[undine: the elemental being of water]

12. marraskuuta 2016

Siivet



On satanut lunta joka päivä. 

Maailma on valkea, autot peittyneet teiden varsille, puiden oksat lumesta raskaat. Kuin kultaisesta syksystä keskitalveen, muutamassa päivässä. 

Ensilumessa on jotain aivan erityisen ihanaa. Kaiho on valtava - sillä yleensähän lumi sulaa mustaan asfalttiin samantien. 

Tällä kertaa se ei sulanut. Ja minä rakastan sitä.





Tapasin kerran Jaroslavin asemalla miehen, jolle ei ole vertaa. Se oli kuin enkelin kosketus, ja enkeleille on ominaista että ne lähtevät pois. Matkustimme yhdessä Siperian halki ja vietimme melkein vuoden Japanissa, ja sitten meidän tiemme erkanivat.
   En ole koskaan ollut onnellisempi kuin Siperiassa. Vei puoli elämää ennen kuin pystyin palaamaan sinne. Maailma oli sillä välin jo hiukan toipunut. Sillä oli tarjota minulle muuta hyvää, ja kompensaation tarpeeni oli suuri.




Olin tarttunut kirjamessujen antikvariaattiosastolla kirjaan, jossa oli jotensakin epäviehättävät kasarityyliset paperikannet. Tarkasteltuani lähemmin etukannen kummallista valokuvaa, tajusin siinä olevan puisia lintuja, korkeiden seipäiden nokassa. 

"Evenkileirissä olevan šamaanin majan ulkopuolella korkeiden paalujen päissä hohtavat vastavuollut lentävät puulinnut.. Niiden henkilintujen symboleja, joiden avulla šamaani matkaa maailmasta toiseen..."


Avasin kirjan kannet ja luin nuo kursiivilla kirjoittamani ensimmäiset lauseet.



Ulla-Lena Lundberg.




Ihana, älykäs pieni nainen - sanoilla hurmaaja - lauseilla loitsija. Nainen joka sanoo kaiken, vaikkei sano mitään. Pudottelee niitä, sanoja,  kuin vähäpätöisiä pieniä siemeniä kovaan savipeltoon, ja sinä hypit perässä kuin laiha pieni lintu, nälkäkurki, varpunen. Syöt maasta siemensanan, toisenkin, ja lopulta kupusi on aivan täynnä, siipesi kiiltävät kilpaa auringon ja veden heijastuspintojen kanssa. Nouset vaivatta lentoon, ja kas, siipiesi väli onkin äkkiä puoli metriä, metrin... liitelet korkealla metsien ja aukeiden ja vesien yllä.

Ja katselet alas, tarinaan joka on rakennettu aivan yksinkertaisista lauseista. 

Olen minä tätä naista ennenkin lukenut. Hiljaa ja hartaasti.




Sibirien. Ett självporträtt med vingar.  Linnunsiivin Siperiaan.




Pyhäinpäivän jälkeisenä sunnuntaina lunta ei vielä ole niin paljon kuin nyt. Taivas on pilvinen, tuiskuttaa. Kävelemme Helsinginkatua Kurviin päin, pidän miestä kädestä, kädessä kaksi lapasta päällekkäin.

Ajelemme ratikalla Arabiaan päin, kävelemme rantaa pitkin Vanhankaupunginlahdelle, pitkospuiden päässä olevassa viitassa lukee Lammassaari, Fårholmen. Repussa on ruusunmarjateetä ja pähkinöitä. Kahdesta lapasesta huolimatta sormenpäitäni paleltaa, mies ojentaa jäätyneen irtokarkin, se alkaa sulaa suussa.




Sillalla seisoo pieni joukko hiljaisia hahmoja maastonvihreissä maiharitakeissa. Kaikki katsovat veteen,  on kameraa ja kunnon kiikarit. Mies kysyy:

"Onko siellä jokin harvinainen...?"

Yksi miehistä käännähtää meitä kohti, ynähtää jotain tunnistamatonta. Tulee tunne että häiritsemme. Meidät kai arvioidaan eri lajiin kuuluviksi.


Jatkamme matkaa.






Siitä kasvoi rakkaus, jonka vuoksi minun ei kuolinvuoteellani tarvitse haikailla, että minulta olisi jäänyt jokin tunne kokematta. Jo maantieteellisestikin se oli merkittävä rakastuminen. Minä retkahdin pitkälleni Siperian päälle, jalat Uralilla ja pää Japaninmeren rannalla.

    Siitä syystä minun kuvani Siperiasta on tavallaan kuva minusta itsestäni, ja Siperiasta kirjoittaessani kirjoitan eräänlaista omaelämäkertaa.

    Maailma on olemassa vain meidän aisteissamme. Matkustin Siperian halki syksyllä 1968, samana vuonna jona venäläiset marssivat Tsekkoslovakiaan. Kaukoidässä Venäjän ja Kiinan rajalle, vain kivenheiton päähän radasta, keskitettiin Ussurinmaan kahakoiden jälkeen sotajoukkoja. Se viikko oli kuitenkin jollain tavoin irrallaan todellisesta maailmasta. Pääradasta erkani pistoraiteita ja sivuraiteita taigan työleireille ja karkotuspaikkoihin, kaikkialla ihmiset kaipasivat johonkin muualle. 

Juna retuutti perässään Siperian halki suunnatonta kaipauksen ja menetyksen tonnistoa, mutta se ei muuta asiaa: lempeämpi ei maisema voi olla kuin oli Siperia, jonka näin syyskuussa 1968 ollessani kahdenkymmenenyhden.





Kaksikymmentäyksi vuotta myöhemmin, kesäkuussa 1989, palasin sinne kiertoteitä kuin toivoen, ettei maa kiinnittäisi minuun lainkaan huomiota.



Siitä kertoo Sibirien. Se on matkakertomus, lentomatka, laivamatka, patikkamatka. On se isompikin matka, kuin vain yhden ihmisen. Se on kaikkien niiden matka, jotka muistavat millaista on kun on siivet. 



Lundberg oli vuonna 1989 samanikäinen kuin minä nyt, 42-vuotias.




Lammassaaren linnuille on jätetty iso talimöhkäle oksanhankaan. Katselemme niitä - ilmaa halkovia Mustia Siipiä. Kuljemme pitkospuita, on iltapäivän hämärä valo.



Mies sanoo tykkäävänsä naakoista. Otan kädestä kiinni tiukempaan.




    Joka on kerran kokenut enkelin kosketuksen, se etsii lakkaamatta enkeleitä. Huomio kiinnittyy silloin vaistomaisesti muihin siivekkäisiin olentoihin; tämä on se suuri kompensaatio jonka maailma tarjoaa. Melkein kaikki, mihin intohimoisesti paneudumme, on jonkin muun korviketta. Esimerkiksi ornitologien sanotaan olevan ihmisiin pettyneitä ihmisiä. Siinä on perää, ja kieltämättä muiden lintuja harrastavien kanssa liikkuminen viehättää minua osaksi nimenomaan koska on alun perin selvää, että tärkein kiinnostuksen kohde ovat linnut.
   
Syynä paluuseeni olivat siis luonto ja linnut, jotka kerran olin nähnyt junasta onneni läpi.





Lammassaaren heinää ja kaislaa huojuttaa viileä tuuli. Mietin missä välissä, jossain tuulen suojassa, olisi hyvä paikka kurkistaa reppuun. Olen käärinyt teetermarin lämpöiseen hartiahuivintapaiseen. Haluaisin kääriä nyt itseni siihen. Pakkasta ei ole paljon, mutta en ole tottunut kylmään vielä. Tämä tuli niin äkkiä. Niin kuin hyvillä asioilla joskus on tapana.






Jos onni on kuin rautatie, joka kulkee eteläisen Siperian läpi ja päätyy Japaniin, on kompensaatiota tarjolla vielä suunnattoman paljon suuremmalla alueella. 


Siiveniskut kuuluvat koko ajan.




Siperian linnuissa ruumillistuu koko maailman kaipaus. Siellä keikistellään ja pokkuroidaan, singotaan korkeuteen ja syöksytään alas kaivattua kohti tuulen ulvoessa höyhenissä kuin suihkukone. Rämeellä harpotaan mättäältä mättäälle ja pöyhötetään pyrstösulkia ja siipiä ja kaulureita ja töyhtöjä ja kaikkea mitä suinkin on. - Minä tässä! kaikuu yli koko valtavan taigan ja tundran, 


se kajahtaa kuin maailman kaikista sydämistä.



Kiipeämme lintutorniin, siellä tuulee vielä enemmän.



Arokurppelo, mustatiira, lampivikla, mustapyrstökuira, aasianpääskykahlaaja, partapeltopyy, punapajuvarpunen, naamiokuhankeittäjä, aasiansäihkynärhi... suippopyrstökurppa, viirusirkkalintu, mustanokkametso... Lundbergin kirja on niitä täynnä.


Lintuja.



Minkä tuntee nimeltä, se tulee lähelle ja tutuksi aivan toisella tavalla kuin "puu", "kukka" tai "lintu". Se on maaginen omistussuhde: kun ihminen on oppinut jotakin, hänen sanotaankin aivan konkreettisesti omaksuneen sen.




Lundbergin Siperia, sen matkakertomus, on sellainen jossa tahtoo hidastella. Ettei se loppuisi liian pian. Kirja halkaisee Siperian, se halkaisee historian, ihmisyyden ja henkilökohtaisen kokemusmaailman, ne kipeimmät ja kauneimmat kohdat.






Itselleni kirja näyttäytyy mielenkiintoisena siksikin, koska juuri Lundbergin matkan alkamisen aikaan vuonna 1989, Neuvostoliitto oli oman romahtamisensa äärellä, aivan kynnyksellä. Lundberg kuvaa sitä hienosti, mutkattomasti, hauskastikin - nojaa kertomuksensa yli kahdenkymmenen vuoden takaiseen omaan kokemukseensa ja vielä paljon pidemmälle, kokonaisen valtavan kansakunnan kivuliaaseen historiaan. Kadotettuihin kieliin, rapistuneisiin kyliin, poltettuihin metsiin, kaukaisiin vankileireihin, iäti muuttumattomaan venäläiseen ylitsepursuavaan vieraanvaraisuuteen. 




Isäpuoleni lähti kahden vuoden työkomennukselle Moskovaan juuri samoihin aikoihin kun Lundberg lintututkimusmatkalleen. Äitini päätti jäädä Suomeen lastensa kanssa; muunmuassa yläasteikäinen minä vastusti muuttoa raivoisasti. Mutta me vierailimme kyllä. 


Talvinen Moskova oli silloin harmaa ja likainen, miliisi pysäytti jo lentokentällä. Poliisiladassa ei ollut takapenkillä lattiaa, sieltä vilisi hyisenharmaa jäinen maantie. Miliisiasemalta pääsi pois kun oli kartonkikaupalla länsimaista tupakkaa. Vierailemassamme hotellissa oli kullatut hanat ja ala-aulassa punaiset suuret karpit uivat valtavassa marmorialtaassa. Hotellin takana kiemurteli palelevien huivipäämummojen leipä- ja kaalijono, ensimmäinen McDonald's avattiin Gorgin puiston laidalle. 

Moskova oli 90-luvun taitteessa silmissäni pimeä, arvaamaton ja pelottava. Stalinin hampaat kohosivat nokiselle taivaalle ja kansainvälisessä koulussa opiskelevat nuoret olivat lukeneet politiikkaa ja runoutta; he olivat kiihkeitä emigranttien jälkeläisiä jotka asuivat osan vuodesta Pariisissa, ja kuljettivat minua kadulta toiselle, ja puhuivat lakkaamatta. En tahtonut siihen maailmaan, en ymmärtänyt sitä. Tarvitsin vielä liikaa omaa hiljaisuuttani.






Lundbergin lintututkimusmatka kansainvälisen tutkimusryhmän kanssa on loputonta odottamista, loputonta rankkasadetta, huonosti nukuttuja öitä ja kurnivaa vatsaa. Se on myös huikeankaunista maisemaa ja rivien välissä lymyävää pakahdusta. Kaikessa kuultaa aiemmin eletyn haamu. Vankileirit, hylätyt kylät, keplottelu ja tavallisen ihmisen epäuskoinen sopeutuminen. Kaikesta saa nyt puhua, toisin kuin vuonna 1968, ja niin puhutaankin. Leipää ei ole, mutta vastapaistetun kakun saa ostettua pilkkahinnalla. 



Kesken metsojahdin löydämme metsän uumenista oksaan sidotun kauniin, taidolla punotun rukouskaitalenipun. Se on tehty useasta värikkäästä kangassuikaleesta ja kiinnitetty puuhun tietyssä tarkoituksessa. Jakuuttien, burjaattien ja heidän sukulaiskansojensa rukousliput kiinnitetään usein erityisiin uhripuihin, joihin viedään myös rahaa ja uhrilahjoja, 

mutta tämä on aivan yksityinen toivomus, ypöyksin kaikkien virallisten kanavien ulkopuolella.




Jäämeren rannalla on äärettömyys, maailman laita.




Sitten lähdemme pitkälle paluumarssille, ja seurue on huomaavainen ja pysähtelee usein. Magadaniin tullessa olen väsyneempi kuin koskaan ennen elämässäni. Jotenkin olen kuitenkin täydellisen tyytyväinen. Olen käynyt alisessa maailmassa, oman itseni ulkopuolella, ja kuullut henkilinnun koputtavan nokallaan melkein käteni ulottuvilla. Ja saanut kolmannen siperialaisen maailmani.

   Vanhan siperialaisen maailmankäsityksen mukaan on olemassa kolme maailmaa. Ylinen maailma, keskinen maailma jossa me liikumme, ja alinen maailma. Ruumiillisesti olen tutustunut suureen osaan keskistä maailmaa. Nuoruudessani sivusin ylistä. Nyt keski-ikäisenä olen viettänyt muutaman hetken alisessa maailmassa ja nähnyt, että alinen taiga on ylempänä olevan taigan peilikuva, vain luonteeltaan toinen. 

Olen saanut aavistuksen siitä mitä tapahtuu, kun henki irtoaa ihmisestä ja lähtee omille teilleen. 
   



Kaadamme kuumaa ruusunmarjateetä emalimukeihin siellä missä veneet nukkuvat rannassa lumipeittojensa alla. Hytisten riisun takin ja puen termarin ympärillä olleen hartiahuivin takin alle. Mies pyyhkii lunta laiturin penkeiltä, mutta kummankaan ei tee mieli istua.

Juomme kuumaa teetä ja katselemme sulaa vettä. Kohta alkaisi jo hämärtää.




Maailma makaa jotenkin kummallisesti nykyään, tai niin kai se on aina tehnyt. Ei se muuten, mutta kun me ihmiset keikutamme sitä. Emmekä keikuta kuten lasta kehdossa, vaan kaiken laitamme yli äyräiden. Rajaamme, kiellämme ja kadehdimme, ja sitten taistelemme "vapautemme" puolesta milloin missäkin, keinoja kaihtamatta. Kenen oikeudet kenen - velvollisuudet, aina on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.



(Ajattelen meitä kaikkia, luonnossa rauhoittuvia. Kuinka hyvää se tekee!).



Lähetän ajatuksissani Donald Trumpille kopion Ulla Lenan Lundbergin matkakirjasta.




Tai ehkä solmin oman värikkään nauhani koivunoksaan. Niin minä teen. Minä tiedän missä alinen maailmani sijaitsee. 




 Maailma on olemassa vain meidän aisteissamme.






Vanhankaupunginlahdella jäiset pihlajanmarjat ovat epätodellisen punaisia. Rantaa täplittää heijastintakeissaan istuvat kalamiehet.





Annalan kartanon kohdalla pienempikokoiset ihmiset heijastintoppapuvuissaan vetävät pulkkaa mäkeä ylös. Posket ovat punaiset ja äänet kirkkaita, marraskuun ilta pimenee.

Kävelemme Hämeentietä, lumi narskuu kenkien alla.

Raitiovaunun takapenkillä mies ottaa käteni käsiensä väliin, lämmittää. Katselen ulos valkeaan maisemaan.


                 




                  “We are so lightly here. It is in love that we are made. In love we disappear.” 

                                                            (L.Cohen  1934-2016)




Täytyy olla enemmän kaunista kuin rumaa. Ja sellaisia joilla on siivet.



(kursiivilla kirjoitetut tekstit Ulla Lena Lundberg, suom. Leena Vallisaari)

7. marraskuuta 2016

And I will never never never - grow so old again

Talvi löysi perille. Kenties se ei sittenkään ole vielä aivan unohtanut meitä, pohjoisen tyttäriä, kylmän lapsia. Sellaisia kuin minä, joka tätä kirjoittaessaan katsoo ikkunasta pimeään - kuinka lumipyry kiertää sisäpihaa, ottaa vauhtia seinistä, talojen rapatuille pinnoille se kerrostaa kuvioitaan. Peltikatoilta puskee hienoa höytyvää pyörteinä alas, ja taas ylös, kuorruttaa puiden oksat, peittää pihalla nojallaan olevat polkupyörät lumihuntuun. 



Melkein sellainen oli myös Pyhäinpäivän ilta ja yö.


Silloin minä olin aiemmin käynyt kaupassa, ostanut kilon punajuuria, tuoreita yrttejä, kaalia ja karpalomehua. Ja smetanaa, venäläisiä suolakurkkuja. 



Tämä siksi, koska olimme kutsuneet vieraita. Vaikkakaan ei oikeita vieraita - vaan läheisiä, ystäviä, perhettä.



Borssikeitto oli hautunut kannen alla melkein kolme tuntia, asunnossa tuoksui timjami ja minun sormeni olivat vaaleanpunaiset punajuuren pilkkomisesta. Mies oli kantanut varastosta ison vanhan puupöydän, sellaisen jonka ääreen mahtuu kahdeksan henkeä. Katosta roikkui kynttiläkruunu ja sähkövalot sammuivat. Puin päälle pitkän mustan silkkihameen joka on tulvillaan suuria ruusuja, ja sen kaveriksi oliltaan rypytetyn kapeahihaisen silkkijakun, jonka pieni nappirivistö vie aikaa napittaa. Miehellä oli puku päällä, liivit ja kellonvitjat, vanhat silmälasit joista toinen linssi oli sopivasti halkeillut...


Vieraaksemme saapui "hivutustautinen" sisareni miehineen. Yllä oli korkeaa kaulusta ja rintarossia, hiuksissa tiukka keskipääjakaus ja silmien alla tummat varjot...


Sekä ystäväni, noitanainen mustakulma, jonka mies oli kiertänyt vaaleat viiksensä kiekuroille vanhanajan tyyliin.


He toivat tuomisinaan (ystävälleni tyypilliseen tapaan) itsetehdyn "kodinsuojelus" - amuletin. Nahka on kuvioitu polttamalla, ja siinä roikkuu helmi jonka sisällä on katajanmarja.



Sytytin paljon kynttilöitä. Tuntui kodilta ja talvelta.



Pöytää kattaessani, keiton makua tarkistaessani - siinä sen tajusin. Kuinka tällaiset kokoontumiset ovat tärkeitä. Kun seisoimme miehen kanssa kylppärin lattialla, kun minä asettelin huivia kauluspaitansa kauluksen alle. Tajusin että pitäisi, useamminkin. 

Tai ottaa tavaksi, vaikka joka talvi.


Kun ulkona pyryttää kylmä viima.

Sisällä on lämmin, tee kuumaa eikä se lopu kesken.






Noitanainen miehineen lähti vielä lautalla yli mustan veden, Suomenlinnaan katsomaan Kekripukin polttoa. Me jäimme, ja saimme vielä lisää rakkaita saman katon alle. "Se sisko joka ei ole sukua" tupsahti ovesta poikansa mukanaan, kylmä ilma jätettiin rappuun, ja lämmin keitto täytti vatsat.


Hämärässä illassa me otimme valokuvia, sellaisia joissa jokaisella oli toisetkin kasvot...



Ja juttelimme.


Aika on ihmeellinen asia. Vaikka se tuo mukanaan tunteen kaiken hauraudesta ja hetkellisyydestä, oman itsen rajallisuudesta, tekee se samalla tietyistä asioista vahvempia.

Ne näkymättömät langat, ne joilla olet kiinni ihmisissä joita kutsut perheeksi, ystäviksi. Ne tulevat vahvemmiksi. Ne vahvistuvat, sillä ne ovat itse kehrättyä lankaa, itse valittuja siteitä. Ne ovat siteitä jotka eivät koskaan purista eivätkä ahdista, ne eivät ole punottu velvoitteista tai syyllisyydentunteesta.




                                                         And I shall drive my chariot
                                                           Down your streets and cry
                                                          'Hey, it's me, I'm dynamite
                                                              And I don't know why'
                                                      And you shall take me strongly
                                                                In your arms again
                                                           And I will not remember
                                                            That I even felt the pain.


                                        

Ja me puhuimme siitäkin, aikuisuudesta. Kuinka tässä iässä, neljänkymmenen kieppeillä ja sen yli, tuntuu kaikista meistä erityisen tärkeältä olla kasvamatta liikaa aikuiseksi. Tai väärällä tavalla.

Ettei hukkuisi maailman kohinaan ja kiireeseen. Ajan silmukkaan, joka väärin kohdeltuna hukuttaa, eksyttää.

Ja avoimin silmin kohdattuna tuudittaa lämpimään uneen, kirkastaa päivät, tasoittaa vuodet - selkiyttää sitä jota kutsut Sinuksi itseksesi.



                                              Just to dig it all an' not to wonder

                                                              That's just fine


                                                          And I'll be satisfied.




                                                         And I will raise my hand up
                                                             Into the night time sky
                                                                And count the stars
                                                           That's shining in your eye
                                                    Just to dig it all an' not to wonder
                                                                    That's just fine
                                                              And I'll be satisfied
                                                      Not to read in between the lines
                                                          And I will walk and talk
                                                      In gardens all wet with rain
                                                     And I will never, ever, ever, ever
                                                                 Grow so old again.


                                                                 Oh sweet thing... (on muuten upea akustinen versio tästä...)