[undine: the elemental being of water]

27. helmikuuta 2017

All I can say Is that my life is pretty plain






Naapuritalon katto on korkeammalla, savupiipulle johtavat tikapuut erottuvat lumikerroksen alta mustina. Niitä jos voisi nousta, pääsisi suoraan lumituiskuun, taivaalle.




Mitä sain aikaiseksi tänä viikonloppuna:

Tuhlasin viikon ruokarahat yhdessä illassa Kauppatorin kupeessa venäläiseen ravintolaan (hirmuinen määrä venäläisiä alkupaloja, karitsan karetta, pelmeneitä, viiniä, syrnikkejä kermavaahdolla ja vadelmahillolla, mustaa teetä ja vadelmahilloa...).

Kävelin kaupungin läpi

Tulostin kamalan määrän paperia kirjanpitoa varten

Näpyttelin numeroita ja tein viime vuoden inventaaria (viime tipassa, vihdoinkin)

Menin lapseni (!) kanssa elokuviin.




Taisin työntää väkisin jonkinlaista tietoistakin tekemistä pariin päivään, jotten olisi pahalla päällä (olin silti välillä).

Enimmäkseen olin paremmalla päällä.




Muita hajamielisiä ajatuksia:

Mikä oli hyvää 90-luvussa?

Sametti

Pitsi

Sametti ja pitsi.





 Ja Shannon Hoon.




All I can say
Is that my life is pretty plain
I like watchin' the puddles gather rain
And all I can do
Is just pour some tea for two
And speak my point of view
But it's not sane,
It's not sane

I just want some one to say to me,
"I'll always be there when you wake."
You know I'd like to keep my cheeks dry today
So stay with me and I'll have it made

And I don't understand why I sleep all day
And I start to complain
That there's no rain
And all I can do is read a book to stay awake
And it rips my life away,
But it's a great escape
Escape... escape... escape...

All I can say
Is that my life is pretty plain
You don't like my point of view
You think that I'm insane
It's not sane... it's not sane.

I just want some one to say to me,
"I'll always be there when you wake."
You know I'd like to keep my cheeks dry today
So stay with me and I'll have it made

And I'll have it made
And I'll have it made
And I'll have it made oh no no no
You know I'm really gonna
Really gonna
Have it made
And I'll have it made
Ah ah ah ah, ah ah ah ah, ah ah ah ah


21. helmikuuta 2017

Little green


Unen tarve, vihreän tarve 

kumpi on suurempi?



Saisinko molemmat kiitos, saisinko vihreän unen?

Saisinko mullantuoksuisen kevään valon?


Raaputtaisin ruukun lohjenneesta kohdasta saven ja kalkin ja juurten hennot kärjet, sekoittaisin niistä pienessä huhmareessa tuoksuvan seoksen ja söisin suihini!


Saisinko nukkua sata vuotta joka yö, joka aamu herätä siihen että joku on avannut ikkunan

ja se joku kantaisi niitä ruukkuja minulle lautalattialle riviin, lohjenneita ruukkuja, ne ovat lohjenneet koska kasvien mehukkaat juuret eivät mahdu multiinsa, 

kasvit kiipeävät ja köynnöstävät

lehtivanat loputtomasti



Työnnän käteni niistä jokaiseen, nostan ylös ruukustaan ja haistanmaistan.




Koko viikon väsynyt ja hiljainen, nenä menee tukkoon yöllä, vaan en sairasta kunnolla, tietenkään. Töissä väsymys tuskastuttaa, katse jää kiinni ikkunalasiin, likaisten rantujen takana aurinkoisia päiviä. Aamulla väsyttää, illalla väsyttää, en saa kiinni tekemättömistä töistä, ostan perjantai-iltana ruokakaupasta ihan minkä tahansa lehden jossa vain olisi kauniita kuvia.
Lauantaina se sama kirkkaus ja korkea taivas ulkona,

hyväntuulisena piste viikon perään, koko viikko kuin loputtoman pitkä virke,

se kaipaakin kipeästi sitä, pistettä.



Sitten sunnuntai, vapaapäivän aamu, ja pilvet roikkuvat alhaalla,

läl-läl-lää ne sanovat, me ollaan harmaita, pysy sinä tyttö sisällä ja nuku nyt sitten kun kerran niin nukuttaa!




(KRAA - VALKEAA varis raakkuu,
ja naakat kirkontornista lehahtavat todistamaan
että yöllä on satanut lunta, 
talojen katot ovat valkoiset ja piipunsuojalla valkea hattu,
niitylle ja pensasaitoihin on tarttunut ohut valkoinen harso ja kyntöpelloilla lumi on kirjoittanut joka toisen rivin valkoiseksi
Valju aurinko hohtaa pilven läpi)





Ja sataa lunta ja räntää, vedän kumisaappaat jalkaan, hengästyn pelkästä kauppareissusta.



En harjaa hiuksia, makaan viltin alla ja katsellaan elokuvaa. Mies nukahtaa päiväpeitot ja täkit ja tyynyt mykkyrällä pitkin sänkyä, ja minä hivutan palelevat varpaani peittojen alle,

enkä herää kun herätyskello soi kutsua satamaan viideltä aamulla.




Maanantaina kampean itseni ylös aikaisin. Juon teetä ja palmikoin hiuksia, tarkistan lääkepurkin kyljestä kissalle tarkoitettujen nimet. Seison sohjossa ja humisee, raitiovaunussa on märkiä ihmisiä ja märkiä koiria, nyin villatakin hihoja takin alta. Eläinlääkärin vastaanotolla katselen odotushuoneessa televisiosta vanhaa suomielokuvaa, Ansa Ikonen laulaa hirveän korkealla äänellä, oven takana kieppuvat lumihiutaleet.

Kuljeskelen ohi näyteikkunoiden ja maanantaisen hiljaisen kaupungin, kirpparilla on tuttuja ja pinnistelen vähän, löydän kirjan jossa on siniset kannet ja kukanvarsia lehtiä painettuna.



Herra Darwinin puutarhuri.






Paluumatkalla istun ratikan pyörivän lattian kohdalla, mekaanisen tuhatjalkaisen nivel. Käy ilmi, että Kristina Carlsonin runoproosa on juuri sitä mitä tarvitsen.

Carlson on pelastanut minut aiemminkin.





(Kauneinta kasveissa on niiden äänettömyys. Toiseksi kauneinta niiden liikkumattomuus, minä kirjoitin kun Gwyn kuoli, nyt luen, on ilta,
kirjoitin epätieteellisesti,
osanottokin jyrisi eikä hyvä tahto jättänyt rauhaan,
suru painaa mutta se on kivi jonka kannan
itse,
minusta koston ja laupeuden uhri ovat samassa tilanteessa koska toiset ihmiset ottavat hänen asiansa omakseen.

Olen päättänyt tutkia kasvien sähköisyyttä sen perusteella, mitä Gustav Theodor Fechner ja Edward Solly ovat kirjoittaneet, yritän soveltaa sähkön käyttöä kasvien kasvuun, ehkä kasvien terävät kärjet toimivat ukkosenjohdattimen tavoin ja kokoavat ilmakehän sähköä sekä helpottavat ilman ja maan varauksien vaihtumista, jos pystyisin yhdistämään metalliastioihin istutetut kasvit staattiseen generaattoriin käyttämällä niiden yläpuolella olevaa metallilangoista tehtyä verkkoa ja maattamalla sen maahan pystytetyllä tangolla, kasvit kasvaisivat hyvin, mutta generaattoria minulla ei ole.

Hyväntekijät ymmärtävät sairauden ja kuolemankin mutta eivät sitä että haluan olla yksin sillä yksinoloa he itse eniten pelkäävät.

Kun olin tolaltani ja lapset nukkuivat, minä kirjoitin

Kasvien hiljaisuus rauhoittaa mielen, ja iloitsen koska kasvit eivät juokse tiehensä kuten eläimet tai lennä pois kuten linnut, ne pysyvät paikoillaan jopa satoja vuosia kuten tammet, tai ne katoavat talveksi ja nousevat maasta kuten idän sinililja ja ne leviävät riemukkaasti kuten palsami joka sinkauttaa siemenensä kauas).






Olisin mennyt upottaviin metsän kosteikkoihin, kastellut sukkani, astunut ohi sohjoiselta polulta, ja saappaan varsi olisi haukannut sisäänsä sulaa lunta

Olisin kuunnellut lintua koska se tietää jo kevään tulevan

sitä samaa se jankuttaa kuin kaikki maailman linnut

kevätkevätkevätkevätkevät

ja nukkuvien puiden hiljaisissa mustissa rungoissa vähemmän äänekkäät viestit.



Olisin mennyt, mutten jaksanut.




Herra Darwinin puutarhassa naakoilla, variksilla ja varpusilla on omat repliikkinsä, ja niillä on ihan yhtä paljon sanottavaa maailmanmenosta kuin paikallisilla ihmisilläkin, pienessä Downin kylässä Kentin maakunnassa, 1870-luvun lopulla.




(Naakat kellotapulissa raakkuvat
harmaa aamu! harmaa päivä! harmaa kylä! harmaat ihmiset!
mies jolkottaa! kuin koira! iso koira! painavat tassut! pitkä kuono!
nainen viskoo jyviä! kanoille! kanat, kanat, kanat! pääsevät pataan!
hah-hah! hah-hah!
varpuset! tiukuja pensaissa! kohta isot kellot soivat!
kuulkaa! kuulkaa! sisään! ulos!
kirkkoon ja takas!)




Kylässä asuu kuuluisuus, jo vanhentunut herra Charles Darwin. Lajien synty -teoksen ilmestymisestäkin on jo aikaa. Herra Darwnilla on puutarhuri, Thomas Davies - kyläläisten silmissä kummajainen - jumalaton leskimies, ja lapsetkin toistaitoisia rääpäleitä.


Ja jumalattomuus on nimeltään tiede.


(kaikki käy, oli Jumalasta tai tieteestä tai omasta päästä, kunhan todistus palvelee käsitystä johon joka tapauksessa uskoo, kylän teologia on täikammalla haraamista, siivotaan sopimattomat ajatukset ja samalla lähtee tukkakin päästä).




Ihmiset juoruilevat, kokoontuvat kirkkoon ja paikalliseen pubiin, kirjassa eletään englantilaisessa maaseutumaisemassa marraskuusta kevääseen.

Jossain arviossa tätä kirjaa kutsuttiin viileäksi, en ymmärtänyt. Sen sijaan rakastin hahmoja jotka kappaleiden alussa esittelevät itsensä:



(ALICE herää,
      nukuin vaikka on iltapäivä tai ilta, naiset puhuvat alakerrassa ja kohta taas on aika mennä nukkumaan, uni ei karise päästä vaikka näen harmaat tapetit ja tummat samettiverhot hämärässä värit ovat pudonneet, nousen vuoteesta ja katson ikkunasta, aina vain on marraskuu tympeä kuukausi kuin seisoisi tienvarressa eikä kukaan huoli kyytiin
     unessani oli tuntematon mies mutta minä rakastin häntä
me kävelimme joelle ja nousimme kapeaan veneeseen, surettaa ja on ikävä, jos nukahtaisin uudelleen ja menisin samaan uneen, vaan niin ei käy koskaan, minulla oli ylläni se vaaleankeltainen ja vähän vanhanaikainen leninki josta en oikeastaan pidä, oli kesä, niityllä kasvoi punaisia kurjenpolvia ja joen pinnalla kellui lumpeenlehtiä jotka näyttävät isoilta jalanjäljiltä, äkkiä en muista minkä näköinen mies oli
      Herää heräämästä päästyä! huuhdon kasvot vedellä ja harjaan hiukset. Oi, oi, oi kun Sarah Hamilton sanoo sielut näen mielessäni kosteat lakanat jotka tyynenä päivänä riippuvat velttoina pyykkinarulla)






Runollinen, satiirinen, omintakeisella kielellä ja rytmillä kirjoitettu pikku kirja, paino tulee yhteiskunnan, kyläyhteisön, ihmisyyden hyvistä ja huonoista,

henki ja aine käyvät taistoa mutta myös keskustelua,

moderni maailma on aivan nurkan takana, kirkon lattiat tomuiset ja talven kosteassa ilmassa tuoksahtaa home

ja ihmisyyden,

olemassaolon suuret ja pienet kysymykset

kenelle annetaan, kuka ansaitsee, vahva vai heikko






"elämisen pakkoa ei hetkeen muista jos on muutakin tekemistä." 




Uusi viikkoni alkaa aamusta jolloin kattopeltien päällä on hento kerros lunta

joku asiakas kertoo, että koko maanantai on ollut katastrofaalinen mylläkkä, päivystysten odotushuoneet täynnä nilkkansa nyrjäyttäneitä

kun on se lumen alla piilevä musta jää!


Nyökyttelen, mutta ihmettelen hiljaa mielessäni, sillä minun maanantaini oli ollut sumuinen ja matalalta soiva hiljainen humina

jossa isoroballa seison ja tuijotan kukkakaupan suurista ikkunoista sisään, en uskalla avata ovea koska tuntuu kuin voisin muuttua peukaloiseksi pelkästä tarpeestani ottaa kengät pois ja työntää varpaani ensimmäiseen kukkaruukkuun



ja katselen ulkona laatikoissaan pullottavia kukkasipuleita,

tekisi mieli ostaa ne kaikki.






Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri päättyy kymmensivuiseen kuvaukseen kevätpäivästä, ja toivoisin että voisin kirjoittaa sen tähän kokonaan.

Mutta en, parempi kuitenkin lukea koko kirja.


(AURINKO kiipeää korkeammalle ja haihduttaa yön viileyden ojista ja kyntövaoista,
     puiden alla sinililjat työntävät tieltään kuivat lehdet ja ohuesta varresta kasvavat kellot peittävät metsänpohjan sineen, valoisat nurmikot kukkivat narsisseja, satoja, tuhansia narsisseja joiden teriöiden kirkkaankeltaiset torvet ja oranssit maljat ja kiekot kääntyvät aurinkoon ja levittävät tuoksunsa ilmaan,
    kiuru ponnahtaa heinikosta ja nousee pitkää säveltä laulaen kohti taivaan haaleansinistä lakea, peippo tammen oksanhaarassa päästää nousevan säkeen ja varpuset tirskuttavat rautatammipensaikossa
    kun tuuli käy lounaasta ja lämmin ja kylmä virtaus metsän ja kirkon välissä kohtaavat, naakat tarttuvat pyörteeseen ja liitävät nurinpäin, nousevat siiville vastatuuleen ja laskettelevat ylösalaisin vatsa taivasta päin, kja, kja, kja, kunnes
    linnunsilmään osuu orapihlajan piikkiin takertunut tuulenvirissä värisevä punainen lanka, naakka irtoaa pyörteestä, laskeutuu, nokkaisee, lentää ylös torniin ja vie langan pesään,
    harakka pyrähtää katolta aidalle ja aidalta nurmikolle ja maassa sen nokka töytäisee himmeäpintaista ruskeaa turvonnutta kastanjan pähkinää jonka kuoren halkeamasta työntyy tanakan vaaleankeltaisen varren päässä kaksi vihreää lehteä,


                                                                          - - - - - - -


     kun karvainen nokkosperhonen laskeutuu auringon lämmittämälle harmaanruskealle kivelle ja sulkee ruosteenpunaiset keltatäpläiset ja mustatäpläiset siipensä joiden reunoissa on kirkkaansiniset pilkut se on siivet supussa kiven värinen).




ps. Kaikki sulkumerkkien sisällä oleva teksti: Kristina Carlson, Herra Darwinin puutarhuri.

Olen muuten jotenkin äärimmäisen kiitollinen siitä että on olemassa tällaisia kirjoja. Kun olen aina tiennyt ettei minusta olisi runoilijaksi, eikä romaanikirjailijaksi, ei novelisitiksikaan (kokeiltu on) - niin vaikka en kuunaan päivänä kirjoittaisi enää koskaan mitään, tuntuu lohdulliselta ajatella että jollain, jossain, on tapa käyttää kieltä niin että tunnistan.
Silloin kun vielä kirjoitin joskus pitkiä kirjeitä eräälle hillityn hallitulle henkilölle, niissä oli ehkä toisinaan vähän jotain samaa pakotonta (ja pilkutonta!)
 - toki huomattavasti vaatimattomammin.


15. helmikuuta 2017

Pretzel logic




Muutamaan kertaan olen sen saattanut täälläkin mainita. Sen että kuulun lajiin josta käytän nimeä sosiaalinen introvertti. Tulkitsen sen kohdallani tarkoittamaan seuraavia asioita: hyvin puhelias, empaattinen, ihmisläheinen. Sekä seuraavia: yksin viihtyvä, epäsosiaalinen, arka. Lyhyesti siis sellainen joka saattaa koko päivän jutella ja höpötellä toisten kanssa, olla aidosti kiinnostunut siitä mitä sillä toisella on sanottavana, olla utelias, nopea, iloinen, avoin.

Ja sitten seuraavassa hetkessä se sama nainen on hiljainen, omissa oloissaan viihtyvä. Karttaa kaikkia ihmiskontakteja, väsyy kaikkeen turhaan puheeseen, sitä ei juurikaan kiinnosta kenenkään mielipide mistään. Se istuu mielellään tuntikausia kotona nenä kiinni kirjassa, tai lähtee metsään tai koluamaan rantoja. Luuhaamaan. Yksin.

Aina olen myös tehnyt naisvaltaisilla aloilla työkseni jotain sellaista joka vaatii ihmissuhdetaitoja, halua olla lähellä toisia ihmisiä. Ja aina olen ollut vapaa-ajallani jonkin sortin erakko. Ei pariskuntaystäviä, ei tyttöporukoita joiden kanssa vietettäisiin "tyttöjen iltaa." (Ajatus tyttöjen illasta saa aikaan lähinnä pakokauhun... - olen yleensä aina keksinyt jonkin syyn olla osallistumatta mm. työpaikkojen pikkujouluihin sun muihin virkistystapahtumiin...). Naispuoliset ystäväni ovat joko perheenjäseniäni, tai ihmisiä joihin olen tutustunut noin neljäkymmentävuotiaana, lähinnä työn kautta.

Minulla on myös ystävä jonka olen tavannut vain yhden kerran kasvotusten.

Lapsenakaan en harrastanut kavereita. Nuorena parhaat kaverini (ne kaksi) olivat poikapuolisia koulukavereita, ja oikeastaan vain koulupäivien ajan.



Tämä on kai jonkinsortin johdantoa. Sille että olen ihmisihminen joka ei oikeastaan edes tykkää ihmisistä, nainen joka ei oikeastaan pidä kovinkaan paljon naisista, tai ainakin on hyvin valikoiva. Mutta joka on aivan ehdottomasti feministi.






Eräänä aamuna lueskelin hesarista juttua Margaret Atwoodin dystopiasta vuodelta 1986, romaanista nimeltä Orjattaresi. Atwoodin dystopiassa yhteiskunnallista valtaa pitävät fundamentalistiset kristityt, naisilla ei ole mitään sanomista omiin elämänkohtaloihinsa, he ovat joko ylimystönaisia joiden tehtävä on lisääntyä, tai orjattaria joiden tehtävä on palvella ja lisääntyä. Naisilla ei ole omaa nimeä, keskinäiset ystävyyssuhteet on kielletty, seksuaalisuus häpeällistä ja tuomittavaa.

Viime aikoina Orjattaresi sekä mm. Orwellin 1984 ovat pompanneet jälleen kirjamyyntilistojen kärkeen. Niistä on tullut ajankohtaisia Yhdysvaltojen poliittisen tilanteen vuoksi. Huoli nimenomaan tyttöjen ja naisten puolesta kasvaa; Trump on presidenttikautensa ensimmäisen kuukauden aikana mm. evännyt rahoituksen jokaiselta järjestöltä jonka julkaisuissa edes mainitaan sana abortti. Seksuaalivalistusta uhataan vähentää, seksuaalivähemmistöille tarjotaan tueksi "eheyttämiskursseja" ja kouluissa halutaan opetettavan kreationismia - luomisoppia siis.

Atwoodin hurja dystopia ei äkkiä tunnukaan niin kovin hurjalta.
Todellisuus on aina tarua ihmeellisempää.





En muuten puhunut aivan totta tuossa aiemmin. Oli minulla nuorena yksi tyttöpuolinen ystävä. Hän tuli samalle luokalle yläasteen 8.:lla. Puheessa oli vahva itäsuomimurre, käet oli taskussa ja miulle ja siulle molemmille oli yhteistä se, että karsastimme yleistä normia siitä millaisia tyttöjen tuli olla.






Sillä oli paksu maantienruskea letti niskaan letitettynä, keskipääjakaus, huono iho, lenkkarit jalassa ja päällä liian iso villapaita tai huppari. Harmaa tai musta. Se oli älykäs ja hyvä koulussa. Huumori oli kuivaa ja sarkastista, käsiala oli pientä ja pikkutarkkaa, pystyä ja pyöreää.




Eikä se  puhunut kenellekään mitään, se ei reagoinut niihin jotka pilkkasivat. Kukaan ei olisi ikinä uskonut että omassa huoneessaan sen korvalappustereoissa soi monimutkaisesti sanoitettu englanninkielinen hip hop. Se oli hirveän itsepäinen ja ehdoton. Ankara itseään kohtaan ja piti asiat omana tietonaan.
Ja minä, se joka en välittänyt kavereista, kiinnostuin välittömästi. Tuntui kuin vastassani olisi ollut paketti jossa lukee "ratkaise arvoitus." Ja paketti, jonka kyljessä olisi ollut kaikki nämä tarrat:




avaaminen omalla vastuulla

tämä puoli ylöspäin


särkyvää.




Ominaisuus, jossa pinnan alla on aina jotain muuta. On kuin katsoisi lasin läpi, toiselle puolelle. Näkee jotain jota ei olisi kenties tarkoitus nähdä. Vain pari kertaa sellaista on tullut vastaan toisen ihmisen muodossa. Ajatuksia, sanoja, piilopaikkoja metsässä. Ja siellä se on, jokin yhteinen paikka, toinen maailma. Jokin eriskummallinen yhdistelmä äärimmäistä vahvuutta ja äärimmäistä häilyvyyttä. Voimakas tahto, ja jotain joka ei ole surua, mutta kumminkin ehkä on.

Kahdeksasluokkalaisena motiivini oli repiä toinen pois suojakuorestaan, puolustaa, ystävystyä, tutustua, päästä toisen otsaluun sisäpuolelle, kuulla mitä se ajattelee. Koska tiesin sen ajattelevan. Koko ajan. Sillä oli terävä pää, terävämpi kuin minun. Tuntui kuin olisin ollut ainoa joka huomasi.

Ja tulihan meistä ystäviä.



Eikä kukaan ole sittemmin saanut minua yhtä tehokkaasti raivon partaalle!




Joka kerta kun ystäväni vaikeni, minä avasin suuni. Joka kerta kun hän nieli nöyryytyksen hiljaa, minä halusin kiivetä barrikadeille ja huutaa. Vielä minuakin epäsosiaalisempi tyttö nosti yllättäen minussa esiin sarvet ja hampaat, ja sitä myöten viimeistään heräsin huomaamaan omassa perheessäni ja koko ympäröivässä maailmassa uinuvat epätasa-arvoiset tavat ja tottumukset.
Ymmärsin kyllä myös, että joskus jotkut alistumisen tyyppiseen käytökseen johtaneet asiat ovat voineet tapahtua niin kaukana lapsuudessa, ettei 15-vuotias tyttö voinut niitä korjata. Niin minä silti ajattelin tekeväni; yhdessä me muuttaisimme pois kotoa, pieneen kaupunkiasuntoon, ja näyttäisimme kaikille. Yliopistoon, hän englanniksi, minä suomeksi. Jane Austenia ja Edith Södergrania. Tahdoin kaataa kaikki maailman muurit, päästää ihan kaiken valloilleen, valloittaa.



Ja minä puolustaisin sinua kaikelta.




Päädyin seurustelemaan ystäväni isoveljen kanssa. Yläaste päättyi, samoin lukio. Vuodet kuluivat, molemmat muuttivat pois kotoaan, lettipäinen pääsi yliopistoon, minä en. Ja kun arki tulee mukaan kuvaan, aikuisuus, parisuhteet, erot, uudet parisuhteet... Yhtäkkiä sitä on niin kovin etäällä. Huomaa toisenkin olevan jo äiti,

eikä meistä kumpikaan ollut sellainen joka jaksaa puhua lasten neuvolakäynneistä, vaippamerkeistä. Sillä me olimme ne jotka pimeässä huoneessa puhuivat aivan jostain muusta -



Koko Maailmasta. Koko Maailman kaikista asioista jotka ikinä on kirjoitettu rivien välisiin tiloihin.



Kyllä me aluksi koetimme istua kahvipöydässä ja puhua kuten muutkin, aikuiset. Se tuntui kummalliselta. En minä osannut.



Viimeisen kerran tapasimme hänen viittä vaille valmiissa omakotitalossaan. Minulla oli yksi lapsi ja vaimo, hänellä siinä vaiheessa neljä lasta ja mies.


Ja sitten minä vain lakkasin ottamasta yhteyttä.




Aamulla lukiessani sitä hesarin artikkelia Atwoodin Orjatar-romaanista, ovat aamupalaa väsäävä poikani ja mieheni päätyneet tällaiseen keskusteluun:


joo, mä niin haluisin koittaa olla yhen päivän ajan nainen - ja sit niinku olla kaikkien kaa - et tietäsin millasta se on - olla nainen siis.. mut en mä oikeesti haluis olla nainen....siis kokonaan... siis ihan jos ajattelee yhteiskunnallisestiki... Mä koen että mulla on enemmän vaikutusmahdollisuuksia miehenä... Ja sit kaikki paineet mitä naisilla on, ulkonäkö ja äitiys ja menkat ja huonompi palkkaus ja... Tai jos olis kaunis nainen, niin sitte ehkä! Tai se olis mielenkiintosta, ei tarttis tehdä mitään, sais vaan kaiken mitä haluis koska on hyvännäkönen! Vaikka mä kyl varmaan kyllästyisin sellaseen? En mä ainakaan mikään vaikutusvaltainen nainen haluis olla. Sit kaikki vihais. Paitsi ehkä Tarja Halonen, siitä tykkää kaikki...

Puolihuumoripitoisen pohdintapläjäyksen jälkeen parikymppinen poikani tulee siihen tulokseen, että naisilla on sosiaalisissa suhteissa kaikki valta. Ne päättää kaikesta.




Sukupuoli on merkillinen juttu. Se läpäisee niin paljon tasoja, se määrittää niin kovin montaa asiaa. Siihen liittyy aivan valtavasti stereotypioita ja mahdollisuuksia vallankäyttöön. Minun äitini on onnistunut toisinaan olemaan sovinistisin tuntemani henkilö, ja nimenomaan naisia kohtaan. Ystäväni äiti ei voinut silloin aikanaan sietää minua. Hän julisti avoimesti mm. lausetta "Et voi tietää millaista on olla nainen, ennen kuin olet synnyttänyt pojan." Tyttärensä kuullen.
Tunnen miehiä jotka ovat aidosti feministejä, ja myös sellaisia jotka jopa mystifioivat naisia -ajattelevat meidän olevan jotenkin automaattisesti "parempia ihmisiä" naiseutemme vuoksi. Tiedän olevan sellaisiakin joille naisella on vain välineellinen arvo. Olen ollut parisuhteessakin molempien sukupuolten kanssa, enkä varsinaisesti osaa kertoa mikä se ero on.  Onko se poikani mainitsema valta, sitä sosiaalista piilovaltaa jota naiset käyttävät? Sitä jota äiti tuputtaa vaihtoehdoksi vieläkin? Kyllä minäkin sitä kuulen, naisporukat kaupoissa ja kahviloissa, miten jotkut puhuvat miehistään holhoavaan ja alentuvaan sävyyn.


Omasta mielestäni erot ovat useimmiten kuitenkin suurempia yksilöiden kuin minkään tiettyjen ryhmien välillä.






Eräänä päivänä, ihan hiljan, törmäsin sitten aivan odottamatta yläasteaikaiseen ystävääni. Ensin en tunnistanut, mutta kun tunnistin, astuin välittömästi ne pari askelta, otin kiinni, kiersin käsivarteni ympäri, niin kuin mitään aikaa ei välissä olisi ollutkaan. Tuli liikutuksen kyynelet, jotka häipyivät nopeasti ja vaihtuivat siihen että naurattaa.


Ensitapaamisestamme on 28 vuotta.


Olisi puolisen tuntia aikaa ennen kuin hänen täytyisi lähteä.


Ja edelleen minä tuijotan niihin silmiin, näen vieläkin läpi. Ja viidessä minuutissa turhaudun aikuisten tapaan keskustella -



siitä kuinka vanhin on armeijassa kuinka se ja se lapsi harrastaa sitä ja sitä

nuorin on kolmevuotias

kysyn hänen perheestään, koska niin kuuluu tehdä





ja sitten

ootko sä onnellinen?





Tapitan ja tapitan, koetan nähdä ja kuulla ympäripyöreän vastauksen läpi, tajuan että itsekin vedän omaa rooliani

ja sitten kun on aika lähteä, vedän vielä syliin

sillä siten voin pakottaa toisen siihen yhteiseen tilaan

siihen joka aina on.





Mietin vapautta.



Kahdenlaista vapautta. Rakennettua ja perustuksiin asti purettua. Mietin äitiäni jonka mielestä suurinta vapautta on omata salainen sisäinen maailma puolisolta piilossa, että on aivan luonnollista ettei yli kolmekymmentä vuotta rinnalla olleelle miehelle voi mitenkään kertoa todellisia ajatuksiaan, haaveitaan, unelmiaan.



Mikseivät ihmiset koe olevansa turvassa toistensa kanssa? Miksei asioita voi sanoa niin kuin ne ovat?



Mietin ystävääni. Onko hänen vapautensa valittua, rakennettua, vai perustuksiin saakka purettua? Saako sellaista kysyä, saako sellaiseen odottaa vastausta?






Kaiken epämääräisen ajatusvyyhdin seasta jää käteen se, että minä kai olen valinnut kysyä kun mieli tekee, ja vastata suoraan jos kysytään. Rakastaa.

Sillä mitään takeita mistäänhän ei koskaan ole, on vain se mitä näet niissä toisissa silmissä. Ja sen näkee vain niin kovin harvoin; ystävyyden - sisaruuden.






                        My idea of feminism is self-determination, and it's very open-ended: 
                every woman has the right to become herself, and do whatever she needs to do.
                                 
                                  Either you are a feminist or you are a sexist/misogynist. 
                                                   There is no box marked "other."



                                                                    Ani DiFranco


6. helmikuuta 2017

sunnuntaimaanantai



Klo. 9.20, sunnuntai maanantai aamu. 

Raidallinen tyttökissa nukkuu sikeästi vasemman käsivarteni päällä. Siirrän lämmintä ja vetelää kissaa hiukan, hivutan käteni sen alta. Silmät kiinni, unissaan, se ojentaa tassuaan, asettaa toisen tassunsa olkapäälleni. Siirrän tassua ja kissa kääntää kylkeä.

Vedän villasukat jalkaan ja hiippailen vessaan.

Hetken kuluttua harmaaraidallinen poikakissa työntää hipihiljaa tassunsa ovenrakoon, pujahtaa sisälle vessaan, hyppää normaalille aamurutiinipaikalleen pesukoneen päälle. Se odottaa että huuhtaisen kasvoni viileällä vedellä, sitten se nousee puolittain takajaloilleen ja ojentaa etutassunsa minua vasten. Toinen etutassu on jo olkapäällä, kun se puolittain kiipeää syliini. Tyttökissaan verrattuna karkeaturkkinen, ja puolet painavampi, kuutisen kiloa painava kehruumoottori painautuu olkaani, rintakeääni ja kaulaani vasten. Kissa painaa märän nenänsä jonnekin kaulaan, hiusten sekaan, pitää kiinni olkapäästä, kehrää. Siinä viivytään muutama minuutti, kuten aina.


Vessasta tullessani mustavalkoinen vanhuskissakin on jo hereillä. Se seisoo huojuvin jaloin keittiössä, nojaa toista lonkkaansa alakaapistoon.

Tyttökissa on kaivautunut pois peitoista, istuu ikkunalaudalla odottamassa että avaisin kaihtimet.


Vedän villatakin hihaa käsivarren suojaksi, mittailen vanhan kissan lääkedosetista aamulääkkeet. Kilpirauhanen, verenpaine, ihmistenkin käyttämää jauhetta vatsan toimintaan. Olemme luopuneet melkein kokonaan munuaissairaan kissan erikoisruokavaliosta, sillä on tärkeää että alipainoinen vanha kissa söisi edes jotain, ja ruokansa mukana myös lääkkeensä.

Nojailen keittiön kaappeihin, haukottelen. Vahdin että kaikki syövät omista kupeistaan.

Kolme kehruumoottoria hurisee, kaikki omilla äänillään.


Minua nukuttaa. On tulossa kaunis pakkaspäivä.

Olen nukkunut viimeaikoina liian vähän. Ilman mitään sen suurempaa syytä en oikein ole saanut iltaisin unta, ja olen heräillyt aamuisinkin kummallisiin aikoihin.

Mutta sää on ollut viime aikoina sellainen, että se enteilee jo karhujen talviuniajan loppumista.

Silloin minäkin aina haen omaa rytmiäni uudelleen.

Ja nyt, koska voin, menen takaisin sänkyyn. Nukun tunnin ylimääräiset unet, jonka jälkeen laitan teen hautumaan pannumyssyn alle.



Teekupin äärellä avaan hesarin, pitkästä aikaa. Joskus aikanaan se tuli postiluukusta joka aamu, ei tosin enää moneen vuoteen. Nyt, ystävän esimerkin innoittamana tartuin testin vuoksi viikonlopputarjoukseen. Jatkossa lauantaisin ja sunnuntaisin tulee paperilehti, ja luulen että ehdin juuri viikon aikana lukea ne läpi, viihdyttää hiukan itseäni pikkuhiljaa yhä varhaisempaan aikaan alkavina aamuina.

Puolilta päivin olen lehteillyt jo Harpers Bazaarin kuviakin.

Aurinko tulvii sisälle ikkunasta. Pitäisi imuroida.




Unelias kerrostalo, tuntuu kuin kuulisin sen hiljaisuuden. Kaikki muut ovat töissä tai koulussa. Vain minä ja saman kerroksen eläkkeellä oleva venäläisrouva olemme täällä.

Paitsi poikani, joka taksikurssin suorittamisen jälkeen vielä viettää vapaapäiviä. Keskipäivän  auringonpaisteen ollessa kirkkaimmillaan kömpii omasta huoneestaan kahvinkeittopuuhiin.



Tämä on hyvä näin. Paras.

Tuntuu että kaikki on paikoillaan, järjestyksessä. Minulla nykyisin aina viikossa tämä yksi päivä, oman valintani mukaan maanantai tai sunnuntai, jolloin voin vain antaa ajan kulua. Teen minä tänään vielä hiukan töitäkin, mutta en "kello kaulassa."


Harmaaraidallinen Matroskin alkaa pikkuhiljaa näyttää harmaantuneelta papalta.


Vanhalla keittiövaa'alla on sama nimi kuin tyttökissalla. Harmi ettei vaakaa voi oikein käyttää kissan punnitsemiseen. Freija on nimittäin pullevoitunut huomattavasti...


Kaappia vasten nojaa vanha opetustaulu. Vierailimme eilen siskon kanssa uudella Holvikellarin sunnuntaikirppiksellä, ja siellä oli myös kylmä halli jossa myytiin erilaisia lavastevuokraamotyyppisiä esineitä; puolitoistametrisistä avaruusolennoista vanhoihin kyltteihin. 

Kylmässä viimassa sitten yritin estää lintujeni lähtemistä tuulen mukana, kun siskon kanssa sompailimme tukkutorin alueella.



Leikkejä ja päiväunia.




Tuntuu hyvältä olla kotona.

1. helmikuuta 2017

Aikuisuuden tekosyyt





Tahdoin ottaa kuvan nallekarhusta jonka tilasin ystävältäni. 


Sadan venäläisen villahuivin naisena, en näemmä osaa luopua ainoastakaan huivista. Siitäkään, jonka väritys on ihana, mutta vihreän sävy liian vihreä minulle. 

Niinpä huivista tehdään nallekarhu - mishki.



Kun nalle on poseerannut keittokomerossani kaalipiiraan kanssa, kun olen siirtänyt kuvat koneelle, silloin huomaan kuinka-todella-aivan-tosissani-oikeasti-en-pidä-

en-sitten-ollenkaan

noista kammottavista kaakeleista ja niiden välisistä metallihirvityslistoista, noista muovipintaisen näköisistä surullisista suorakaiteen muotoisista -

Miten ihmeessä en joka päivä niitä katsoessani ajattele - hui kammotus mitkä kaakelit!


No enpä tietenkään. Sillä minä olen järkevä aikuinen. Asun vuokralla, eli mitä järkeä on satsata vaivaisia pennosiaan, kallisarvoista aikaansa tai yltympäriinsä muutoinkin rönsyäviä projektienergioitaan...johonkin joka ei edes ole omaa?

Saan itseni kiinni. Selittelyistä ja tekosyistä joista en pidä niistäkään, itseasiassa pidän niistä vielä vähemmän kuin keittiön rumista kaakeleista. Sillä totuus on, että olen asunut tässä asunnossa jo kohta kuusi (?) vuotta. Kuusi vuotta olen asunut, kutsunut asuntoa kodikseni, kokenut sen kodikseni, mutta silti en ole tehnyt (kaakeli/keittiö-) asian hyväksi yhtään mitään. En sittenkään, vaikka minulla on mm. (varmaan kymmenen vuotta sitten?) siskon vanhan kodin taloyhtiön roskalavalta pelastettuja, poltetun punervan sävyisiä, ihania käsintehtyjä kaakeleita piilotettuna vinttiin. Siellä ne ovat lojuneet, odottamassa. Odottamassa mitä?

Jos olen kohta 43-vuotias, enkä eläessäni ole kokenut olevani taloudellisesti siinä tilanteessa että voisin edes harkita ostavani omaa asuntoa. Jos minulla on tuttu ja luotettava vuokranantaja, joka on aina antanut luvan maalata seiniä tai tehdä pieniä muutoksia muutenkin...


Näin omaksutut oletukset, pinttyneet ajatuskuviot, omistussuhteisiin perustuva maailma... Näin ne kiepauttavat ei-omistamiseen kallellaan olevan ihmisen oman ajattelun pois päältä.

Mitä väliä sillä oikeasti olisi, jos kohentaisin jonkun toisen omistaman asunnon ulkonäköä, jotta itse viihtyisin paremmin? Menisivätkö rahani, aikani ja energiani muka oikeasti hukkaan?

Ihan kuin muutenkaan saisin vaikka niitä italialaisia käsintehtyjä laattoja kanssani mukaan hautaan...


2.10.1898 

Kävelin eilen yksin Meudonissa ja kärsin vieläkin, koska niveliä kolottaa ja kylmänväreet ravistelevat luita, sillä lämpötila oli vain +9 ja alkoi sataa jäätävää vettä, joka kasteli minut villakankaisen takin läpi alusvaatteita myöten, mutta en voinut kesken matkan kääntyä takaisinkaan, joten tulin pahalle tuulelle, ja ikävät ajatukset nousivat mieleen, vaikka yleenä metsässä käveleminen on paras keino niiden haihduttamiseksi. Minulla ei ole hyviä muistoja, minulla on vain huonoja, ja kadehdin ihmisiä, jotka ovat eläneet sellaista elämää, että voivat lämmitellä muistojensa ääressä. Tienvarteen oli pinottu valkopyökkitukkeja. On väärin, että yksityinen ihminen voi omistaa metsän ja väittää polkuja, puita, pensaita, ruohoa ja multaa omaisuudekseen, ja hän saa pystyttää aitoja ja portin, jossa lukee privé, accès interdit. 

Omistaako hän myös varikset ja harakat, jäkälät, sontiaiset?

.....Lämmitin vettä ja sekoitin siihen sokeria ja kaksi lusikallista konjakkia, jotta vilu hellittäisi. Vaatteeni haisevat, joten minun on pakko pyytää rouva L. hakemaan pyykit.


Ostin kirpparilta (2,50€) Kristina Carlsonin kirjan Willian N. päiväkirja. (Siitä tuo lainapätkä).

Se on mitä mainioin pikku kirja! Hymyilen sitä lukiessani, vaikka kertoja lähinnä kirjaa ylös syömiään ruoka-annoksia, naapurin vanhan rouva Apfelbaumin toilailuja, säätiloja, havaintoja Pariisin kahviloiden milloin mureista taikka sitkeistä lihapadoista... Luvut ovat lyhyitä, päiväyksillä varustettuja päiväkirjamerkintöjä, joissakin niistä mainitaan heti alkuunsa (sulkuihin) "ei muistelmiin."



Olen aivan heikkona William Nylanderiin.


Kirjassa kertojaminällä on William Nylanderin (1822-1899), suomalaisen kasvitieteen uranuurtajan ja kansainvälisesti merkittävän jäkälätutkijan nimi. Carlson on käyttänyt kirjassaan oikean Nylanderin elämänvaiheita, mutta itse muistiinpanot ovat täysin fiktiivisiä.

Carlsonin Nylander on omalaatuinen tiedemies joka ei lue fiktiota tai ymmärrä ihmisluonnon tunnepuolta. Silti hän käyttää tolkuttomasti aikaa mm. sen pohtimiseen, kuinka unohdettu hän itse on tiedepiireissä, tai siihen, kuinka professori sen ja sen tutkimukset ovat aivan humpuukia. Nylander on yksinelävä, kitkerästi katkeroitunut vanhempi nukkavieru mies, joka kirjoittaa keväisin päiväkirjaansa odottavansa kovasti narsissien puhkeamista.




Kuten sanoin, olen aivan heikkona William Nylanderiin.

Enkä vähiten keittiöni rumien kaakeleiden vuoksi.

Jos purkaisin pois rumat kaakelit, ja tekisin ihan itse tilalle jotain kauniimpaa, olisin kai juuri sellainen henkilö jota suloinen William Nylander kadehtisi. Henkilö joka on elänyt sellaisen elämän, että voi lämmitellä kauniiden muistojensa äärellä.

Tai tehdä jotain, ihan vain omaksi ilokseen.




(Kaakelit, jotka ovat "abstraktia laatua"?)



Herra Nylander kuvittelee kirjassa monen monituista kertaa, kuinka hänestä puhuttaisiin kuolemansa jälkeen, muistaisiko kukaan hänen tutkimustyötään, katoaisiko hän jäljettömiin kuten Andréen retkikunta.

Ja miten kävisi jäkälien?



23.10.1898

Vaikka keskusteluni abbé H:n kanssa olivat tieteellisiä, joskus hän käytti sanoja "ilo" ja "onni" (kuten kirkonmiehet tekevät). Tiedän mitä sanat tarkoittavat, mutta minulta puuttuu jokin rauhanen tai kenties kokonainen sisäelin, sillä ilo ja onni ovat minulle vieraita. Kun H. puhui "onnesta" näin mielessäni purjeveneen, joka tuulettomana päivänä kelluu merenlahdella. Tyven on ehkä se onni, jota ihmiset tavoittelevat, mutta minulle se on kauhistus. Ihmiset jotka tavoittelevat "onnea" mittaavat sen mukaan, miten he saavat nälkänsä, janonsa, sukuviettinsä ja seuraelämään kuuluvan turhamaisuutensa tyydytettyä. 

Heillä ei ole intohimoja, jotka olisivat abstraktia laatua.


19.11.1989

Söin ison lautasellisen C:n lihapataa, joka oli vielä hvvää, söin myös tuoretta leipää ja join puoli pullollista (!) bordeauxia, joten olen täysi ja pullea kuin punkki!


En tiennyt olevani muiden ominaisuuksieni lisäksi nainen, joka viihtyy vaaleassa villakangastakissa.  Mutta tätä en voinut ohittaa. Takin nimi on "Betty Rose", se on vaaleaa, kauniisti laskeutuvaa villasekoitetta, ja leikattu 70-lukulaisittain, sillä sieltähän se on. Yläosa on tiukasti istuva ja naisellinen, selkäkappaleeseen on tikattu kaunis vyötärölle laskeutuva malli, josta helma aukeaa leveäksi miltei puolipohkeeseen. Takissa on kauniit, suurehkot kaulukset, epätavalliset taskujen yksityiskohdat, ja kun sen pukee päälle, tuntuu kuin joku olisi äkkiä sytyttänyt valot. Takki maksoi 28€, ja olen käyttänyt sitä joka päivä.


Vielä William N:stä. Jostain syystä kirja sai minut ajattelemaan runoilija Jacques Prévert:iä.




Avenue des Gobelinsin puujonojen lomaan

Marmoripatsas vie minut kädestä pitäen

On sunnuntai ja elokuvateatterit täynnä

Oksilla linnut katselevat ihmisten puuhia

Patsas suutelee minua mutta kukaan ei sitä näe

Paitsi sokea lapsi joka osoittaa meitä kahta.



Rumat kaakelit saavat lähteä, jonain päivänä, päivänä muutamana. 



(Ovat muistojeni lehdet kuolleet, ne mennessään vei tuulonen...) - hyräilee jäkälätutkija William N. - kulkiessaan yksin pitkin Pariisin katuja.




Täten omistan tämän herra William N:lle. Sanoittaja on Jacques Prévert, kuinkas muuten.