[undine: the elemental being of water]

31. lokakuuta 2016

Vakava tyttö






Vastaani kävelee nainen. Tunnistan hänet heti Eeva-Liisa Manneriksi. Hänellä on yllään harmaakuvioinen villapaita, samanlainen kuin Helsingin Sanomien muistokirjoituksen kuvassa vuodelta 1995. Hänen tukkansa on toiselta ohimolta painunut, niinkuin hän olisi nukkunut pitkään käsivarsi pään alla.


Kas, olet vanhentunut, hän kuiskaa.

Sinä et, vastaan minä.




Lähdetäänko istumaan laiturille, laitetaan polvet koukkuun eikä puhuta mitään?



Kerron Eeva-Liisalle, että minä olen nyt kaksikymmentäyksi vuotta vanhempi kuin vuonna 1995.


No sittenhän meillä on varmasti paljon kaikkea mistä olla puhumatta!





Kävin siskon kanssa kirjamessuilla.

Luulisi että minä, kaikkien kirkkaiden valojen ja ihmisjoukkojen vieroksuja, vieroksuisin myös messuja. Mutta en, en oikeastaan. Toki välttelen pahinta ruuhkahuippua, suurinta ihmiskeskittymää, mutta sunnuntai-iltapäivästä en kärsi lainkaan. Olen oppinut suodattamaan mikrofonin kantamat puuroutuvat haastatteluäänet, olen oppinut ymmärtämään että tässä paikassa kuulun kuitenkin enemmän sinne "vanhojen kirjojen puolelle."

Sitäpaitsi olen koko viikon tuntenut itseni puolikuntoiseksi. Iho on olut paperia, oikea suupieli halkeilee kuivuuttaan ja mieli on valmis lumisateelle. Olen hiukan välitilainen, hajamielinen, sisäänpäinkääntynyt, arka kosketukselle, valolle, äänille. Usein kärsimätön, usein väsynyt. Olen silti onnellinen, sillä minä pidän tästä vuodenajasta, pidän itsestäni tässä vuodenajassa.

Näen paljon unia.

Sellaiseen tilaan kirjat sopivat hyvin.




Kävelen Eeva-Liisan kanssa lokakuun lopusta harmaalle laiturille, katselemme veteen pudonneita lehtiä. Kiedomme käsivarret polvien ympärille.



Mieheenikin tutustuin kunnolla sydäntalvella, silti kuitenkin helmikuun puolella. Vuodenvaihteen jälkeen, kun valon määrä lisääntyy, ei vähene. Se on näissä asioissa ratkaisevaa.

Siitä ei ole vielä vuottakaan.

Ja nyt ollaan siinä ajassa kun kelloja jälleen siirrettiin, saatiin se yksi pois otettu tunti takaisin. Pimeän aika.



On vaikea tietää miksi olen tähän aikaan vuodesta aina tällainen. Ettei siihen ole varsinaisesti syytä. Kunhan olen.

Ja ettei tästä nyt pitäisi mitenkään huolissaan olla. Siitä että viihdyn paremmin unen puolella kuin valveen.




Eeva-Liisa katsoo olkansa yli. 

Vettä rajaavan metsän reunasta astuu nelitassuinen. Hoikka kissa astelee laituria pitkin luoksemme. Asettuu siihen sopivan välimatkan päähän, istuu ja kiertää häntänsä ympärilleen kuin lasson.



Kappas vain! Se sanoo. Täällä sitä ollaan taas -  niin vakavia että! Totisia tyttöjä!


Eeva-Liisa katsoo sitä tuimasti; 

no niinkuin et itse tietäisi!



Kissa kertoo solmineensa edellisenä päivänä pienen punaisen villalanganpätkän häntänsä ympärille. 

Kas, jotenkin teki mieli erottua edukseen... se sanoo maireasti. Piti nähkääs sosialiseerata!




Ymmärrän kyllä, minä vastaan. Ja jatkan: Katsos minäkin puin eilen oikein värikkään mekon, rusettikauluksen ja kaikki! Syksyn lehtien seassa sitten mietin, että kuinka se ajaa molemmat asiat, hämäyksen ja harhautuksen, sekä itsepiristyksen!


No, tänään olemme sitten naavanharmaissa villapaidoissa, laiturin kuluneen puun sävyissä, eikä ole punaista villalankaa hännänpäässä! Toteaa kissa voitonriemuisesti.


Eeva-Liisa katsoo sitä jälleen tuimasti.


Oles nyt sinäkin siinä. Katsotaan vettä vaan.




Ostin messuilta yhden näytelmäkirjan, kolme runokirjaa ja vain yhden romaanin. Olisin tietysti voinut jälleen ostaa enemmänkin, mutta luotan kirjojen suhteen samaan kuin vaatteidenkin. Jos en saa lasketuksi opusta pois käsistäni, se lähtee mukaan. Jos on pakko työntää se käsivarren alle kainaloon, jos on huolissaan että joku toinen nappaa sen, jos ei ole etsinyt mitään, mutta löytää silti. 



Jostain syystä mukaan lähti kaikenlaista joka viittaa kissoihin. Mietin jälkeenpäin, että johtuikohan se siitä, kun vanhempi kissani Morris on viime päivinä ollut hiukan "huterassa" kunnossa. Sillä on vikaa selän välilevyssä; seikka joka ei kovinkaan paljon vanhan kissan eloa haittaa, paitsi juurikin tällaisissa tilanteissa kuin nyt. Muutama päivä sitten se nimittäin putosi sohvalta (pläts!) suoraan lattiaan. Ja sellainenhan ei ole normaalia kissamaista käytöstä, nehän putoavat jaloilleen, aina. Paitsi riittävän vanhat kissat. Ne nukkuvat niin sikeästi että ne pitää käydä herättämässä ruokakupille, ja niin sikeästi, että on vaarana että ne putoavat nukkumapaikaltaan. 
Onneksi Morris ei pudonnut pöydältä.





Sinähän kirjoitat aika usein eläinten kautta, ja luonnon, eikö niin Eeva-Liisa? - hoikka kissa ottaa hiukan härnäävän sävyn - 
voisi melkein luulla, ettet kovinkaan piittaa ihmisistä.



Välillä on vaikea olla ajattelematta niitä toistensa vastakohdiksi, eläimiä ja luontoa, ja sitten meitä, ihmisiä, vastaa Eeva-Liisa. Runojeni minä kai sitten keskustelee mieluummin eläinten kanssa. Ja osaan minä humoristikin olla, kuten hyvin tiedät. Kirjoitinhan minä yhden kirjan ihan vain sinulle!




Kyllä! Ja siihen kirjaan minä olenkin tyytyväinen! toteaa kissa voitonriemuisesti. Sitä kun lukee, niin voi aivan unohtaa punaiset villalangat hännänpäästä!

No hyvä, vastaa Eeva-Liisa.





Niin me istumme laiturilla, minun unessani; minä, Eeva-Liisa Manner ja hoikka kissa.


Ja minä tiedän ettei ole väliä muulla kuin unella.




Sillä

       unessa rakennan

                         
                              jotain sellaista


                                                   joka


                                                                 soi.







Olen väsynyt olemaan vahva
ja pidättämään henkeäni
kuin kottaraista häkissä.

Tahdon avata häkin ja antaa unien tulla
ja päästää linnun räystäälle kävelemään
ja juomaan sadevettä


dilp dop.


Näin sade
irrottaa hitaasti ääriviivat
ja saa kaiken näyttämään pehmeämmältä;
irrottaa häkin viivat

ja viivat jotka tarkoittavat mustaa lintua ja kohtaloa;

irrottaa räystäästä kevyen fuugan,
takaa-ajetut sävelet

linnun juoda.


                                                                 

                                                                    (Eeva-Liisa Manner)





23. lokakuuta 2016

Hiljaiset


Satama ja laivat ovat kaivanneet miestäni tänä viikonloppuna oikein urakalla. Kello on soinut aamuisin kuuden maissa, ja parinkymmenen (!) tunnin kuluttua, noin puoli kahden aikaan yöllä avain on rapissut lukossa. Sitten mies on nukkunut muutaman tunnin unet, kunnes kello kuuden aamuherätys on jälleen koittanut uudelleen. 
Vuorotyöhön kuuluu tuollainen; epäinhimilliset työajat silloin kun joku/useampi työkavereista on sairaana. Ihmiset ovat tällaisissa asioissa erilaisia, toiset kestävät nukkumattomuutta paremmin kuin toiset - mutta tuntuu käsittämättömältä silti. Itse en tahtoisi ajatella, että turvallisuuteni riippuu henkilöstä joka on nukkunut toistuvasti vaivaiset 3-4 tuntia yössä ja tehnyt töitä kellon ympäri. 

Tuollaisia vuoroja joutuu tekemään sellainen jolla siihen riittää osaaminen ja ammattitaito. Sellainen joka on kokenut ja osaa työnsä (ja muidenkin työt) vaikka unissaan.  Silti nämä työntekijät saavat tässä maassa usein samaa (tai huonompaa) palkkaa kuin vähemmän pätevät kollegansa. Enkä tässä pätevyydestä puhuessani tarkoita "paperipätevyyttä" tai oppiarvoja. Sillä sen korkeamman oppiarvon omaava ei automaattisesti olekaan se, joka hallitsee vuosikymmenten harjaantumisella saavutetun laaja-alaisen ammattitaidon, hän on vain se jonka palkkakuitissa lukee suurempi summa.

Paperilla pätevä ei ole se joka soitetaan töihin "kellon-ympäri-vuoroihin."


Itsestäni ei olisi vuorotyöhön, ei mitenkään. Pelkästään tavallista kuormittavampi työviikko saa minut 
väsyneeksi. Ja en välttämättä tarkoita ylipitkiä työpäiviä tai kiirettä, sillä niihin olen yrittäjänä tottunut. 
Eniten minua väsyttää sosiaaliset tilanteet. Väsyn ihmiskontakteihin, ihmisiin ylipäätään. 


Odotan aina tähän vuodenaikaan malttamattomana ensilumen satamista, koleita tuulia, säätä joka saa kadut tyhjemmiksi ihmisistä. 




Talviuniaikani on siis jälleen täällä.


Tänään heräsin hiljaisesta asunnosta. Mies oli aamulla aikaisin töihin lähtessään heittänyt päälleni villahuovan seuraksi vielä yhden ylimääräisen torkkupeiton. Toinen kissa oli sikeässä unessa jalkopäässä, toinen oli kaivautunut viereeni viltin alle. Poika oli jäänyt yöksi muualle.



Villasukat jalkaan ja kaihtimet auki.



Melkein kaikki lehdet olivat jättäneet yön aikana pihan hevoskastanjan, mustina rankoina sen oksat kurkottelivat kylmässä tuulessa.

Teetä kuppiin, pyykit koneeseen.


Muutaman tunnin kuluttua lähden ulos, vedän hupun päähän ja vielä villahuivin sen kaveriksi. Tuulee edelleen kovaa.


Käyn keskustassa ostamassa töihin sähkötarvikkeita, ja vaikka sisko on aiemmin kertonut että Kaivarin Kanuunan väliaikainen tila Vuorimiehenkadulla oli ollut kokemuksena ahdas ja epämieluisa, päätän silti uteliaisuuttani kävellä siihen suuntaan. Toivon että mahdollisimman moni kirppistelijä olisi suunnannut Kaapelin Retro & Vintage-tapahtumaan, jonne menemistä itse suurten ihmisjoukkojen vieroksunnassani tietoisesti välttelin, ja että Punavuoren suunnassa olisi mahdollisimman hiljaista.


Kävelymatka oli lupaava.


Vain yhden kerran minua puhutellaan; hyvin iäkäs naishenkilö pysähtyy kohdalleni ja kysyy tuimasti silmiin katsoen:

mitä te kuvaatte täällä? ei täällä ole mitään kuvaamista!

Ihan maisemia vain, minä soperran. Syksyä.. rakennuksia... Kun tuossakin on niin kaunis tuo talon seinän sävy..

Nainen katsoo minua kuin vähäjärkistä.

...kieltää pitäisi tuollainen... kuvaaminen ...

mutisee mennessään.


Yhden kerran minä puhuttelen toista ihmistä.

Pysähdyn puiston kohdalla, enkä voi olla katsomatta pientä koiraa syksyn lehtimaton keskellä. Kuinka sitä ei ensin edes erota maisemasta. Ja kuinka se istuu siinä, kuono tuulta halkoen, tarkkailuasemissa. Koiran isäntä on tyylikkäästi harmaantunut mies, joka antaa mielellään luvan kuvata lehtimatolla viihtyvää koiraansa.

Kiitos, sanon minä.


Se tuntuu niin hyvältä. Sanojen säännöstely, sanomattomuus. Tätä varten minä vapaapäiviäni tarvitsen.



Muistan kuinka minä, sanojen suurin rakastaja, hurmaannuin nuorena Piano-elokuvan mykästä Adasta -

Ja kuinka edelleen, maailmassa on liikaa turhaa puhetta.



Näyteikkunan linnut katselevat hiljaisina ulos.


Ja kyllä, siellä Kanuunassa oli liikaa ihmisiä. Ja ahdasta. Ja sotkuista. Vuorimiehenkadun tila oli käsittämätön; kaikki myyntipaikat "umpikujissa", tai sitten pienissä erillisissä huoneissa, joissa ei vaihtunut ilma eikä sikin sokin lojuvia vaatteita ja tavaroita voinut mitenkään katsella olematta aina jonkun tiellä. Toivottavasti kirpputorin remontti-evakko Merikadulta ei kestäisi hiveän kauaa, kävi sääliksi sekä yrittäjiä että asiakkaita.

Koska siellä suunnalla olin, kävin myös Sepänkadulla sijaitsevassa Punavuoren Patinassa. Siellä oli tunnelmallista, rauhallista - tuoksui kahvi ja munkki. Itsepalvelukirppikseksi Punavuoren Patina on poikkeuksellisen viihtyisä ja siisti, omistajat mukavia ja asiakaspalvelu erittäin hyvää. Jotenkin toivon että kaikki ne sankoin joukoin Kanuunassa hikoilleet ja tuskailleet olisivat käyneet ostoksilla myös Patinassa - se nimittäin ansaitsisi joka ainoan asiakkaansa. Itse löysin kauniin mekon, upean helmenharmaan silkkikimonon ja Sabina Bermanin Nainen joka sukelsi maailman sydämeen -kirjan. Ostokseni maksoivat yhteensä vain viisitoista euroa.


Kirppistelyn jälkeen alkoi olla jo nälkä. Suuntasin kolmosella kohti Kalliota, tein töissä kuppi teetä & ikkunasomistus -pyrähdyksen, ja sitten ansaitusti kotiin. Poika oli kotiutunut reissuiltaan, joten vaihdoimme muutaman sanasen ja sitten vetäydyimme molemmat omiin hiljaisiin maailmoihimme. Tässä asiassa olemme samanlaisia. Hän on varmaankin ainoa ihminen maailmassa jonka kanssa hiljainen rinnakkaiselo on niin optimaalista.


Kokeilin muuten mifua tänään - sitä lihan korvikkeeksi kauppojen hyllyihin ilmaantunutta maitoproteiinivalmistetta. Masalakastikkeeseen mifu toimi mielestäni mainiosti, se jopa muistutti jollain tapaa intialaisen keittiön herkkua panirjuustoa. Enpä usko kuitenkaan että mifusta tulisi vakiaines keittiössäni - valkeat pallerot muistuttavat sen verran paljon ihan perinteistä raejuustoa etten nyt aivan heti olisi mifua laittamassa esimerkiksi pastakastikkeeseen.


Oli hyvä sunnuntai.

Nyt on ruusunmarjateetä kupissa ja henkareilla roikkuu vanhoja puuvillapuseroita 50-luvulta. Huomisaamun aion aloittaa hiljaisesti senkin; siihen kuuluu silitysraudan ja puhtaan pyykin tuoksua, villasukat lautalattialla. Ja ehkä katselen vaikka tätä.

16. lokakuuta 2016

Säästyneet sivut




Ennennäkemäton syksy rakensi korkean kupolin
eikä pilvien ollut lupa sitä kupolia pimentää.
Ja sitten hämmästeltiin: olihan jo syyskuun alku,
missä kylmät päivät viipyvät, ja missä sadesää?
Sameitten kanavien vesi hohti smaragdina
ja nokkoset tuoksuivat kuin ruusut, vain vahvemmin.
Oli raskas hengittää, niin sietämättöminä,
riivaten loimusivat ruskot.
Ne jäivät koko loppuelämäksi muistoihin.
Aurinko oli kuin kaupunkiin ilmaantunut kapinallinen
ja kevätmäinen syksy niin täynnä antautuvaa hekumaa
että tuntui kuin hauras lumikello juuri puhkeaisi kukkaan
kun tyynesti astut kohti taloni verantaa.

(A. Ahmatova, suom. P. Saaritsa)



Ostin pari viikkoa sitten Laura Lindstedtin Oneironin kirpparilta parilla eurolla. (Kuinka nopeasti "mitä ilmeisimmin-velvollisuuslahjoiksi-annetut" Finlandiat kiertoon päätyvätkään!)

Olen aina hidas näiden kanssa, palkittujen. Kartan arvioita, artikkeleita, kirjoja itseäänkin. Odotan että ne muuttuvat nopeasti uutta janoavan sosiaalisen median silmissä unohdetuiksi, odotan niiden ilmaantumista alelaareihin ja kirppareille. Jotenkin se on kai surullista, mutta niin minä silti teen. 

(Ehkä pitäisikin ajatella että pelastan jonkun sellaisen kirjayksilön, sellaisen joka on annettu lahjaksi jouluna "koska niin kuuluu tehdä" - eikä kirjan kansia ole kukaan koskaan edes avannut, eikä avaisi, ellen minä).




Riittävästi aikaa oli kulunut, joten olin valmis häikäistymään.

Koska, vaikka olin unohtanut suurimman osan kuulemastani kirjaan liittyen, en kuitenkaan ollut unohtanut sosiaaliseen mediaan tupsahtanutta juutalaisuuskeskustelua, Lindstedtin vastinetta ja puheenvuoroa... En ollut unohtanut kuohuvaa yleistä keskustelua siitä, kenen nahkoihin kirjailijalla on lupa mennä, ja miksi. Ja miten. Enkä aikamoisiin mittoihin yltynyttä hehkutusta kirjan saumattomasta mutta omintakeisesta rakenteesta, sen "flow:sta", sen täydellisyyttä hipovasta kielestä ja huikean hienosta kerronnasta. Kuinka kirjassa mennään sinne minne kaikkia pelottaa mennä; elämän ja kuoleman väliin, kuoleman jälkeiseen välitilaan. Ja kuinka se kurkottaa käsittelemään naiseutta, ihmisyyttä, elämää, maailmaa, ennennäkemättömällä tavalla. Ja kuinka feministinen kirja se on.



No, nyt seuraa minun Oneironin lukutilanteeni. 

Se ei etene. Ei sitten millään. 


Palasin jopa netin kirja-arvioihin, kirjabloggareiden kirjoituksiin. Ei auta, vaikka moni siellä sanoo "alku on hankala, mutta se palkitsee." Ei auta, vaikka yhtä moni sanoo "toisille kirjassa on kaikkea liikaa, ja sen ymmärtää."

Mutta kun kyse ei ole siitä. Minua ei vain kiinnosta. En samaistu kirjan lukeneiden kuvauksiin siitä, kuinka aluksi haluaa vain tietää miten naiset ovat kuolleet, miten päätyneet valkeaan välitilaansa. Ja että sitten se menettäisi merkityksensä, ja sitten lukijaa "viedään." 
Jostain syystä en kiinnostu kirjan henkilöiden keskenjääneistä elämistäkään.  Seitsemän erilaista naista, eri-ikäistä, kukin kotoisin eri maasta. Varmasti monta mielenkiintoista tarinaa, elämänkohtaloa, käännettä?

Mutta ei.

Alun erikoinen naisten välinen "raiskaustilanne" oli myös minulle outo. En ymmärrä sen merkitystä, tarkoitusta. Väkisin tulee mieleen, onko sen tarkoitus herättää ja koukuttaa, houkuttaa "kaiken nähnyt" paatunut lukija. Sellaisessa on jotain ärsyttävää. Epäilemättä on ollut tarkoituskin.


Mutta nyt, nyt luen Oneironia aina välillä väkisin parikymmentä sivua, ja sitten juoksen puutunein jaloin kirjahyllylle, kipein sormin avaan kannet, luen kuin janooni muutaman lauseen, no, vaikkapa Ahmatovaa - 

ja äkkiä tunnen taas tietäväni, tuntevani 

elämästä, kuolemasta, ihmisyydestä, 

kaiken mitä tarvitseekin.




Kai yritän vielä Oneironin kanssa, mutta en enää kovin pitkälle. Maailmassa on liikaa sanoja jotka uivat ihoni alle heti. Kaikkea ei ole tarkoitettu kaikille, eikä tarvitsekaan.



Ja on minulla toinenkin teoria. 

En ole koskaan pelännyt kuolemaa, en lapsenakaan. Jos jotain pelkään, niin sairautta, kärsimystä, tietoisuuden katoamista, tai tietoisuuden säilymistä toimintakyvyttömässä ruumissa. 
En ole kovinkaan kiinnostunut siitä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Uskon jonkinlaiseen sieluun, jonkinlaiseen universaaliin energiaan, kaikkeuteen. Mutta elämäni täällä, näissä ihmisen nahoissa ei liity sellaiseen - sen aika ja paikka ei ole täällä. Ja toisaalta olemisen tasot ovat ja elävät minussa, maailmassani, rinnakkain - 

kaikki kuolleet ja elävät, aika ennen ja nyt. 

Tuleva on kohdallani verhon takana oleva näkymätön, vaan ei pelottava. Ja verho avautuu sitten itsekseen kun sen aika on. Pelkoa siihen ei liity. 

Ehkä Oneironin välitila jää siksi minulle vieraaksi? Ymmärrän kyllä, että se on kirjoittajalle valittu tapa käsitellä elämää, ihmisyyttä, mutta no, ainakaan vielä en ole kiinnostunut senkaltaisesta tavasta. Katsotaan miten käy, annan itselleni hiukan aikaa, sitten yritän uudelleen.



Mutta kovin kauaa minua ei tarvinnut houkutella, kun sisko pyysi katsomaan Yayoi Kusaman näyttelyä  HAM:iin. 

Kaksi migreenialtista naista pilkkujen maailmassa? No, oli siellä onneksi muutakin kuin niitä pilkkuja!

Siskon vanavedessä hankin samalla itselleni museokortin. Luulenpa että saatan käydä katsomassa näyttelyn vielä uudelleenkin. Mm. kirjeenvaihto Georgia O'Keeffen ja Kusaman välillä oli mielenkiintoista, mutta siihen ei museon sunnuntairuuhkassa ollut oikein mahdollisuutta kunnolla keskittyä. Tennispalatsin yläkerta oli täynnä; lapsia ja aikuisia, kaiken ikäisiä ilahduttavan paljon, mutta siellä oli myöskin liian kuuma ja huono ilmanvaihto, joten ulkoilmaa tarvittiin varsin pian.

Ja se ulkoilma, kuinka se tekikään hyvää!


Kun sai haahuilla siskon kanssa pitkästä aikaa.

Keskustelut polveilivat taiteessa, kirjoissa, elämässä. Omissa ja yhteisissä suunnitelmissa.




Eikä ole siskoaikaa ilman kirpparikiertelyä, uffissa luuhailua, vintagehelmoja, nepalilaisen ruuan vatsaan ahtamista, kävelemistä rinnakkain.





Ja päivän päätteeksi istuimme hämärtyvässä illassa, keitimme pannullisen vahvaa venäläistä teetä.

Ja kyllä, puhuimme lisää.

Minä parsin siinä samalla siskon päällä kuvissakin näkyvän vaahterankeltaisen villakangastakin ratkennutta vuorikangasta, ja kaadoin lisää teetä. Sitten saatoin siskon ratikkapysäkille, laitoin unikkohelmat pesukoneeseen hienopesuohjelmaan pyörimään, levittelin ostamani kirjat sängylle ja hipsuttelin niiden kansia sormenpäilläni.

Toiset kirjat on ostettu kansiensa takia, toiset sen vuoksi mikä niiden välistä kutsuu.



Juuri nyt kirjapinosta kuiskii eniten Virve Sammalkorven unenomainen Paflagonian perilliset - Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut. Vanhaa tiedekirjaa ulkoisesti muistuttava, Pekka Nikruksen taidevalokuvilla kuvitettu maagisen oloinen romaani sijoittuu jonnekin kauas Luoteis-Venäjälle, Karjalaan 1800-luvun alkupuolelle. Nuori Iax Agolasky lähtee professorin apulaisena pitkälle tutkimusmatkalle, tarkoituksena etsiä alueella huhutusti elävän metsäkansan jäseniä.

Takakansi sanoo: runollinen tarina limittää toden ja kuvitellun, kauniin ja kauhean. 


Kirjan kannessa mustavalkoinen valokuva, siinä linnunhöyhenten peittämät nuoren tytön kasvot. Katsovat lempeästi jonkin läpi, kauas.



Tällaisilla kriteereillä kirjat joskus tulevat luo,

muuta ei tarvita.





Kun kuu makaa ikkunalaudalla
kuin meloniviipale ja ilma tukahduttaa,
kun ovi on suljettu ja talo loihdittu
sinisen visterian höyhenenkevyin oksin,
saviruukkuun kaadettu kylmää vettä
ja valkea pyyhe hohtaa puhtauttaan,
vahakynttilä palaa yöperhosia houkutellen
kuin lapsuudessa - voisin riitit aloittaa.

Mutta hiljaisuus jyrisee, ei kuule sanojani.
Silloin rembrandtilaisten nurkkien pimeydestä
jokin kieppuu esiin ja saman tien kätkeytyy,
mutta minä en säpsähdä, en edes pelkää...

Täällä hiljaisuus pyydysti minut verkkoonsa.

Emännän kissa katsoo vuosisataisin silmin.
Peilissä kaksoisolentoni ei minusta piittaa.

Kohta nukun makeasti. 
Yö, hyvää yötä.

(A. Ahmatova)

3. lokakuuta 2016

Kolmas

Sunnuntaina oli taivas sininen ja korkealla. Herääminen hidasta ja kankeaa.

Kuun vaihteet ovat aina minulle haasteellisia; kai se on kaikilla pienyrittäjillä samansuuntaista... raportit, kirjanpidot, kiire. (Riittävätkö rahat, missäs ne alkukuun kuitit olikaan, ja muistinkohan nyt ottaa kopiot niistä yksistä papereista...?).

Monilla on palkkapäivä, minulla se päivä kun lasketaan maksaisinko itselleni ylipäätään palkkaa, ja jos, niin minkä verran. Tosin pienellä rahalla elämisestä on tullut tavallaan nautinto. Usein mietin riittäisikö vielä vähempikin.




Mutta sunnuntaina, silloin oltiin jo lokakuun puolella. Puhuttiin siskon kanssa puhelimessa, että jaksaisiko sitä mennä katsomaan Alice Neelin näyttelyä (jossain vaiheessa livahti sekin viimeiseen päiväänsä), ja entäs sen yhden kirpparin tsekkaus?



Vaan ei. Yhteistuumin päädymme siihen ettemme lähde. 

"Joo, mä taidan pysyy vaan täällä lähiössä..." -tuumii sisko.

"Mulla olis ehkä kans vähän hautausmaasuunnitelmia..." -sanon minä.



Nojatuolin ja villamaton auringonkiiloissa köllivät kissat olivat jo omat sunnuntaisuunnitelmansa tehneet.






Ulkona.


Lokakuisena aurinkopäivänä minkään valtakunnan kamera ei tee oikeutta luonnolle. Jokainen punainen on oikeasti kirpeämpi, karpalompi, kipeämpi. Keltainen hehkuu kuin olisi maailman ainoa valo, jokainen sekoittunut ruskan värikirjo on enemmän kuin mihin yksikään ihminen kykenisi.



Syksy. 


Lepoon laskeutuvan hidas kaunis tanssi, paikallaan olemisen, irti laskemisen äänetön näytelmä. Ainoat repliikit putoavien lehtien hiljaisissa huokauksissa.



Ja yritämmehän me monessa matkia tuota, jotain herkän kaunista ja intensiivistä - vasten jotain halkeillutta, karun vaatimatonta.


Tai yltiöpäistä runsautta, symmetriaa.


Kaikista yrityksistämme huolimatta, onnistumme olemaan korkeintaan luonnon maisemassa haalea pieni olento, katoamme meisemaan niin kovin helposti.




Ja saisimme kadota enemmänkin. Luonto saisi nielaista, ottaa omakseen. 

Luulen että meillä olisi siten parempi olla. 





Hautausmaalla.

(Uudemmalla puolella on liikaa ihmisiä).


Kävelemme paasien välissä, olen pahantuulinen vaikken haluaisi olla. Niitä päiviä jolloin pitäisi voida väsytyskävellä itsensä tyhjäksi kaikesta, vain huomatakseen olevansa täynnä jotain parempaa. Eikä miesparkani vielä aivan ymmärrä miten minä toimin; kuinka mikään ei ole hänestä johtuvaa, kuinka ainoa mikä tähän tepsii, on hiljaisuus, askellus, tila.

Ei auta yhtään jos kysyy, mennäänkö tätä vai tuota kautta, juodaanko termarissa olevaa teetä rannassa vai jossain muualla?

Sillä en minä tiedä, enkä tahdo ajatella mitään.



Tahdon katsoa varjoa patsaan poskella,


                                                siiven         alle 

                                                        käpertyä 


                                                                          enkelin


Olen tottunut tekemään tämän yksin.


Nyt olen kutsunut toisen siihen tilaani, siihen jossa ei olla aina yhdessä, korkeintaan yksin rinnakkain.


Joskus mietin onko se liikaa vaadittu, sietäisinkö itse?

Tuiskahduksia, puuskahduksia, hiljaisuuteen eristäytymistä.



                       mutta kun se on kuin naru, näkymätön nyöri vyötäisteni ympärillä

ja 

                                             hiljaisuus vetää siitä kaksin käsin



niin kuin nuottaa vedetään



Ja minä taivun, seuraan, ja se on suurimmista suurin nautinto.

Kadotus, tyhjyys, mielen avaruus. Kotiinpaluu.


Ja minä juttelen sisäänpäin, juttelen kuolleille. 


Varastoin tämän talven varalle, tulen uudestaan kun on vielä hiljaisempaa, kun maa on jäässä ja oksilla hauras kuura.








Paluumatkalla läpi pauhaavan maantien, 

ai niin, kotona ei ole illaksi leipää

pitääkö meidän vielä kaupan kautta



onko aivan pakko?





Lopulta se kai olen minä, joka sitten ehdottaa vierailua kohta sulkeutuvaan uffin myymälään. Lähdemme kotiin useamman kassin kanssa. Yhdessä niistä on pitkä tummanruskea samettipuku, miehustassa pitkä pienten nappien jono, viktoriaaninen pehmeä unelma. Sopiva hautausmaalle tai ihan mihin vain.


Kotona lämmitämme edellispäivän täytettyä kesäkurpitsaa ja paprikaa. 





Ajattelen yhtä toista, joka on myös sametinpehmoinen.





Viitaten tämän kirjoituksen ja kuvasarjan otsikkoon. 

Kolmas. 

Se on muutakin kuin vain tämän lokakuisen päivän järjestysnumero.



Minusta on usein tuntunut siltä, että kaikki elämäni ihmiset ovat vain kävelleet tilaani, tulleet kutsumatta. Osa vain hetkiksi, toiset jäädäkseen. Samoin se on mennyt eläinten kanssa. 

Vanhin kissani Morris valitsi minut kohta seitsemäntoista vuotta sitten. Hesyssä pitkiä aikoja viettänyt, silloin jo aikuinen "hankala kissa" vain käveli luokseni, sanoi mau, ja se oli siinä. 

Nyt yksitoistavuotias Kissa Matroskin tuli valituksi siihen aikaan 9-vuotiaan poikani toimesta. 

Tämä kaksikko on sulostuttanut elämääni pidempään kuin yksikään ihmissuhde.





Pari vuotta sitten tapasin pienen kissanpennun nimeltään Freya.

Freyan kasvattajat ovat tuttujani, asiakkaitani. Ihania ihmisiä jotka silloin tällöin ilahduttavat minua tuomalla kulloinkin syntyneestä pentueesta jonkun vierailulle. Viimeksi vieraili pieni kissapoika Mauno, ainoana syntyneestä poikueesta elävänä selviytynyt. Enkä minä ollut tajunnut että Mauno oli pari vuotta sitten pentuna tapaamani Freyan poika. Freyan, josta jo silloin sanoin 

"jos tämä olisi etsimässä kotia, en ehkä voisi sanoa ei..."


No, nyt se on - etsimässä kotia siis.


Freyalla ei voi teettää pentuja; sillä on synnynnäisiä fyysisiä rajoituksia, joihin se meinasi Maunon ja muiden menehtyneiden pentujen synnyttyä kuolla. Onneksi yksi kuitenkin selvisi, ja Freya sai antaa kaiken emonrakkautensa pikku-Maunolle. Kasvattajat eivät kuitenkaan voi pitää kovinkaan montaa lemmikkikissaa, joten nyt Freyalle pitäisi löytää sopiva koti.


Minun parin vuoden takaista kohtaamistani Freyan kanssa ei oltu unohdettu.

Kissa on nyt vieraillut luonani pariin otteeseen, toisella kertaa se oli kaupallani hoidossa kokonaisen kiinniolo-sunnuntain. Ja oli aivan kuin olisimme tavanneet viimeksi eilen. Kissa kiipesi syliini samantien. Tunne oli liikutuksen ja hellyyden sekainen, sillä tuollainen käytös on kuitenkin aika epätavallista. Yleensä kissoilla on tapana hieman "haistella" tilannetta ja tarkkailla. Eivät ne yleensä kapua vieraaseen syliin ja painaudu kiinni kuin olisivat tehneet niin aina.


Tämä kuitenkin teki niin.



Nyt sitten koetamme ottaa rauhassa. Miettiä ja tutustua. Freya kävi leikkauksessa josta nyt on toipumassa, ja me pohdimme sitä miten kolmas kissa otettaisiin vastaan vanhojen kolliemme taholta..

Matroskin ei tule todennäköisesti olemaan mikään ongelma, kenties päinvastoin. Rakkaudentäyteinen raidallinen poikakissamme ei ole koskaan ollut yksin. Sen synnyinkodissa oli useita kissoja, koira sekä jättiläisluppakorvakani. Morriksen kanssa se on ollut aina, ei sillä ole edes käsitystä siitä millaista olisi olla ainoa lemmikki. Ja se on hassusti empaattinen kissaksi. Se ilmoittaa tietyllä tavalla hengitystä haistelemalla, jos joku sen ihmisperheestä on sairastumassa. Se myös "hoitaa", jos jollain on paha mieli. Kun Morriksen kynsiä leikataan (puuha jota se inhoaa), Matroskin tulee paikalle, maukuu pienellä äänellä ja pitää tassulla kiinni kaveristaan. Se on hyvin epätyypillistä kissan käytöstä, yleensä ne menevät piiloon jos muita kissoja "käsitellään" tai jos lajitoveri on peloissaan tai hermostunut. 

Fakta on kuitenkin se, että vanhin kissani Morris on jo hyvin iäkäs. Parikymppisenä sillä ei voi enää olla hirveän paljon aikaa jäljellä. 
Tällä hetkellä jännitän kahta asiaa: olisiko uuden nuoren kissan tulo perheeseen liian stressaavaa Morrikselle? Vai; jos meille ei tule jossain vaiheessa kolmatta kissaa, selviytyisikö Matroskin hengissä ainoan kaverinsa menetyksestä?


Katsotaan miten asia etenee. Freyan kasvattajat selvittelevät Freyan terveydentilaan liittyviä asioita, me keskustelemme eläinlääkärin kanssa mahdollisista haasteista ja asioista jotka tulisi huomioida.



Tällä hetkellä Matroskinilla on yksi puuha ylitse muiden.

Meillä on nimittäin uusi kylpyamme. (Kyllä! Pieneenkin kylppäriin löytyy sopiva, jos uskoo asiaansa kuten miehelläni on tapana...). 

Mikään ei ole niin mukavaa kun istua tai maata tyhjässä kylpyammeessa. Ja katsoa valuvaa vettä...



Minusta on kyllä mukavampaa istua tai maata täydessä kylpyammeessa.


Tästä olen haaveillut jo kauan, ja nyt koetan vain olla liottamatta itseäni vedessä ihan liikaa....





ps. Freija (Freyja, Freya, Freija, Freja, Fröja, muinaisnorjan "rouva") on skandinaavisessa mytologiassa vaanien sukuun kuuluva kauneuden, rakkauden, eroottisuuden ja hedelmällisyyden jumalatar, ja viikinkiaikojen jumalattarista tärkein. Freija omisti haukansulista tehdyn viitan, jonka avulla hän kykeni muuttumaan haukaksi, tai miksi tahansa linnuksi. Freija oli myös sodan jumalatar, ja useissa kuvauksissa hän ajaa vaunuilla joita vetää kaksi leijonan kokoista kissaa. Odin ja Freija jakoivat taisteluissa menehtyneet vainajat tasan; toinen puoli seurasi Odinia Valhallaan, toisen puolen seuratessa Freijaa Folkvangiin. Freija oli itsenäinen, vahva jumalatar, Seidin harjoittaja ja opettaja. Seid oli uskonnon ja taikuuden rajalla oleva taito, yhteys henkimaailmaan, tapa matkustaa tuonpuoleiseen, nähdä menneeseen ja tulevaisuuteen, hallita merta ja myrskyjä, sekä löytää kadonneita. Vain naiset saivat harjoittaa Seidiä, ja Freija oli kaikkein korkein seid-mestari eli volva. Volvat olivat sukupuoli- ja sosiaalisten roolien rajamailla liikkuvia naisia, jotka eivät menneet naimisiin vaan matkustivat paikasta toiseen, vastaten ihmisten kysymyksiin menneestä, nykyisyydestä tai tulevasta.



                                                   Freija ja kissat / Arthur Rackham, 1910