[undine: the elemental being of water]

29. tammikuuta 2017

Kutsumus



Eräs poikani ystävistä oli taannoin lukenut intialaisen jesuiittapapin Anthony de Mellon klassikkokirjan Havahtuminen - ei liene yllätys että se herätti keskustelua, myös meillä kotona. 

Minä en ole, kuten ei ole lapsenikaan, vapaa deterministisestä maailmankuvasta, ja jatkuvasta sielullisesta ristiriidasta deterministisyyden, ja tunteen välillä

että


on oltava jotain muutakin 

tai

olisi mukava jos olisi muutakin



Jotain muuta kuin syntymä, kuolema, ja niiden välissä sisäinen kujanjuoksu puuduttamisen ja silmät auki elämisen välillä.



ihan sama mitä mä valitsen, se on jonkinlaiseen tuubiin menemistä -

sanoo poika.



Ja kyllä, olen minä samaa mieltä -

onhan se sitä, melkeinpä, ellet sitten ole valmis ns. luopumaan kaikesta maallisesta ja omista elämääsi toisten auttamiselle.

Onko?


Pojan ystävä on taiteilija. Ihminen joka on lapsesta asti tiennyt tahtovansa kanavoida koko ihmisyytensä musiikkiin, ja sitä kautta muille ihmisille. Rakkautensa, arvomaailmansa, sielunsa kokonaan. Sellainen herättää kateuttakin -

olispa mullakin tuollainen sisäinen palo ja pakko, jokin kanava, 

jotain omaa.


Yritäpä siinä sitten sanoa

että vakeinta tässä elämässä on olla hyvä ihminen, tai edes hiukan selvittää sitä kuka ylipäätään on. Kuka suhteessa toisiin ihmisiin, maailmaan, elämään.

Se mitä tekee vaikkapa työkseen, se on kuitenkin aika helppoa? Ja melkein jokaisessa ammatissa on kuitenkin taivuttava edes jonkinlaiseen, meidän ihmisten rakennetun todellisuutemme sisäiseen säännöstöön...

Siellä sitten on tehtävä ns. parhaansa

make the best of it


kunhan illalla peiliin katsoessaan tunnistaisi itsensä, edes pilkahduksen. 

Kyllä, luovaa työtä tekemällä voi olla kenties enemmän mahdollisuuksia muokata työnkuvaansa. Tai yrittäjänä. Tai tekemällä työtä jossa autetaan muita. Mutta oman sisimpänsä valjastaminen elinkeinoksi ei ole vapaa sekään itsekkyydeltä, ahneudelta, tai varsinkaan jumalattomalta itsekritiikiltä. Kaikki kysyy voimia, sillä ihmisenä oleminen kysyy voimia.



Joku (minä), etuoikeutetussa ensimmäisen maailman keski-ikäisen ja -luokkaisen ihmisen itseyspohdinnassaan päätyy vain ostamaan lisää kirjoja. Ostaa mm. viimein Risto Pulkkisen Suomalainen kansanusko  -teoksen (kun nyt sen sai jo alesta..), ja mielenkiintoisen, suomeksi vuodelta 1853 käännetyn ja kirjaksi muunnetun luentosarjan Luentoja suomalaisesta mytologiasta à la Matthias Alexander Castrén (1813-1852).


(tuttua eskapismia? vai sitä että tahtoo olla jostain kotoisin, omata juuret?)


Joku (minä), aistii varsin selvästi jo nuoruudesta saakka mukanaan kuljettamansa rinnakkaiselämän, sen jossa olisi ollut paljon vähemmän sosiaalista kanssakäymistä ja ihmissuhteita, vaan enemmän eristyneisyyttä, vanhojen kirjojen paperintuoksua, runomittoja ja tekstiä, jossa sana vanha kirjoitetaan wanha


Tiedän että kyseisen asian romantisointi ei johda kovin pitkälle. Samat kysymykset olisivat olleet vastassa kuitenkin. Miten ansaita rahaa sillä mitä osaa, mihin laittaa ne ansaitsemansa vähäiset roposet, ketä äänestää, kierrättääkö vain biojätteet vai kaiken muunkin... Mitä vastaa lapselleen, kun se kysyy miljoonatta kertaa

äiti, miksi sä luulet että me ollaan täällä, maailmassa?

Valintojen, ja niitä edeltävien ja seuraavien kysymysten suo on loputon.


Poika meni sitten taksikurssille.


koska olis kiva mennä puku päällä töihin

koska osaa aika hyvin olla erilaisten ihmisten kanssa

koska ei halua enää olla muuttofirmassa

koska ei nyt keksi muutakaan


Ja mitäpä minä siihen. Se on ammatti jossa näkee hämmentävän paljon ihmisyyden nurjaa puolta, mutta toisaalta, missäpä ei näkisi? Pojalle ei ole nytkään vierasta muuttaa ensin varakkaiden ihmisten miljoonakoteja, joissa designhuonekalut pitää kantaa kaatopaikalle uusien tieltä, tai "sossumuutot", joissa ihmisen koko omaisuus on mahdutettu muovipussiin, ja nuoret muuttomiehet eivät muutakaan voi, kun antaa asiakkaalle kyydin lähimpään asunnottomien yömajaan.


Ja minä. Kevään kynnyksellä, lunta kaipaavana päälle nelikymppisenä, mietin vieläkin melkein joka päivä

miksi ihmiset väsyttävät minua niin paljon

miksi sitten kuitenkin tahdon olla niiden kanssa

miksen usko kauniisiin loppuihin

mutta silti rakennan niitä, kauniita alkuja, keskikohtia ja loppuja jatkuvasti kaikessa mitä teen,
haen merkityksiä, symboliikkaa, rakkaudentekoja, maailmasta joka tuntuu olevan lähes koko ajan nurinpäin käännetty ja lohduton.

Silitän kissoja, luulen ymmärtäväni niiden puhetta, kuulen kuinka mustavalkoinen kertoo jo olevansa osittain siellä

toisella puolella

millä toisella puolella

no siellä missä kaikkeus on

mikä kaikkeus

alkuja ja loppuja, toistensa hännänpäissä kiinni, alut ja loput

kehässä.


Käytän päiväni edelleen samoin, toistan samat sanat, teot ja rutiinit

mekkojen helmat ja päärmäykset



miten lasiset vanhat napit voivat tuntua niin tärkeiltä?


Täälläkään, kirjainjonojen ja kuvien muodostamassa maailmassa ei mikään muutu, ei tule uusia käänteitä tai suuria paljastuksia. En ole aloittanut uutta harrastusta tai matkustanut, ellei syvyyssuuntaa lasketa.


Ystäväni kysyykin sushilautasen äärellä

että mitä järkeä meidän blogikirjoittamisessammekaan on, kun samat jutut ne aina vain siellä toistuvat, että ketä sellainen kiinnostaa.



Mutta kyllä se kiinnostaa. Minua kiinnostaa toinen joka sanoo kaipaavansa lunta ja hiljaisuutta, toinen joka astelee liukkaita peltopolkuja ajattelematta mitään, ajatellen kaikkea. Kiinnostaa omien vanhojen mekkojen helmanpäärmäys, kiinnostaa 70-luvun paitapuseron terävien kaulusten muuttaminen pyöreiksi, kiinnostaa suomalainen mytologia. Maailma pikkuruisesta yksityiskohdasta suureen kuvaan, suuresta kuvasta pikkuruiseen organismiin saakka. (Mikrokosmos, lauloi Ismo Alanko).


Harvalla on oikeasti mitään kutsumusta, tekisi mieli sanoa pojalle. Ne ovat vain erilaisia maailmanselityksiä, tapoja olla maailmassa.

Kitara on oikeasti ehkä vain selkeämmin selitettävissä oleva ilmaisun väline, kuin vaikkapa toisen ihmisen kohtaaminen palveluammatissa. 


Tulemme siinä sushilautasen äärellä ystävänikin kanssa siihen lopputulokseen, että päiväkirja on hyvä. Ja kun palaa joskus sanoissaan ja kuvissaan taaksepäin, niistä ihan samoilta kuulostavista jorinoista tunnistaa itsensä, ja samalla rivien välistä häivähtää jonkinlainen elämän ja vanhenemisen erityinen piirre, se jonka vain ajan kuluminen saa aikaan.

Muutos, se syvyyssuunnassa matkailu.


Kaikki luonnossa, ja meissä ihmisissä, aina solutasolta ajattelun monimutkaisimpiin kiemuroihin, pyrkii kai aina tasapainoon. Tasapainoon levon ja työn välillä, yksinolon ja yhteisyyden, itseyden ja toiseuden, elämän ja kuoleman...

Kutsumusta ei oikeasti ole. Tai se sijaitsee enemmänkin siinä herkästi heilahtelevan tasapainon kultaisessa leikkauksessa, pienissä hetkissä joissa tuntee puhdasta, jollain tapaa lapsenomaista iloa olemassaolostaan.

Kai se on siinä mitä me kaikki tietoisesti tai tiedostamattamme jahtaamamme. Vapaudessa.


Tänä sunnuntaina se voi olla sitä, että en lähde koko päivänä pois kotoa. Leivon venäläistä kaalipiirakkaa ja vietän aikaa niiden olentojen kanssa joita kutsun perheekseni.

Kissat kuorsaavat patterin vierellä, yksi on käpertynyt kerälle syliin, mies on lähetetty sumuiseen sunnuntaihin hakemaan kaupasta voitaikinaa, ja poika istuu kahvikupin kanssa huoneessaan ja opettelee ulkoa miljoona kadunnimeä.




On aika, ystäväni, aika on! 
nyt rauhaa sydän pyytää -
Lentävät päivät ohitse ja joka ainut hetki syytää kauemmas mennyttä, 
vaan me vain kahden tuolla
arvuutamme kuinka elää, ja sitten - kerran kuolla.
Onnea maailmassa ei, mutta vapaus sentään, rauha.
Oi kauan uneksittu kaipaamani kohtalo niin lauha -
väsynyt orja, jonka mielen täyttää pako kauas täältä,
työn ja levon paikan tahtoo löytää maamme päältä.


(Aleksandr Pushkin, 1834 / suom. Hannu Mäkelä)




23. tammikuuta 2017

60°15,3' P, 25°17,6' I



Lauantai-iltapäivällä huomasin sen jo selkeästi. Joululoman päättymisestä oli kolmisen viikkoa, enkä ollut sinä aikana kertaakaan karannut luontoon. Sillä on seurauksensa. Ihmistoleranssini laskee, ajatus harhailee ja alan kiukutella kotona.

Sunnuntaina meillä olisi miehen kanssa molemmilla vapaapäivä. Esitin suht hyvissä ajoin kysymyksen: mitä sä haluisit tehdä sunnuntaina, kun sulla on ne synttäritkin viikolla, eikä me sitten ehditä niitä töiden takia viettää...



Mies heittää nopean vastauksen

mennäänkö sea life:en?


Ja minä siihen, että joo, mennään vaan...

(vaikka oikeasti katson kaihoisasti kuinka ulkona pitkästä aikaa vilahtaa hiukan kirkkaampaa taivasta, ja kyllä, ajattelen kauhunsekaisin tuntein sea life:n todennäköistä sunnuntaista kävijäkuntaa; lapsiperheitä... lue: ympäriinsä juoksevia lapsia, Älä koske/mene/juokse/huuda/tee mitään -komentoja kiljuvia aikuisia...)

Ja tunnen puristavaa ahdistuskiukkua jota ei saisi nyt ollenkaan tuntea.


Kun eihän tämä kenenkään toisen vika ole, ihan minun vain.


Mutta tilanne taittuu.

Lauantai-iltana me molemmat olemme jo sitä mieltä, että jos on hyvä sää, menisimme kaikkein mieluiten ulos. Jossain olisi vanhan tavaran huutokauppa, sanoo mies -

Ja minä siihen, ennen kuin ehtii lausettaan lopettaa

en mä pysty...



Vasta kun istun reppu jaloissa autossa, ja vasta kun näen oranssin metron vilahtelevan vasemmalla puolella, tekevän matkaa itään, vasta sitten huokaisen.


Jätämme auton Gumbostrandin rantaan, katson Sibbeä, joka on paikallaan laiturissa. Ja jotakuta, joka kävelee jäällä aika lähellä väylää, kokeilee aika ajoin kantavuutta pitkällä kepillään.



Kävelemme ohi Gumbostrand Konst & Form -tehdasmiljööseen rakennetun taidegalleria- muotoilu- bistro- jne taidekeskuksen ohi, ja suurten kamalien palatsimaisten uudisrakennusten, sekä pienempien puutalojenkin ohi.

Ohi venepaikkavuokraamon.

Ohi.


Puunrungot punertavat, auringonkukkapellon auringonkukkaneidoilla on jäätyneet lumihunnut päissään.


Meillä ei ole sen suuremmin suunnitelmia. Riippuisi varmaan lumen paksuudesta, kantavuudesta, fiiliksestä.

Päätämme kuitenkin käydä kurkaamassa Kyypelinvuorta sekä Lemminkäisen temppelin suuaukkoa, kun nyt kerran täällä päin olemme.


Monet varmaan muistavat erään Ior Bockin, ja hänen suurisuuntaiset sukusaagansa 250 kilometrin pituisesta spiraaliluolasta maan alla.. Ja että täällä, Sipoon metsässä, on suuaukko josta olisi pääsy lopulta muinaiseen kalevalaiseen temppeliin.

Itse muistan Bockin lähinnä iltapäivälehtien lööpeistä; hiukan mieltä häiritsevistä teorioistaan,  huumejuhlistaan metsässä... Mielikuvissani on vanhempi ja jotenkin irstas ukko, joka ei varsinaisesti ollut ainakaan mikään feminismin airut...

Mutta todellisuudessa kyseinen kaveri ei (toisin kuin monet väittävät), kai koskaan itsekään varsinaisesti uskonut temppeliteorioihinsa. Saagathan ovat usein symbolisia.

Silti täällä tutkittiin ja kaivettiin luolan suuaukkoa vapaaksi maa-aineksesta 80-90-luvuilla. Sitä kaivettiin auki niin paljon, että luolaan voisi nykyisin ajaa sisälle kuorma-autolla.

Ja oli Bockin jutuista mitä mieltä hyvänsä, on paikka maantieteellisesti ja luonnon kannalta ihan riittävän hieno sellaisenaankin.


Kyypelinvuori on senverran vaikuttava, että jos täällä joskus on ollut ihmisasutusta, on sillä varmasti ollut oma merkityksensä. Suomi on täynnä vanhoja ns. pyhiä paikkoja, niiden olemassaolosta ei vain tiedetä kovinkaan paljoa varmuudella. Suomalaista kansanperinnettä vaaliva Taivaannaula ry on vuodesta 2013 kerännyt tietoa hiisistä; pyhinä pidetyistä lähteistä, puista, kivistä, kallioista, metsistä ja puroista. 

Olen melko varma, että tämä paikka olisi ulkoisilta puitteiltaan hyvin voinut olla sellainen.


Nyt luolan suuaukko on täynnä maassa törröttäviä jääkupoleita, ja korkealta vettä tiputtavia jääpuikkomuodostelmia.


Mies on fiksumpi, on laittanut liukuesteet kenkiin jo autolta lähtiessä. Minä etsin kengän alle soramuodostelmia pysyäkseni pystyssä liukkaalla. Tämän pidemmälle emme pääsisi, ilman mahdollista pulahdusta hyiseen veteen.



                         





Päätämme kiivetä kallion laelle. Reput pitää ottaa pois selästä, kallioiden välit ovat kapoiset.


Mietin usein metsässä tai merellä olessani omaa ristiriitaani. Luonnon ja kaupungin välistä siis.

En ole koskaan asunut maalla, mutta luonnonläheisesti kuitenkin. Ja olen asunut eristyksissä, keskellä Saharan autiomaata. Mutta viime aikoina kaupungissa, hyvin kaupungissa. Niin kaupungissa, että pitää olla auto tai jokin muu kulkuväline, jotta sieltä pääsee edes hiukan enemmän luontoon. Ja silloinkin se luonto on sellaista, jossa vastaan ajaa katumaasturi, jossa metsät ovat enemmän tai vähemmän hoidettuja, on koiranulkoiluttajia tai vesillä ollessa muita veneilijöitä.


Enkä kuitenkaan voisi kuvitella asuvani aivan maallakaan. Vanhemmat asuvat nykyisin, ja siskokin kokeili muutaman vuoden. Ei, ei minusta olisi siihen. En osaa ajaa autoa, en voisi olla riippuvainen jonkun toisen (miehen) auto/venekyydistä. Ja kyllä, jotainhan sitä pitäisi työkseenkin tehdä. Minulla ei ole etätyöhön soveltuvaa koulutusta; kaikki mitä osaan, liittyy muihin ihmisiin ja sosiaalisiin kanssakäymisiin. Ja niitä minä toisinaan myös inhoan ihan kaikkein eniten...


Nyt on vain yritettävä löytää tasapaino kaupungista, ja otettava se mitä saa. Mentävä mihin tahansa metsään, aina kun mahdollista, ja veneilykauden alettua karattava saariin ja rannoille. On kestettävä muita lajitovereita, suodatettava.


Mutta joskus vielä.

Jossain on aika tällaisellekin maisemalle. Ystävän kanssa juuri työviikon  päätteeksi todettiin ääneen, että ero on siinä, onko ehkä joskus ihminen, vai sitten joskus ihminen. Jos on sitten joskus ihminen, niin kaikki ajatukset ja aikeet tuolla otsaluun alla, ovat niitä jotka voivat aivan huomaamatta pikkuhiljaa kuljettaa tilannetta.. Se on sellaista alitajuista suuntimista. Että voi nähdä itsensä tulevaisuudessa eri ympäristössä, eri puuhissa. Eikä ahdistu siitä, vaan hiljaa mielessään innostuu.


Istuessamme evästauolla, auringon kullatessa metsää, en voinut kuin sanoa

voidaanko jäädä tähän, odottamaan kevättä?






Vaikka lumipeite kantoi jonkun verran, sain takkini maassa makoilemisesta kosteaksi.





Nämä kengät ovat ehkä talven paras ostos. Tai ostin ne jo aikaa sitten, ihan muulloin kuin talvella, mutta ne ovat osoittautuneet aivan loistaviksi ulkoiluun. Koska en omista housuja, on kenkäni oltava saapasmalliset. Nämä ovat huopaa, kunnon pohjalla ja karvavarrella. Löysin saappaat kirpputorilta, ja googleteltuani australialaisen merkin, totesin tehneeni erittäin hyvät kaupat. Nämä maksavat maltaita uusina.


Toisilla on sievemmät jäljet lumessa kuin minulla.


Ja toisilla paremmat veneet...


Takaisinpäin kävellessä laskeutui ensin sumu, ja sen jälkeen taivas värjäytyi hehkuvan punaiseksi.

Eikä mikään ole koskaan samaa valokuvassa. Punainen jää hailakammaksi, sumusta tulee vähemmän maagista.









Gumbostrandissa Sibbe oli lähtenyt laituripaikaltaan.







                                     


She lives in this house over there, has her world outside it.
Grapples with the earth with her fingers and her mouth, she's five years old.
Thread worms on a string, keeps spiders in her pocket, collects fly-wings in
A jar scrubs horse flies and pinches them on a line. 
She's got one friend
He lives next door, they listen to the weather, he knows how many freckles
she's got,
She scratches his beard. 
she's painting huge books, glues them together,
They saw a big raven; it glided down the sky, she touched it.
Today's a birthday, they're smoking cigars, he got a chain of flowers,
Sows a bird in her knickers, they're smoking cigars, lie in the bathtub, chain of flowers.


                                                           (The Sugarcubes / Birthday)





                                  (Hyvää etukäteissyntymäpäivää,  elämäni rakkain rikostoveri !)