[undine: the elemental being of water]

17. heinäkuuta 2017

Kesä - Kotona



Välillä kaipasin tänne, mutta tunne vain käväisi

            jossain ihon alla

                          katosi sitten





Näin kulkevat kesäpäivät


                                     viikot

           
                                               kuukaudetkin

                                   



 Kuin olisi tehnyt monta pitkää matkaa, ei ehkä kilometreissä, mutta mielessä.

Hiljaisuudessa, maisemassa joka on koti.








Kamerassa on satoja kuvia.

(Kalenterin mukaan tein loman aikana töitä kuin hullu, mutta silti, kamerassa on satoja kuvia).




niissä kuvissa

     
                             metsää metsää metsää

                             pitkospuita

                             sammalta kalliota



vihreää vihreää loputonta vihreää





Vielä enemmän merta.

Vettä.

Suolaista.




                       ja makeaa suolaisen sylissä. Saarilampia, mustavetisiä, mustasilmäisiä.



Merilintuja.



Ja tuntuu kuin nojaisi alkukotinsa kallioihin kaikki. Minä ja historiani, minä ja se mistä olen rakennettu.









Aallon rantakiville huuhtoma kala,

palautamme sen veteen, toivomme että kidukset täyttyvät



Kuin meillä täyttyvät keuhkot, sydän




                                                        silmissä kyynelneste merivettä



Ne kaikkein syrjäisimmät kalliot ja meri.

Kaikkein liukkaimmat rantakivet, kaikkein vaikeakulkuisimmat maastot. Pois poluilta, sinne minne kukaan muu ei eksy.















Sammalen alla, on kesäkoti






                                                                     Horisontissa


                                                                      meriveden

                                                                      aallon alla

                                                                     on kesäkoti.





Strange meetings II - Princess of the sand


14. kesäkuuta 2017

Merta, metsää ja luhtavillaa





Oli sunnuntai ja teki mieli paeta. 

Että jos viimein jo merelle, sanoin miehelle jonain päivänä, kun tuntui että sää olisi jo oikeasti lempeän puolella, 

lempeitä aaltoja

ajattelin.


Kauppatorilla keinui Isosaareen matkaava lautta.

Olimme ajatelleet Wallisaarta, mutta mikäs siinä, mennään sitten Isosaareen. Emmepäs tienneet, että kyseinen määränpää oli vasta edellisenä päivänä avautunut yleisölle. Ja ilmeisesti emme olleet ainoat tietämättömät, sillä lautalla oli vain kourallinen kanssamatkustajia.

Oli hyvä tunne vatsanpohjassa -

ei ihmisiä, ihanaa.

Teki mieli painautua tiukasti kiinni vieressä istuvaan, vähän nieleskelytti. Viime kerrasta veneessä oli niin kauan. Oli ollut ikävä.


Matka kesti nelisenkymmentä minuuttia. Matkalla mies selitti ne kaikki samat jutut jotka se vesillä aina selittää. Se lukee vettä kuin vanhaa tuttua, kertaa entistä arkeaan laivojen kanssa.

Ja että miksi Santahaminan kohdalla aina keinuttaa enemmän

Kuuntelen puoliksi, kuuntelen enemmän yhdessäoloa kuin sitä mitä sanotaan. Ja kuuntelen vettä.


Isosaari on entinen linnoitussaari, siellä on vieläkin jonkin verran puolustusvoimien käytössä olevia aidattuja alueita. Mies kertoo olleensa täällä kouluttajana, vuonna 1987.

Ensimmäinen mihin kiinnitän huomiota on äänettömyys. Tai enemmänkin kaupungissa lähes kaikkialla kuuluvan taustahuminan täydellinen puuttuminen. Muuten kirkkaan ja ilmavan, tyhjän äänimaiseman täyttää huumaava linnunlaulu, aallot, kaikenlainen sirkutus ja rapina -

tuntuu kuin pään sisällä kuhisisi, korvakäytävissä lepattaisi, värisisi ja hyrisisi

kuin koko maailman ihanien pienien asioiden

hyönteisten

ryömivien, lentävien

ja kaikkien hentojen korsien, metsäkukkien, pienimpien lehtiversojen jokainen liike olisi ääni

kuin voisi kuulla neulasen putoavan

kävyn keinuvan

kuusenkerkän osuvan toista vasten


Lautalla massiiviset ripsenpidennykset omaava nainen oli sanonut, ettei poluilta kannattaisi poiketa, että maasto on vaikeakulkuista

(se mitään vaikeakulkuista ole!)


Identtisiin ulkoiluvaatteisiin pukeutuneet pariskunnat lähtevät lauttarannasta kiltisti kartat kädessä, askel reippaana, viittojen osoittamaan suuntaan.

Mies sanoo: mennään me toiseen suuntaan. Ja tietysti me menemme, toiseen suuntaan.






Välillä ripsii vettä. Olen iloinen että olen pukenut päälleni ne ainoat housut jotka omistan, saaressa on paljon pitkää heinikkoa ja täältä saisi varmaan helposti punkin jos toisenkin tuliaisiksi.

On kuitenkin lämmin. Kesäsadetta.






Luulen ensin ihania tuulessa keinuvia tupsupäitä tupasvillaksi, mutta luhtavillaahan se.






Syömme eväitä kallioilla, lähellä vettä.


Nuo kaksi tekevät muodostelmia kalliolla. Ensin samaan suuntaan...


...ja sitten eri suuntiin.


Kauempana rannasta opetellaan uimataitoja.










Voi, rikki mennyt muna...! 

Ei kun joku on kenties tullut sieltä... sanoo mies.


Kiviranta tuntuu jatkuvan loputtomiin.

Pitäkää merkatut polkunne, minä nyrjäytän mielummin vaikka nilkkani tämän maiseman tähden...





Vedän hupun päähän, tuoksuu märkä metsä ja meri. Sataa kovempaa. Mokkasiinit alkavat nopeasti kastua läpi, seison sateesta märässä heinikossa ja tuijotan puiden tuulenpesiä jotka nekin tuntuvat jatkuvan loputtomiin.



Lopulta etsimme hiekkatien, vedän litimärät mokkasiinit pois jalasta.



Tällä saarella on värikäs historia, niin kuin koko Helsingillä ja sen edustalla, Viaporilla. Värikäs, eikä suruista ja raskaista asioistakaan vapaa. Mies menee kameran kanssa sisälle pommisuojiin, poimii maasta kourallisen ampumaharjoittelupaikan hylsyjä. Vankileirillä kuolleiden punaisten hautamuistomerkin kohdalla minua värisyttää kostea kylmä.


Mutta luonto tuntuu kasvattaneen oman pehmeän peittonsa sen kaiken päälle, historian. Kuuset kurkottavat käsivartensa suruja huokaavan maan päälle,

varjoissa on kaiken hyvä nukkua.


Isosaaren illassa taivas aukeaa sinisenä, mokkasiinitkin kuivuvat pikkuisen. Ei litise enää kun astelen lauttarannan lähellä olevan ravintolan lautaterassille. Olen pukenut eväidemme pussit sukiksi märkien kenkien sisään, letit hapsottavat vesisateen jäljiltä.

Ja sitten kuulen selkäni takaa tutun äänen.

Töistä tuttu nuori nainen hymyilee, tarjoaa teetä. Tuntuu epätodelliselta törmätä häneen täällä, mutta niin se menee, kaltaiset eksyvät samoihin maailmankolkkiin. Nuoret kirjallisuudenopiskelijatytöt kesätöihin kauas saareen, yöpymään tänne pitkien työpäiviensä välissä.




Ehdimme hyvissä ajoin viimeiseen lauttaan, kiedon huovan ympärille ja tuijottelen merta.

Emme ehdi kauas, kun mies sanoo


 joku unohtui

Sanoessaaan, tunnen lautan alkavan kääntyä akselinsa ympäri.

Haemme kyytiin vanhemman rouvan, matti myöhäisen.


Loppumatkasta kirjallisuudenopiskelijatyttö tulee kanssamme ulos kannelle, sanoo

tuun moikkaa sua viel ennen kun jäät lomalle.






Vaatteita joessa huuhtelen,
kahta tainta hoitelen.

Lyö kirkonkello - teen ristinmerkin.
Kun nälkä vaanii, paastoan.

Sielu ja hiukset - kuin silkkiä vaan.
Elämä: pysyä tolkuissaan.

Pyhänä pidän velvollisuutta.
Kahta rakastan: varasta, sutta!


(Marina Tsvetajeva / Ylistys, hiljaa! Valitut runot 1912-1939, suom. Marja-Leena Mikkola)

Niin hieno ja harvinainen divarilöytö, lahja siskolta.