[undine: the elemental being of water]

26. huhtikuuta 2017

Aikaihmiset





Näistä kuvista on jo hiukkasen aikaa.

Tyypilliseen tapaani jätin taannoin Tuulikki Pietilän näyttelyn Ateneumissa viimeiseen päivään. Sisko oli piipahtanut siellä jo aiemmin, mutta ei pannut pahakseen uusintaa seurassani. (Museokortti on muuten ihana keksintö).

Sisko oli aiemmin kertonut, että moni töistä oli jäänyt aiemmalta käynniltä mieleen pyörimään. Tai pikemminkin ne kaikki variaatiot jotka Ateneumin seinille ripustetuista töistä välittyivät - kymmeniä variaatioita yhden naisen tavasta merkitä maailmaa muistiin, rakentaa, todentaa.


Usein kuvataiteesta (ja ehkä myös musiikista, kirjallisuudesta, runoudesta, mistä tahansa), on nähtävissä se mitä kutsutaan "aikakautensa lapseksi." Ja sitten on niitä henkilöitä (taiteilijoita) jotka tuntuvat elävän jokaisella vuosikymmenellä kaikkia historian vuosikymmeniä yhtäaikaisesti. Samana vuonna Pietilä on esimerkiksi saattanut tehdä jotain täysin abstraktia - sekä herkänhauraan esittävää.

(Ovatko nämä niitä ihmisiä, joiden lauseet ja tarinat ovat universaaleja, ja niitä joiden viiva taustaa vasten on jo ennen meitä piirretty? Ihmisiä jotka taluttavat Aikaa käsipuolessaan, eikä toisinpäin).



Niitä jotka eivät koskaan vanhene.






Mikä sitten määrittelee sen mikä vanhenee, muuttuu jo elettyyn aikaan sidotuksi reliikiksi, ja miksi jokin toinen nähty ja koettu taas tuntuu läpäisevän kaiken ajan? Mikä muuttuu tulevaisuudessa tätä aikaa kuvaavaksi kliseeksi, mistä tulee klassikko, ajaton.




Ateneumin visiittimme ajoittui pääsiäisen tienoille. 

Ratikassa pieni tyttö sanoi:

"kato äiti, pääsiäisnoita"


Minulla on tapana ympäröidä itseni vanhoilla asioilla. Tunnen olevani kotonani sillä tavalla. Liian nopea ulkoinen muutos tekee minut levottomaksi ja epävarmaksi. 

Olen aiemminkin ajatellut olevani hiukan jämähtänyt, tuttuihin reitteihin, estetiikkaan, ajatuskuvioihin. Miten siihen sitten sopii se, että saatan myös kyllästyä hyvin nopeasti?

Liittyykö se siihen että jahtaankin ehkä tiedostamattani Ajasta vapaita asioita, tilaa joka on sidottu niin monta kertaa kertautuneisiin muistoihin, että se voisi yhtä hyvin olla aavistusta tulevasta.

Vaikka vastustan toisinaan vahvasti karma/jälleensyntymäselityksiä, toisinaan tuntuu kuin olisin ollut täällä ennenkin.


Pidin muuten siitä pääsisäisnoitakommentista.






Aika on olemassaolon ja tapahtumien jatkuvaa näennäisesti peruuttamatonta etenemistä menneisyydestä tulevaisuuteen nykyhetken kautta. Aika on fysiikan perussuure, jonka yksikkö on sekunti.

Näin sanoo wikipedia.







ja toisinaan 

aika on 

jatkuva

kehä







16. huhtikuuta 2017

Mustikanvarpuja

Melkoinen episodi pukeutua. Pitkähihainen aluspaita, pitkähihainen mekko, sukkahousut, polvisukat, välihame ja välihousut. Paksu villapaita. 

Ja sitten kadulla jo kuitenkin käännyn takaisin, hakemaan vielä paksumman takin.

Pääsiäissunnuntain kadut olivat autioita ja hyytävän kylmiä. 


Mustikkamaalla oli vielä hiljaisempaa, vain muutama kalannarraaja, koiranulkoiluttaja ja me. Harmaa meri, tuoksuva maa, huutavat linnut. Lumisadetta joka pyöri isoina epätodellisina hiutaleina. Ja välillä kelmeä aurinko, sellainen joka saa silmät sirrilleen, vaikkei edes kunnolla paista. Lämmittämätön ja kaiken paljastava aurinko. Ihana.

Huhtikuun valo.


Syntymäkuukauteni, joka on surumielisen pakahduttava. Kaikki on vielä aivan alussa - ja niissä aluissa uinuva kasvun ja syntymän voima on uuvuttava, pakottava - eikä sitä pääse pakoon.

Ymmärrän miksi jotkut painuvat kasaan sen edessä, sen alla. Huhtikuun kevät, ja huikaiseva elämä joka on siellä tuloillaan, se kätkee aina itseensä sen toisenkin puolen. Että entäpä jos valo ei voitakaan, verso jaksakaan nousta, linnunpojat jäisessä rantariitteessä...
Tai jos se kova valo onkin liikaa, jos se paljastaa liian paljon, paistaa liian kovasti talvesta unisiin silmiin.




Mutta kun minä rakastan sitä silti. Paljautta.

Näytän typerältä aurinkolaseineni harmaan kelmeässä säässä - silmäni tulevat aina vain valonaremmiksi. Silmälääkärini sanoo sen johtuvan ikääntymisestä.

Ehkä olen jo katsellut niin paljon tätä kaikkea, niin monena keväänä, ja yhä tiuhempaan kaivan aurinkolasit nenälle, takaisin taskuun, ja taas silmille... Tämä on kuitenkin vasta 43. kevääni.


Veden alla on meren tekemiä kalliomaalauksia. Tuossa keskeltä hiukan oikealle päin joku ratsastaa kovaa vauhtia pienikokoisella hevosella tummaa taustaa vasten.




Toiset kalliomaalaukset ovat abstraktimpia. Teräksenharmaa ja hento vaaleanpunainen, pehmeän ja kovan liitto.






Kun aurinko tulee esiin, harmaan seassa nukkuvat värit ilmestyvät tyhjästä maisemaan, kuin joku olisi painanut nappia.



Toiset nukkuvat leikkiunta kallioilla




Toiset puissa.





On kylmä.


Meillä on ikkunalaudalla miehen ystävän puusta tekemä pieni meriharakka. Aina kun katson sitä siinä aamuisin teetä juodessani, mietin että onpas sen nokka huvittavan epärealistinen.

Mutta ei se muuten ole. Katsokaa nyt noita kahta.


Tuota fasaanikukkoa seurailimme pitkään. Sillä oli valtava ego ja kevättä rinnassa. Sen harmaat naisystävät lehahtelivat hermostuneina sinne tänne, kulkivat matalina ja suippoina maata vasten,

kipikipi - kukaan ei huomaa minua kun maastoudun harmaana tähän harmaatakin harmaampaan heinikkoon - mutta menen silti varmuuden vuoksi äkkiä karkuun... pyrähdys 

pyrähdys

hätääntynyttä siipien räpiköintiä ilmassa...


Mutta tämä, se mennä pullisteli rinta rottingilla ympäriinsä. Otti asemapaikan pienen aukion laidalla, alkoi huutaa ja rähistä kohti lähellä rauhallisesti ruokailevaa suurta hanhilaumaa. Ja siinä rähisi ja pauhasi, niin kauan että koko hanhilauma totesi mukavammaksi vaihtaa maisemaa.

Muutama niistä teki myöhemmin ilmatarkastuslennon paikalle, mutta fasaanikukko sai pitää aukeansa.




Ja aina on maja.

Se on hämmästyttävää, sillä lähes poikkeuksetta löydän sellaisen, minne menenkin.


Toinen sisareni oli kantanut taannoin metsästä kotiin mustikanvarpuja. Otin mallia, sillä se pelasti yllättäen vihreänkaipuuni sisätiloissa. Koivun- tai pajunoksien raahaminen siitepölyallergisen miehen riesaksi ei toimi aivan niin hyvin siedätyshoitona kuin mies itse luulee. Ainakin jos tahdon nukkua öisin ilman kuorsauskonserttia..  En ollut tullut ajatelleeksi varpuja. Ne ovat herkänkauniita, tuoksuvat hyvälle, ja mitäpä muuta Mustikkamaalta tuomisinaan kotiin veisikään.
Mies löysi metsänpohjalta vielä hienon vanhan metallikannun, ei haitannut vaikka siitä puuttui sekä kahva että nokka. Kansi oli tallella, ja jos sinne ujuttaisi sisälle pienen vesilasin, tulisi siitä mitä mainioin pieni maljakko ikkunalaudalle, pienen puisen meriharakan viereen.


Huomenna minä täytän sen neljäkymmentäkolme vuotta, ja matkustan poikani ja mieheni kanssa siskon luokse viettämään pääsisäisloman vimeistä päivää.

Äidiltä tarkistin jo, mitä karitsalle tehtävään kastikkeeseen tulikaan. Neljänsadan kilometrin päästä juuri kuukausi sitten seitsemänkymmentä vuotta täyttänyt äitini luettelee ulkomuistista



                                        desi vahvaa kuumaa kahvia

                                                           kanelitanko

                                                                    ruokalusikallinen kardemummaa


nuo laitetaan kuumaan kahviin muhimaan

ja sitten myöhemmin vielä

                                                         kaksi desiä kermaa



Kai minä tarvitsen vielä muutamankin kevään, jotta itse alkaisin muistaa tuon ulkoa.




8. huhtikuuta 2017

Unwritable girl



Vaikka isä oli kaavaillut pojalleen loistavaa tulevaisuutta armeijassa, Hervé Joncour oli päätynyt ansaitsemaan elantonsa epätavallisessa ammatissa, jolle ei - ironista kylläkin - ollut vierasta niin suuri rakastettavuus, että siitä paljastui epämääräinen naisellinen korostus.

Hervé Joncour osti ja myi elääkseen silkkiperhosen toukkia.

Oli vuosi 1861. Flaubert kirjoitti Salammbôa, sähkövalaistus oli vasta hypoteesi, ja toisella puolen maailmaa Abraham Lincoln kävi sotaa, jonka päättymistä hän ei koskaan nähnyt.

Hervé Joncour oli 32-vuotias.
Hän osti ja myi.
Silkkiperhosen toukkia.



Minulla lienee omat syyni siihen, minkä vuoksi tuon kaltaiset aloitukset saavat 1,50€ kirpparilla maksavan pienoisromaanin ostamisen tavattoman helpoksi.

Yksi syy on se, että havaitsen kaihon jo kaukaa. Olen kaihonarkkari. Osaan Veijo Meren Sanojen synty teoksen kaiha sanan määritelmän ulkoa. 



(Ja Ismo Alanko, kun se lauloi           

                                           rakkaus on ruma sana - kaipaus soi kauniimpana)





Haistan sen, että silkkiperhosten vuoksi on lähdettävä kauas. On matkustettava. Matkustaessa tulee eteen kohtaamisia. Tulee vieraudentunne, tulee kaipauskin. Niitä tulee sellaisenkin eteen, joka näkee elämänsä jatkuvan samanlaisena loppuun asti. 


Hän lähti matkalle joka vuosi, tammikuun ensimmäisinä päivinä. Hän halkoi tuhatkuusisataa meripeninkulmaa ja kulki kahdeksansataa kilometriä maateitse. Hän valitsi munat, neuvotteli hinnasta, teki kaupat. Sitten hän kääntyi takaisin, kulki kahdeksansataa kilometriä maata pitkin ja tuhatkuusisataa merta ja palasi Lavilledieuhun, tavallisesti huhtikuun ensimmäisenä sunnuntaina ja sopivasti ennen päämessua.
Hän työskenteli vielä kaksi viikkoa, pakkasi silkkiperhosen toukan munat ja myi ne edelleen.
Lopun vuotta hän lepäsi.


Ja niin olisi kenties jatkunutkin, loppuun asti. Ellei silkkiperhosia piinaava pebriinitauti olisi levinnyt Afrikkaan ja jopa Intiaan. Joka maailman kolkkaan. 

Tai ainakin melkein.


Sillä oli olemassa maailman ääri, suljettu saari nimeltä Japani. 


Siellä silkki oli kuulemma sellaista, että kun sitä piteli sormissaan, oli kuin olisi pidellyt kiinni tyhjyydestä.




Hän ylitti rajan lähellä Metziä, matkusti Wurttembergin ja Baijerin läpi Itävallan puolelle, saapui junalla ensin Wieniin ja sitten Budapestiin, josta hän jatkoi aina Kiovaan saakka. Hän ratsasti hevosella kaksituhatta kilometriä halki venäläisen aron, ylitti Uralit ja saapui Siperiaan, matkusti taas neljäkymmentä päivää kunnes saavutti Baikaljärven, jota paikalliset ihmiset kutsuivat mereksi. Hän laskeutui Amurjoen juoksua seuraten Kiinan rajaa myöten valtameren rantaan asti. Sinne saavuttuaan hän viipyi Sabirkin satamassa yksitoista päivää, kunnes hollantilaisten salakuljettajien alus vei hänet Cap Terayaan Japanin länsirannikolle. Sieltä hän jatkoi jalkaisin, syrjäisiä teitä pitkin Ishikawan, Toyaman, Niigatan alueiden läpi Fukushiman seudulle ja saapui Shirakawan kaupunkiin, jonka hän kiersi sen itäpuolelta, ja odotti kaksi päivää mustapukuista miestä, joka sitoi hänen silmänsä ja vei hänet kukkuloilla sijaitsevaan kylään.





En ole mikään seikkailija. En tunne vetoa seikkailijoihin. Sen sijaan tunnen vetoa romaanihenkilöihin, joista tulee tapoihinsa kangistuneen haalea kuva. 



Hän nautti kohtuudella omaisuudestaan, ja todennäköinen siirtyminen tulevaisuudessa varsinaisten rikkaiden riveihin ei liikuttanut häntä lainkaan. Hän kuului sitä paitsi niihin ihmisiin, jotka mielellään "seuraavat" omaa elämäänsä, pitäen tarkoituksettomana pyrkimystä "elää" sitä.

Tuskin on jäänyt huomaamatta, että nämä ihmiset tarkastelevat kohtaloaan samaan tapaan kuin useimmat tapaavat tehdä havaintoja sadepäivästä.


Sellainen on myös Hervé Joncour.


Tunnen siis selittämätöntä vetoa antisankareihin, silmälaput silmillä elämänsä läpi järjestelmällisesti kulkeviin harmaisiin hahmoihin, jotka erottuvat muista vain harvojen havaitsemalla, jossain syvällä pinnan alla piilevällä ominaisuudella, jolle en oikein osaa antaa nimeä. 


Alttius?


Kaiken sen järjestäytyneen loogisuuden sisimmässä kohdassa on nimittäin jokin, kaiken sen tarkkaan rajatun rationaalisuuden takana on henkilö, joka nauttii itsensä rajaamisesta.

Sellaisilla henkilöillä on käsittääkseni lähes poikkeuksetta olemassa jokin oma sisäinen maailma, sellainen jossa kaikki mahdolliset sovinnaisuuskäsitykset ja rajat onkin luvallista kaataa. Eikä sinne yleensä päästetä muita ihmisiä.

Ei edes vaimoa Hélèneä.


Hélène oli pitkä nainen. Hän liikkui hitaasti, ja hänellä oli pitkä musta tukka, jota hän ei koskaan sitonut pään päälle. Hänen äänensä oli erityisen kaunis.




Ihmiset rakentavat omia kuvitelmiaan, onnistuvat kohdistamaan kaipauksensa mitä kummallisimpiin kohteisiin. 

Epämääräisyys on kiehtovaa, määrittelemättömyys on kiehtovaa. Kun voi tarkastella toista etäältä, välimatkan päästä, kuin haurasta taideteosta. Peilata toisen puhumattomista silmistä itsensä uudeksi, omien rajojensa ulkopuolelle. 

Niin tekee Hervé Joncourkin. 

Sillä Japanissa on nainen. Nainen jolla on nuoren tytön kasvot. On vain kirjoitusmerkit neljään osaan taitellulla paperinpalalla. Kirjoitusmerkit joista ei ymmärrä ainuttakaan.



En väittäisi että Alessandro Bariccon pienoisromaani Silkki on mikään kirjallisuuden merkkiteos. On se taiten kirjoitettu - ja pidän sen rytmistä, lähinnä siitä mikä syntyy tarkasti valitun toiston kautta. On siinä myös kohtia joista en niin välittänyt. Mutta ainakaan se ei ollut aivan sitä mitä ensimmäiseksi odottaisi. Täyttymättömien rakkauksien kuvauksia on raapusteltu kautta maailman sivun. Mutta tässä oli tehty jotain olennaista eri tavalla.

Ja se edusti taas sitä paljon kaivattua kevätlukemista - hiukan keveämpää. Yksi ilta ja sataneljätoista sivua - ennen hampaiden harjaamista ja nukkumaanmenoa.


Entä sitten muualla elämässä? Muualla kuin kirjojen sivuilla, rivien väleissä?

Miehellä on pitkästä aikaa yöllisiä työvuoroja. Minäkin teen liikaa töitä, kevät väsyttää, sen kaikessa kauneudessaan se aina vain väsyttää. 

Havahdun yöllä puoli kahden maissa siihen, kun ulkoilmasta viileä hahmo pujottautuu viereeni. Kissoja pitää joskus hiukan siirrellä jotta mahtuu. 

Aamulla vedän kaihtimia ylös, katson sikeässä unessa nukkuvia kasvoja ja mietin miten tässä näin kävikin - että sängyssäni nukkuu poikkeuksellisen kaunis mies, levollista unta. Ja vielä sellainen kun on. Ei ole silmälappuja eikä arvoituksellista hiljaisuutta. Minä en ole toiselle peili, eikä toisinpäin. Toisin kuin romaanien hillityn viileät ja pidättyväiset miehet, tuo on lihaa ja verta, sanoja ja tekoja. Suoruutta johon en ole tottunut, mutta joka on oikeassa elämässä tuhansia kertoja liikuttavampaa, runollisempaa ja rakastettavampaa kuin itsekeskeisyytensä ympärille kiertyvä viileys ja harkinta voisivat koskaan olla. 
Olen kai viimein ymmärtänyt, että on eri asia rakentaa jännitteitä fiktiiviseen tekstiin, yrittää avata ihmisten solmuja ja kurkistella, nähdä jonnekin kätkettyyn, kuoren sisälle - kirjoitettujen lauseiden maailmassa. Oikeassa elämässä sellainen saa lopulta vain tuntemaan musertavaa kaipausta, sellaista joka lopulta kiertyy itsensä ympärille nielaisten vähätkin jäljellä olevasta itsetunnosta.



Sängyssäni nukkuva kaunis mies myös ymmärtää nostalgiaa, osaa puhua sitä.

Mutta minun pitää varoa joskus hiukan mitä sanon ääneen -



nyt noi kirjat on niin korkeella että tarttisin jotkut nätit tikkaat -

Seuraus: nämä ovat miehen kotiin kantamat jakkaransa alle kiepsahtavat porrasaskelmat. 




Miksei kerrostalossa vois olla vanhaa pientä puuhellaa, kun ne on niin kauniita -

Seuraus: meillä on pieni vanha puuhella varastossa odottamassa. Siitä tehdään kuulemma kaappi keittiöön, valurautapannuille.




Silitysraudoista en varsinaisesti sanonut mitään. Sellainen piti hankkia, vanhan rikki menneen tilalle. 


Tuo pieni ruskeaa puuta ja metallia oleva esine tuossa ikkunalaudalla, tulppaanien juurella, on nimeltään Sirpa. Se on pienenpieni matkasilitysrauta, oletettavasti jostain 50-60-luvulta. Se on uuden, modernin höyryrautani pieni ystävä.







Pojan kanssa meillä on nimi tietynlaiselle musiikille. Se on leijailumusiikkia.





Joinain tuulisina päivinä Hervé Joncour laskeutui järvelle ja jäi moneksi tunniksi katsomaan sitä. Hänestä tuntui kuin hän näkisi veden pintaan piirrettynä selittämättömän, keveän näytöksen, joka oli ollut hänen elämänsä.




(Kursiivilla kirjoitetut lainaukset, Alessandro Baricco / Silkki)