[undine: the elemental being of water]

29. maaliskuuta 2017

Olga


On valoisaa kun lähden töistä kotiin.

Ylämäessä katson kun tuuli huojuttaa aidan takana leikkipuiston mäessä kasvavia pensaita. Ne harottavat ympäriinsä kuin takkuiset hiukset, ne ovat mustaa ja punertavaa ja ruskeaa kuin maa. Näen pienet, tiheästi oksia ympäröivät piikit, ne peittävät oksat tyvestä latvaan, suurimmat niistä ovat kolmiomaisia, kissankynnen muotoisia, teräviä valoa vasten.

(Oikeasti en voi erottaa piikkejä näin kaukaa).

Astun kaiteen yli, ensin yksi jalka, sitten toinen. (Tulee mieleen se kun lapsena aitojen yli piti koettaa hypätä sillä tavalla sivuttain, kuin nelijalkainen estejuoksija, molemmat jalat yhtäaikaa).

Saappaan kanta juuttuu mutaiseen kylmään maahan. Ruusupensaiden lomassa kulkee polku joka ei johda mihinkään. Koulun pihalla on muutama auto, hetken ajattelen jonkun ehkä katselevan minua ikkunasta.

(Ruusut olisivat alkukesästä valkeita, niissä olisi hennon vaaleanpunerva sisus ja sadat pörriäiset saapuisivat asumaan niihin ja sitten koko pensaikko humisisi ja surisisi aivan omalla taajuudellaan. Se ei olisi kaupungin ääni, se olisi unien ääni ja luonnon ja ihan omansa).

Näen puun taipuneen rungon samantien. Se ei ole ainoastaan taipunut, vaan se on haljennut, repeytynyt juuresta kahtia. Sen maahan painunut puolikas on kuiva ja paikallaan, mutta oksien kärjissä on punertavaa sävyä. Katkaisen pienen oksan, se rapsahtaa poikki kuin kuivunut olki. Katson oksan katkeamiskohtaa - kun haistan, tuoksuu se vielä hienoisesti jollekin. Otan oksan mukaani, astun takaisin aidan oikealle puolelle, joku astuu ulos naapurirapun ovesta. Katson muualle ja muutun näkymättämäksi.

Kotona laitan oksan ikkunalaudalle, sellaiseen lasipulloon jossa on vanhanaikainen mehupullon korkki. Katselen vanhaa Vichypulloakin, siinä on kellastunut etiketti ja sen posliininen korkki on haljennut irti metallilangoistaan.


Olen edellisenä viikonloppuna kääntänyt toisen kirjahyllyn väärinpäin. Se lepää kyljellään lattialla, mies on tehnyt puuritilän palasista kiilat, sillä lattia viettää. Toinen kirjahylly on nostettu kyljellään makaavan päälle, katon ja hyllyn väliin jää vain parisenkymmentä senttiä.

Olen tyhjentänyt ensin kaikki kirjat, pinonnut ne lattialle, pöydälle, tuoleille. Olen pyyhkinyt osasta pölyt, pyöritellyt. Täyttänyt yhden ikeakassillisen kirjoilla, ja kassi kirjoineen on kannettu ensin alakerran divariin, loput Fidaan.

Hyllyt täyttyvät silti nopeasti. Täytän alaosan "väärinpäinhyllyä" kuin tekisin palapeliä.

Osaan tämän vieläkin, arvioida kirjojen koot ja paksuudet, tehdä kauniit rivit ja sopivat poikkipinot.


Mietin miksi jotkut liikeradat tuntuvat jäävän ikuisiksi ajoiksi lihasmuistiin, kuten kirjojen asettelu, neulominen.
Vai onko se valikoitua? Perustuuko se rakkauteen, rakkauden toistoon. Vai olenko minä pinonnut kirjoja rinnakkaismaailmoissani, eri aikatasoissa ja unissa

niissäkin kai pinoan kirjoja - siksi ei tarvinnut opettaakaan, silloin kun menin kirjakauppaan töihin.


Hylly on nyt suuren L-kirjaimen muotoinen - jokin siinä miellyttää silmää. (Korkealle kurkottaminenko se vain?). Tarvitsen tikkaat yltääkseni ylimmälle hyllylle. Pidän ajatuksesta, sillä olen vain valinnaisesti käytännöllinen ihminen.

L-kirjaimen kainaloon on tulossa suuri peili. Näen sen jo siinä.

Tarvitsin huoneeseen toisen ikkunan. Siispä ajattelin puhkaista ikkunan väliseinään peilillä; annan sen heijastaa valon ulkoa, vastapäisestä ikkunasta. Niin ne voivat, ikkuna ja epäikkuna, peilata ja heijastaa toisiaan edestakaisin.

Ajattelen muodostaneeni aikaportin, madonreiän, luupin, ikuisesti tilaa ja valoa kutovan ja lisäävän heijastuspinnan.


Kevät.

Herääminen on hidasta, ja se kestäisi vielä jonkin aikaa. Vielä jonkin aikaa täytyy juoda aamuisin monta kuppia teetä, toistaa rutiineja. (Huomasin esimerkiksi tänään, että vaikka patalaput ovat aivan teepannun vieressä, en käytä niitä. Sen sijaan valutan villatakin liian pitkän hihan kämmenen suojaksi, etten polttaisi sormiani kuumaan teepannun kahvaan). Kesällä en tee niin. Vielä ei ole kesä.

On maaliskuun loppupuoli, aika jolloin heräilen, pitkästi ja kivuliaasti. Luon nahkaa, monta kertaa, sillä talven nahka on kuiva ja kalpea, hilseilevä ja hauras. Kesän pisamat tarvitsisivat kimmoisamman alustan. Nahan luomiminen on sekä symbolista että todellista.

Hitaaseen heräämiseen tarvitaan kirjojen asettelua. Niiden järjestelyä, koskettelua sekä lukemista.

Tällä kertaa ei (eikä keväisin yleensäkään) välttämättä tarvita polveilevaa kaunokirjallisuutta tai tiiliskiviromaania. Tarvitaan muunmuassa toistoa. Tunnistettavuutta. Minä sanoissa, sanat minussa. Kieli joka on sielunkieltä. Runoja. Unia. Selailua -

kirjoja jotka voi avata mistä kohdasta hyvänsä.



Luulen tietäväni mistä Marta tuli. Miksi hän ei talvisin antanut kuulua mitään itsestään vaan ilmaantui jostain varhain keväällä, kun ensi kertaa saavuimme talollemme ja käänsimme avainta kosteuden ruostuttamassa lukossa.
Saattoi hyvinkin olla että hän heräsi maaliskuussa. Hän makasi ensin liikkumatta eikä tiennyt olivatko hänen silmänsä auki vai kiinni, ympärillä oli joka tapauksessa pimeää. Hän ei edes yrittänyt liikkua sillä hän tiesi olevansa hereillä vasta mieleltään, ei vielä ruumiiltaan. Ruumis nukkui yhä, eikä olisi tarvittu kuin hetken herpaantuminen ja hän olisi lipunut takaisin unen valtaan, niihin sekaviin sokkeloihin joissa tuntemukset olivat yhtä todellisia kuin pimeässä maatessa tai vielä sitäkin todellisempia, huikeasti todellisempia, värikkäitä ja aistillisia. Jostain Marta kuitenkin tiesi heränneensä, olevansa jossain muussa tilassa kuin hetkeä aikaisemmin.





Ensimmäiseksi hän haistoi kellarin - sienten ja märän heinän kostean, turvallisen tuoksun. Se toi mieleen kesän. 
Ruumis palasi unesta hitaasti, mutta lopulta hän tajusi että hänen silmänsä olivat auki, sillä pimeydessä oli yhtäkkiä eri sävyjä ja tiheyksiä. Silmät haparoivat punaisen loputtomissa eri sävyissä, eteen ja taakse, ylös ja alas. Vasta kotvan päästä hän tajusi erään kirkkaamman kohdan oleva ulkoa tulevaa päivänvaloa. Utuisena ja epäselvänä se loisti hänen silmiinsä kellarinikkunaan pannun olkisuojan raoista. 
Valo sammui ja ilmestyi yhä uudelleen, ja hän tajusi että oli kulunut yksi päivä.



Vanhassa lasipullossa oleva oksa tuntuu laulavan hiljaa. Sillä on aivan oma taajuutensa. Se on niin hiljainen, että sen kuulevat vain kissat ja minä -


joka en ole vielä aivan herännyt.

On kulunut yksi päivä.





Kursiivilla kirjoitetut: Olga Tokarczuk, Päivän talo, yön talo.

(Se sellainen, rakas kirja johon voi aina palata).





24. maaliskuuta 2017

Merenrantakeinu



Satuinpa tässä eräänä päivänä töissä mainitsemaan asiakkaalle kävelleeni sunnuntaina Lauttasaaren ympäri.

Hänen mielestään se oli kummallista (hän oli itse juuri kertonut tulleensa salilta). Mielestäni vain liitin oman kokemukseni aiheeseen, omalla tavallani. Että kävelyyn kului koko päivä, poikkesin usein poluilta ja kävelyteiltä, ja että maisemat olivat kauniit.


Tässä kohtaa asiakas kysyi "juoksitko sä ollenkaan."


Ööööö, en... tai siis kävelin vain, ihan normaalisti mekko päällä ja silleen.


"Siis säkö kävelit Lauttasaaren ympäri kiertoreittejä 15 kilometriä ilman syytä, käytit siihen kokonaisen päivän, ja teit sen mekko päällä?"


No niin. Ei kai se nyt niin kummaa ole...oli mulla eväitä...


"Kai sä olit edes jonkun ystävän kanssa, tai sun poikaystävän?!"


No joo, oli mun mieskin mukana, mutta olisin mä mennyt yksinkin...



"Hyvä! Sitten se kyllä olis ollut aika säälittävää jos olisit tehnyt sen yksin!"




Tässä kohtaa tajusin ettei meillä kahdella ollut mitään yhteistä. Sillä olisin tehnyt kävelyretken aivan mieluusti, ja vielä ehkä jopa todennäköisemmin yksin. (Kävelyn aikana mies muuten sattui mainitsemaan, ettei todennäköisesti koskaan tulisi tehneeksi sellaisia asioita - kuten pitkiä kävelyretkiä ilman määränpäätä - ilman minua. Ja että tietää että minä tekisin niitä joka tapauksessa).



Käveleminen on minulle terapiaa. Tunnen "olevani olemassa" siinä hitaassa askelluksessa, hitaassa viipyilevässä rasituksessa. Sellaisessa joka on rasitusta huomaamattomasti. Hitaassa liikkeessä, jossa on aikaa havaita jokainen vihreän eri sävy minkä sammaleesta voi löytää.


Länsiväylä humisi pitkään. Tarpeeksi kauas kun jaksoi taivaltaa, se hävisi kuulumattomiin.

Keskityin kai enemmän lintuihin.




Tai siihen että koivun lepän norkot taittivat vaaleanpunaiseen, sellaiseen jota kamera toistaa hiukan valjumpana.


















Jotkut hommaavat kuntosalijäsenyyksiä, toiset pukevat villahousut hameen alle ja tuijottavat merta. Niin se vain on.




Majanrakentajat erotan jo kaukaa. Olen ollut sellainen joskus itsekin.

Olisin tykännyt asua täällä lapsena, sanon miehelle. Riittävästi tilaa.









Saan fyysistä mielihyvää vaihtelevasta maastosta jalkojen alla, kallellaan nojeilevien veneiden katselusta, taivaanrannan valoilmiöistä ja sumuverhosta.




Ja tässä kohtaa en en enää tiennyt mitä sanoa.

Joku oli ripustanut kivirantaan keinun. Naruissaan roikkuvan ihan oikean keinulaudan.

Rakastan tätä kuvaa. Voisin tuijottaa sitä loputtomasti.






Illalla Superstarin peräaallot hyökyivät Lauttasaaren eteläpuolen rantaan. Katselimme niitä, vertailimme jaloissa tuntuvaa kävelykipua. Minulla sattui reisiin ja vasempaan lonkkaan, miehellä ainakin jalkapohjiin.

Uudet rakennukset Vattuniemessä ovat lasia ja melkein jokaisessa asunnossa on iso valkea sohva, ja yhtä monessa jättikokoisen taulutelevision ruutu lähettää kuvaa. Kieltäydyn kuvaamasta niitä.


Raitiovaunussa väsyttää ja nälättää, mutta en keksi parempaa tapaa viettää sunnuntaipäivä.




Illalla ennen nukahtamista ajattelen rantakivikossa itsekseen huojuvaa keinua.


Ja että miksi se vetää puoleensa nyt niin kovin -


varjon puoli ja hiljaiset tilat.










Minä lauloin laulun.
En tiedä mistä se tuli - - -
se juoksi kuin silkki yli kieleni.
Oliko se yön mustia valtoimia hiuksia?
Oliko se kuutamon valkeita unisia vetoja?
Ja yö lauloi, se lauloi
yksinäisyydestä joka tuudittaa kaiken rauhaan,
se lauloi nukkuvista vedenneidoista, lauloi
kohinattomista puroista, myllylammen salaisuudesta...
Yö pidätti henkeään - - -
käsissäni kuihtui ruusu - - - 
oli hiljaista kuin kaikkeuden viime huokaus
olisi hajonnut ilmaan.




(Edith Södergran)