy myyttisiä hahmoja, luonnonvoimia, eikä ihmisen osa aina ole heikkouksineen helppo.




Hiukkasen epätieteellisemmän tulkinnan mukaan malakiitti on:






onnekkaan rahan kivi ja se auttaa unen saannissa, astmassa sekä synnytyksessä. Maadoittaa henkistä energiaa planeettaamme ja sen uskotaan olevan yksi uuden vuosituhannen merkittävimmistä terapeuttisista kivistä. Hiottua malakiittipalloa voi käyttää kristallipallon tavoin katsomiseen, jolloin se saattaa kuljettaa muihin maailmoihin, sisäisiin tai ulkoisiin.

Se on voimakkaasti puhdistava ja auttaa murtautumaan irti pelosta, syyllisyydestä ja itsekieltäymyksestä. Se toimii tunnekehon alueella ja auttaa purkamaan auraan juuttunutta negatiivista energiaa.

Malakiitti kutsuu uudistumaan sisäisesti ja puhdistaa nostamalla esiin käsittelemättömiä tunteita, joita tietoinen mieli ei enää tavoita. Kivi auttaa toimimaan päättäväisesti ja rohkeasti, sillä se hajottaa äkillistä pelkoa ja levottomuutta. Malakiitti opastaa meidät kohtaamaan itsemme. Se sopii käytettäväksi silloin, kun olemme kypsyneet vanhojen mallien ja rajoittavien käyttäytymistapojen puhdistamiseen ja muuntamiseen. Malakiitti kehottaa luopumaan menneestä, jotta uusi voisi murtautua esiin. 


Viime viikko oli kuin sarja pieniä kohtaamisia. Joukossa oli keveitä, kaukaa tuttuja, arkipäiväisiäkin. Ja ilahduttavia. Mutta muutakin. Tuntui usein kuin ihmisten energiat olisivat olleet tavallista surumielisempiä. Todella moni ihminen on sivulauseessaan huokaissut

ai kamala kun on jotenkin väsynyt olo

enkä minä sitten ole ottanut maksua omenapiirakasta tai kahvista, sen sijaan olen istunut siihen, niille sijoilleni, kuunnellut.




Täyden kuun yönä jälleen merkillisiä unia.



On väsyttänyt hiukan itseäkin. On ollut ikävä hiljaisia pimeitä viipyileviä iltoja, sellaisia kun ei tarvitse katsoa kelloa

ajatella että

pitäisi mennä pian äkkiä heti nukkumaan.





Ja että olisipa sellainen malakiitista muovattu sileä vihreä pallo! Että asettaisi sen jokaisen väsymystä valittavan kämmenelle, sanoisi vain 

katso itseäsi

katso omaa uupumustasi, kiirettäsi

katso ja laske irti




Ja kuinka ollakaan, myös lapseni kanssa puhuin parinakin iltana siitä - irti päästämisestä. 


Äiti, muuttuuko ihminen, muuttuuko se koskaan? Jos on joku tapa - no vaikka sellainen, että haalii loputtomasti liikaa vastuuta ja velvollisuuksia, kiirettä

niin voiko se ihminen muuttua? niinku ajan kanssa? vai tuleeko aina joku uus juttu, heti kun se edellinen on saatu tehtyä..? Joku uusi, joka on "pakko"  

- että loppuuko se koskaan?



Ja minä siihen, että kyllä, kyllä ihminen muuttuu, kasvaa. 



Mutta että sinä et voi sitä toista muuttaa, kukaan muu ei voi sitä tehdä, vain se ihminen itse.


Ja me puhumme irti laskemisesta. Siitä onko se luovuttamista, pelkuruutta. Onko se itsekeskeistä, hedonistista. 


(Kuinka valtava voikaan olla 20-vuotiaan velvollisuudentunne, kuinka musertava tarve toimia moraalisesti oikein!)



Mutta yleensä, kun kysymyksen on esittänyt kerran, ei ole enää paluuta takaisin.


Jotain peruuuttamatonta on jo tapahtunut, jokin lukituista ovista avattu. Tai jokin ovi menneessä suljettu.



Ja ei, minä vastaan,

siitä ei ole mitään takeita

siitä että tekikö 

"oikein"








Any major dude with half a heart surely will tell you my friend

Any minor world that breaks apart 
falls together again


When the demon is at your door
In the morning it won't be there no more
Any major dude will tell you



                                                       



                                                       

Joka ilta keitän pienen pannullisen ruusunmarjateetä, kaadan kuppiin, lasken kaihtimet ikkunan eteen. Hetken kuluttua se jonka valitisin, tulee avaimillaan ovesta sisään, väsyneenä sekin pitkän työpäivän jälkeen. Ja minä istun viereen, sujautan käteni sen lämpimään käteen. Ja ajattelen, tämä on sitä, hyvää väsymystä. Irti päästettyä.



Poika heilauttaa kättään, suupielessään sellainen pehmeä virnistys


moikka, mä meen ulos...




Tiedän että siellä odottaa jokin, joku, 


joka saa sen silmiin irtipäästetyn ilon.






Sitä ennen, kuuntelen. Kämmeneni sisällä näkymätön malakiittipallo.





                                                                I can tell you all I know, 

                                                                      the where to go, 
                                                                       the what to do



                                                                     You can try to run 

                                                                     but you can't hide 
                                                                                from 
                                                                               what's 
                                                                                inside 
                                                                                   of 
                                                                                  you

7. syyskuuta 2016

Whiter shade of pale

Lapseni ikäinen nuori nainen naurahtaa lempeästi, niin kuin hänellä on tapana (toisen tavat oppii parissa viikossa kun tekee töitä yhdessä), ja sanoo

sillon kun mä kävin täällä ekan kerran, niin ajattelin että sä muistutat jotenkin sitä naista, Vanessa Ivesia siinä sarjassa Penny Dreadful -


Vastasin etten tiedä mistä hän puhuu, sillä en omista televisiota.


En mäkään, vastaa toinen. Katon netistä.



Joitakin päiviä myöhemmin olen yksin kotona ja googletan.

Eva Green. 1890-luvun Lontooseen sijoittuvassa vinksahtaneen nyrjähtäneessä kauhufantasiassa, maustettuna elävillä kuolleilla, Frankensteinin luomuksilla, egyptologialla, kirouksilla..

Välimaailma valon ja pimeän välissä. Viktoriaanisen korkealle nousevat kaulukset,  mustana jonona leningin selässä juoksevat pienet mustat napit, tiukat mustat pitsihihat, niiden alla kalpeaakin kalpeampi käsivarren iho.

Minä en ole kauhugenren kaveri, en oikein fantasiankaan (lokerot! kuinka ahdistavia!), mutta tässä kuvastossa on jotain joka vetoaa mustien siipisulkien alla piilossa sykkivään sydämeen.
Kaunista rumaa.


Joskus vuosia sitten sain kommentin samaiseen näyttelijättäreen liittyen, että olisi jonkinlainen etäinen yhdennäköisyys. Silloin se lähinnä huvitti. 
Nyt jos katson itseäni peilistä suihkun jälkeen, näen ehkä sarjan hahmon saman kalpean ihon, ehkä ihan hitusen jotain yhtäläisyyttä.. raskaana silmän päälle asettuvan yläluomen ja nenän mallin. Jos otsatukan ottaa pois, ja jos olen aivan vakava. Ehkä sitten.


Mies toteaa myöhemmin että tahtoisi lavastaa Lontoon sellaisena kun se sarjassa näyttäytyy. Kapeat kujat, harmaassa sumussa kurkottelevat satamakapakat, laudoitetut ovet, teattereiden pölyn ja härskiintyneen puuterin tuoksuiset takahuoneet. Viktoriaaniset kartanot, niiden värisevät öljylamput, kierreportaat ja raskaana verenpunaisena valuvat samettiverhot.


Joo, ja mä tahtoisin puvustaa! sanon minä.


Ja voisiko tuota kuvan käsittämättömän hienoa vintageaamutakkia käyttää ihan muuten vain? Saisiko tepastella kadulla mustassa leningissä, napittaa takin tiukasti kiinni uumalta, ottaa pitkiä askeleita ja antaa väljän helman levitä ympärille kuin kallan terälehdet?


No jopas.


Ehkä etäinen yhdennäköisyys verhoutuukin enemmän esteettisten mieltymysten samankaltaisuuteen. Tai kiinnostuksen kohteisiin. Ei tosin niin, että olisin ihan juuri saamassa väkivaltaisia viestejä pimeyden voimilta, juttelisi välimaailman olentojen kanssa, tai lukisi korteista toiseuden mielenliikkeitä..Tai ylipäätään olisi pitämässä televisiosarjan fiktiivisen hahmon ominaisuuksia  mitenkään todellisen elämän kanssa rinnastettavina.



Mutta en minä myöskään hätkähdä, kun asiakkaani pyytää tuomaan kahvin ja omenapiirakan ulos, ja toteaa

luen tässä samalla mun divarista ostamaa loitsukirjaa - tässä on vanhoja suomalaisia loitsuja ja niiden selityksiä.


Niin tietenkin, tottakai siinä on loitsuja, mitäs muutakaan...




Nuori harjoittelija, se samainen yhdennäköisyyteen viitannut, kysyy

ottaisinko huomenna tarot-kortit mukaan...?

Toinen asiakas kertoo vanhasta työhuoneestaan, siitä jossa asui kummitus.


Kaipa sille on tilausta sitten. Maailmojen rajoja tuuletteleville ajatuksille.


Syksy hiipii hiljaa.

En muista olinko viime vuonnakin näin kärsimätön. Että tulisi nyt jo! Päivällä lämpömittari saattaa kivuta helposti pariinkymmeneen, ja silti aamulla on täytynyt lähteä sukkahousut jalassa liikenteeseen.



Olemme miehen kanssa saaneet päähämme, että tahdomme joskus vielä sellaisen nukkavierun, mutta ah kuinka kauniin, veneäläistyylisen keittiön. Jossa on sellainen umpinaisella luukulla oleva, jaloillaan seisova vanha hella (sellaisen vanhan voi kuulemma modernisoida!), haalean vaaleanpunaiset tai vaalean homeenvihreät seinät, avohyllyt. Löydämme netin syövereistä valtavan, ikivanhan käsinmaalatun kaappikellon, sellaisen jonka ruusut ja koukerot ovat maalistaan halkeilleet.

Yllättäen sitten seuraavalla kirpputorireissulla mukaan lähtee viulistipojalla, kissalla sekä linnuilla koristettu venäläinen puurasia, vanha hieno kynttilänsammutin sekä hieno vanha pippurimylly. Mylly pääsee jo entuudestaan löytyvän suuremman, punakultamaalatun ja koukeroiseksi sorvatun myllyn kaveriksi.


Istun aamuteellä, katselen ikkunasta ulos.

Työt odottavat jonossa, jossain tuolla lukuisten aiemmin avattujen välilehtien kätköissä.
Painan pientä ruksin kuvaa välilehtien vasemmalla puolella



ruks

             ruks

                        ruks




nousen ja kaadan lisää teetä


kirja on edellisillan jäljiltä pöydällä, makaa siinä kansilehdet levällään kuin perhosen siivet, mustien kirjainten jonot ruudullista pöytäliinaa vasten.








"All sad people like poetry.
Happy people like songs."

(Vanessa Ives)








Yökiitäjä, enkelinmuotoinen, ehkä
selän yli olkapäillä sillä
sininen vyö ja säämiskäsukat
valkonukkaiset damaskijalat joilla
se lasin takaa lakkaamatta
sinnikkäästi sähköttää.
Harvinainen laji! Oi ihana rakkaus! Lentää elokuussa.
Suljen sanakirjan, seuraan neuvoa ja menen ulos
elokuun yöhön missä
tuvan seinään nojallaan nukkuu
päivänsini, sen sydämenmuotoinen lehti
satojen sulkeutuneiden kukkien sokkelo

kasvoista kasvoihin
kotimökin nurkalla
arkisena iltana
kuolematon 
lumo.



(Liisa Laukkarinen)