[undine: the elemental being of water]

22. toukokuuta 2017

Jos voisi elää ketunleivillä





Tottumaton  itsepäinen henkilö (minä) ei myönnä olevansa puolikuntoinen. Koko viikon on väsynyt, iltaisin kurkkua kutittaa ja nielu tuntuu paksulta, aamuisin silmäluomet ovat normaaliakin enemmän turvoksissa ja olo on kaikin puolin kolotukseen kallellaan.

Mutta ei.

Vapaapäivän aamun koittaessa aurinkoisena, koko viikon töissä ja sisätiloissa nyhjännyt nainen tahtoo ulos, palavasti.

Otetaan iisisti, ei kävellä kymmentä kilometriä, lepäillään kunnolla välillä, raitis ilma ihan oikeasti tekee hyvää (jopa parantaa!?) koko pöpön, kenties!


Iltapäivällä, Vuosaaren venesatamassa paistaa aurinko. Voikukat punkevat pensasistutusten väleistä.


Veneitä lasketaan vesille, koko lähiympäristö helottaa, liplattaa ja sirkuttaa.



Joku on väkertänyt sydämen rantahiekkaan. Tahtoisin mieluusti ottaa kunnian itselleni, mutta tällä kertaa kyseessä on jonkun toisen viesti.


Heposaaren kainalossa on samantyyppinen maisema ja tuoksu kuin Hangossa. Katson vaaleiksi kuivuneita, hiekkamaassa kiemurtelevia juurakkoja, niiden koloja. Tulee kotoisa olo. Kallahdenniemen metsät ovatkin pääosin niin kovasti rakastamaani kuivaa kangasmetsää, ja Kallahdenharjulla kasvaa keskimäärin 150-vuotiaita kilpikaarnamäntyjä.

Ja täällä tuoksuu merituuli.

Heposaaressa ja Leppäniemessä on tervaleppiä sekä mesiangervopaikkoja, Lähdenokan ja Lähdeniemen rannoilta voi löytää hyvin säilyneitä rantaniittyjä.






Ensimmäinen pysähdyspaikka osuu tähän, laiturille joka on yhdistelmä rosoa ja puuta. Syömme täyttävää tabboulehia, falafelia ja kasviksia, molemmat omista kipoistamme - ja olemme hiljaa.



 Kurkimme rantoja minikiikareilla.



Otan takin pois, ja laitan takaisin päälle. Aurinko tuntuu jotenkin liian ihanalta ihoa vasten, mutta silti on vielä liian viileää minulle. Merituuli tekee tehtävänsä.






Kallahdenniemessä on enimmäkseen hienoja vanhoja huviloita, yksityisiä tai sellaisia joita voi vuokrata vaikkapa hääpaikaksi. Useat niistä ovat suojeltuja.


Minä iskin silmäni luonnollisesti aivan johonkin toisenlaiseen...

Heposaarentiellä on pikkuinen yhden makuuhuoneen talo, jonka rikkinäisestä ikkunasta jos kurkistaa sisään, voi nähdä kauniit, viilutetut korkeat kaapit keittiön ikkunan vieressä, ja kuluneen puulattian. Postimerkin kokoinen kylpyhuone näyttää siltä kuin se olisi läpimätä. Mutta kuisti on kaunis, siinä on koristeleikkaukset ja kiviportaat. Harja on nojallaan kuistin ristikkoaitaa vasten. Piha on villiintynyt, siellä kasvaa valkovuokkoja ja nokkosta.

Jään miettimään, kukahan tässä on asunut ja milloin. Netistä löydän joitain Helsingin kaupungin museoviraston liitteitä, joissa osoitetietojen mukaan kenties sijaitsee huvilavahdin asunnoksi vuonna 1948 rakennettu rapattu omakotitalo. Voisikohan tämä olla se?








On vaikea jättää taloa.

Tällainen minä olen, tuntuu kuin olisin voinut astua ovesta sisään ja jäädä.


Kävelemme hissukseen Kallahdenniemen halkaisevaa tietä kohti uimarantaa. Ranta on laaja ja hurjan matala, pitkälle ulapalle saakka voi kahlata. Leijalautailijoiden leijat taivaalla kuin isot värikkäät perhoset, nuoret surffitukkaiset miehet mustissa märkäpuvuissa juttelevat kolmikkona rannassa. Mies kysyy

miksi ne tuohon hiekalle levittävät nuo kamat, että miksei tuohon jossa hiekka ei pölise ympäriinsä, missä on hiukka kosteampi hiekka. Tai heinikkoon.


No kun se heinikko pistelee jalan alla ja on epätasaista, ja märkä hiekka tarttuu purjekankaaseen.


Mistä sä sen tiedät, mies kysyy.

No koska mä olen ollut lapsena paljon tällaisissa paikoissa. Ja ehkä saattaisin muistaakin, hatarasti, miten surffilaudan rigi kootaan.



Paluumatkalla koetan saada kameran toistamaan varvikoiden iltavalossa hopeisina täplinä hohtavat läikät metsässä. Rannassa on tullut viileä - tuntuu käsittämättömältä seurata pikkupoikia jotka pulikoivat hyisessä meressä, fillarit rykelmänä rannassa, toisiinsa nojallaan. Mutta tuollainen minäkin olen kai silloin ollut, huulet sinisenä sukeltanut, heti kun se vain on ollut mahdollista.


Kallahdenniemi on ihana. Aurinkoisesta sunnuntaista huolimatta täällä on riittävästi tilaa tällaiselle ihmisvälttelijällekin. Vastaantulijoita ei juurikaan ole, muutamia yksittäisiä auringossa istuvia vain, ja eräs pieni ja hysteerinen turistiporukka kajakeissaan, taistelevat nauraen rantaa viistävää tuulta vastaan. Uimarannalla muutama maahanmuuttajaperhe kertakäyttögrilleineen.

Täältä löytyy sen ihanan mäntymetsän, hiekkavallien, rantojen, niittyjen ja käpyjen peittämän maaston lisäksi myös ihmisen muovaamaa; Kallahdenniemestä haettiin 1800-luvulla hiekkaa ja soraa Helsingin keskustan rakentamista varten, ja metsittyneet soranottopaikat ovat vieläkin selvästi näkyvissä. Täällä on myös suuria, toisen maailmansodan aikaisia pommikuoppia.


Tämä ryteikkö muistutti eniten kaikilta retkiltä löytyvää, mahdollista majantapaista.


Hanhenpojat rannassa ovat vielä pieniä.










Tuntuu epätodelliselta.

Ja samalla huomaan ajattelevani

etten kykene ymmärtämään

miten jotkut voivat elää

ilman tällaista maisemaa.



Tai miten erilaista se voisi olla. Jos ei näkisi juurakkorykelmässä suuren kilpikonnan päätä tai ilta-auringossa omiin hiuksiinsa kietoutunutta tyttöä.



Hiukan ennen kun Vuosaaren rumat kerrostalot tulevat esiin, kysyn mieheltä

milloin sä olet viimeksi syönyt ketunleipiä?







There is a thing in me that dreamed of trees, 
A quiet house, some green and modest acres
A little way from every troubling town, 
A little way from factories, schools, laments.
I would have time, I thought, and time to spare, 
With only streams and birds for company.
To build out of my life a few wild stanzas.
And then it came to me, that so was death, 
A little way away from everywhere.

There is a thing in me still dreams of trees, 
But let it go. Homesick for moderation, 
Half the world’s artists shrink or fall away.
If any find solution, let him tell it.
Meanwhile I bend my heart toward lamentation
Where, as the times implore our true involvement, 
The blades of every crisis point the way.

I would it were not so, but so it is.
Who ever made music of a mild day?



(Mary Oliver, A Dream of Trees)





15. toukokuuta 2017

Pioni ja kiipeilypuut




Talvella vielä, viimeksi, hänen terävinä siipikaarina kaartuvien kulmiensa välissä -

oli siihen helposti ilmaantuva pystysuora, hento viiva. Kun puhuimme ja joimme teetä, se viiva syveni. Ei aivan vielä juonne, ei noin nuorissa kasvoissa. Mutta aavistus siitä, kyllä.


(Ettei se vain jäisi pysyvästi siihen, se juonne. Etteivät varjot silmien alla tummenisi entisestään, minä ajattelin silloin).


Nyt kevään korvalla, hän astuu sisään oviaukosta, kirkas kevätvalo selkänsä takana, muistuttaa enkeliä, keijua. Askel on kevyt, iho hunajanvaalea, mansikanvaaleat hiukset ryöppyävät huolettomana nutturana päälaella, mustissa helmoissa heleä ruusutarha. Silmissä hätkähdyttävän intensiivinen katse, sellainen joka on harvoille lahjoitettu. 

Häkellyttävässä vaaleudessa, ne miltei mustina tuikkivat silmät. 

Ja se kulmien välissä lymyillyt pystysuora viiva, häivähdys juonteesta, se on kadonnut.



Toisessa kädessä on läpinäkyvään sellofaaniin löyhästi kietaistu pioni. Se ojennetaan minulle. Kukka on vaaleanpunainen tiukka pallo, pyöreä, täydellinen, kiinni. Hymy on avoin, koko olemus 



                      kevyt 

                                 heleä 

            lintu



Ja minä tunnistan tuon kaiken, tunnistan, vaikka siitä on kohdallani kovin kauan aikaa. Kun uusi oma koti, vain lapsen ja minun, kaikuu vielä avaruuttaan, mutta kuinka keittön verhoissa on kissankelloja, kuinka istun iltaisin lattiatyynyllä, parvekkeen ovi on raollaan

työnnän käteni lämpimään sämpylätaikinaan, nostan tuolin pöydän päälle, jotta yletän yksin vaihtamaan sulakkeen

puhdistan uunia, pyyhin käsiä essuun

rakenname autoratoja, hiekkalinnoja, 

legoelämää


Ja kuinka helposti se käy, vastoin kaikkia ennakko-odotuksia. Kuinka helposti sujahdan kolmen sijaan kahden olennon perheeseen, kuinka hengitys kulkee vapaana

vaikka asumistukihakemuksen kanssa kestää, vaikka pitäisi ostaa uudet kumpparit lapselle, ja vaikka vielä sydän valahtaa varpaisiin kun nostan lankapuhelimen luurin korvalle

ja siellä on viileä ja etäinen miehen ääni,
nyt minulle vieras, vaikka ennen niin paljon enemmän

ja kuinka joskus viikonloppu kulki niin hitaana sunnuntai-iltaan, ehti tulla toisessa kodissa viikonloppuaan viettävää ikävä pienen ihmisen ääntä, parissa päivässä. 

Mutta kuinka se myös tuntui oudolta, hyvältä. Oma aika, vain itselle. 
Eikä riitoja, ei koskaan enää.




Ne tuntuvat toistuvan usein, tuollaiset. Että on iso intohimo, suuri sielunläheisyys, sellainen melkein joka sattuu. Ja sitten siihen tulee kolmas, eikä palapeli enää toimikaan, vastoin kaikkia ennakkoajatuksia. Ja sitten on nainen, äiti, sellainen jonka pitää pelata joka ainoa pelattavissa oleva kortti, kääntää joka ainoa kivi, että jos vaikka... toivo on kummallinen asia, niin vaikeasti nitistettävissä.

Olen onnellinen ystäväni puolesta. Näen sen saman jonka itsekin koin. Mentiin liian pitkälle, liian reunalle, reunan ylikin, mutta sieltä on kavuttu ihan omin voimin ylös, ja rauha on laskeutunut. Ja ennen kaikkea, enää ei tarvitse herätä aamulla vatsa jännityksestä kivistävänä, ja vanhemmuuskin toimii, kahdessa kodissa.


Joillekin naisille parisuhde-elo vain tuntuu olevan haasteellisempaa kuin toisille. Ero on toki vakava asia aina, eikä sellaista koskaan kukaan toivo. Mutta joskus... Joskus sen kuuluu mennä niin.

Niitä sellaisia naisia on minun ympärilläni useita, kaltaisia. Nauretaan sille ettei oikein siedetä toisen tavaroita, ollaan reviiritietoisia. Pienissäkin asunnoissa omitaan huoneet itselle ja puolison poissaollessa asetellaan kivikokoelmia, kirjoja, levyjä, lankakeriä, hypistellään milloin mitäkin. Oma tahti, oma rauha, omat tavarat.

Ja entäpä ne lapset sitten? Niistä ei saa sanoa. Jos se toinen (vaikka äänetikin) siirtää eteisessä jälkikasvun jalkineita oikeaan sijoituspaikkaan, nähdään siinä välitön huomautus. Ja huomauttaahan ei saa, kukaan muu kuin äiti itse. Olen vieläkin sellainen, vaikka poika on jo aikuinen. Kahdestaan on eletty niin kauan, jotenkin niin tiukasti ja silti niin väljästi kuin vain kaksi kahden vapaassa tilassa viihtyvää voi elää. Kun ei edes aina tarvita sanoja, kun poika venyy liki sadanyhdeksänkymmenen sentin pituudeltaan tuossa sängyllä, napit korvissa tai luuri silmien alla, ja minä nenä kiinni kirjassa, tai sormet näppäimillä. Mittaamaton läheisyys.

Kun ulko-ovi sitten illansuussa käy ja puoliso saapuu töistä, katoaa poika oman ovensa taakse. Sillä vaikka kaikki tulevat juttuun, näin se vain menee. Tottumuksen tila on toinen luonto, eikä siellä ole sijaa kolmannelle.


Pioninaiset.

Kerrostetut terälehdet, tiukasti pallona toisissaan kiinni, lomittain. Sopivissa olosuhteissa siitä pallosta avautuu uskomaton, suuri, symmetrinen, elämää pursuava kukinto, tuoksuva, valloittava, harmoninen, lempeä, kiihkeä, iloinen... Mutta toisin kuin oikea Pionin kukinto, osaa se myös vetäytyä takaisin suljetuksi palloksi, tuosta vain.


Joskus olen pyydellyt anteeksi, kokenut oikeasti olevani genetiivivammainen, jotenkin sopimaton tasa-arvoiseen parisuhde-elämään. (Minun kotini, minun tavarani, minun aikani, minun lapseni...).

Kunnes sitten vasta keski-iän kynnyksellä sain oikeasti tajuttua, etten edes haluaisi olla toisenlainen. Saman katon alla asuminen tulisi aina olemaan minulle suuri haaste, eikä se olisi koskaan itselleni välttämättömyys.

Äitikin oli aikanaan tyytyväinen kun oli matkatyötä tekevä mies. Silloin en tajunnut aivan - nyt kyllä.


Genetiivivammaisuudesta vielä. Se ulottuu kohdallani kirjoihinkin.

Olen usein tuntenut huonoa omaatuntoa kun en käytä enemmän kirjastoa. Paljon lukevan ihmisen ei mitenkään tarvitsisi aina omistaa kaikkea lukemaansa. Mutta se on vain niin erilaista! Olisinko koskaan tullut lainanneeksi vaikka Leena Parkkisen Sinun jälkeesi Max -romaania kirjastosta? Mutta kun se on ilman rumia paperikansiaan fidan hyllyssä, lumoudun täysin punaiseen kanteen painetuista kultaisista hevosista, riikinkukon sulista, selkäänsä köyristävästä kissasta... Ja koska minulla ei ole luettavana takakannen kuvaustekstiä, avaan kirjan sattumanvaraisesti jostain kohdasta ja luen.



Äkkiä kuulin tädin askeleet takapihalta. Vedimme hartiat kyyryyn ja vajosimme lehtien suojaan. Suljin silmäni. Tuuli kahisutti kirsikkapuun lehtiä. Tunsin Maxin hengityksen kohottavan rintakehääni. Jos oikein kuulosteli, joen äänen pystyi erottamaan. Kuulemaan pääskysten käskevän toisiaan törmällä. Entä jos nukahtaisin ja heräsisn vasta vuosien päästä niin kuin sadussa. Ehkä vasta sitten, kun meidän leuassamme venyisi harmaa parta, joka kiertyisi puun ympärille...



Kolmen euron hintakin tuntuu hyvältä.


Myöhemmin akateemisessa huomaan romaanin olevan sielläkin, isommissa pinoissa, moninkertaisella hinnalla, luonnollisesti.

Olen kiintynyt omaan paperikannettomaan kirjaani. Pidän siitä. Kirja on vielä kesken, eikä minulla ole mikään kiire saada sitä luettua. Sellainen kirja johon voi sukeltaa piiloon samoin kuin lapsena kiipesi tuuhealatvuksiseen puuhun. Sinne sirkutuksen, liverryksen, pilvien kummallisten muotojen, mielikuvitusolentojen ja lumoavien sanojen maailmaan.


Saksalainen valokuvaaja Jochen Raiss kehitti puolivahingossa harrastuksen; hän ryhtyi keräämään kirpputoreilta valokuvia jotka esittivät puuhun kiivenneitä naisia. Kokoelmassa on nyt 91 kuvaa, suurin osa 1920-50 -luvuilta. Kokoelmasta on syntynyt liikuttava, hurmaava pieni kirja.

Meitä on muitakin, meitä on aina ollut. Meitä jotka tahdomme kadota maisemaan, kasvaa kiinni oksistoon, runkoon.


Ei. Tällaisen kirjan kohdalla kirjastosta lainaaminen ei olisi tullut kysymykseenkään.

Olen huono lainaaja. En tahdo palauttaa.





Jostain syystä tämä on soinut päässäni viime päivinä. Liekö sitten vaikka omistettu selvänäköisille, itsenäisille (ja itsepäisille) naisille. :)