[undine: the elemental being of water]

14. kesäkuuta 2017

Merta, metsää ja luhtavillaa





Oli sunnuntai ja teki mieli paeta. 

Että jos viimein jo merelle, sanoin miehelle jonain päivänä, kun tuntui että sää olisi jo oikeasti lempeän puolella, 

lempeitä aaltoja

ajattelin.


Kauppatorilla keinui Isosaareen matkaava lautta.

Olimme ajatelleet Wallisaarta, mutta mikäs siinä, mennään sitten Isosaareen. Emmepäs tienneet, että kyseinen määränpää oli vasta edellisenä päivänä avautunut yleisölle. Ja ilmeisesti emme olleet ainoat tietämättömät, sillä lautalla oli vain kourallinen kanssamatkustajia.

Oli hyvä tunne vatsanpohjassa -

ei ihmisiä, ihanaa.

Teki mieli painautua tiukasti kiinni vieressä istuvaan, vähän nieleskelytti. Viime kerrasta veneessä oli niin kauan. Oli ollut ikävä.


Matka kesti nelisenkymmentä minuuttia. Matkalla mies selitti ne kaikki samat jutut jotka se vesillä aina selittää. Se lukee vettä kuin vanhaa tuttua, kertaa entistä arkeaan laivojen kanssa.

Ja että miksi Santahaminan kohdalla aina keinuttaa enemmän

Kuuntelen puoliksi, kuuntelen enemmän yhdessäoloa kuin sitä mitä sanotaan. Ja kuuntelen vettä.


Isosaari on entinen linnoitussaari, siellä on vieläkin jonkin verran puolustusvoimien käytössä olevia aidattuja alueita. Mies kertoo olleensa täällä kouluttajana, vuonna 1987.

Ensimmäinen mihin kiinnitän huomiota on äänettömyys. Tai enemmänkin kaupungissa lähes kaikkialla kuuluvan taustahuminan täydellinen puuttuminen. Muuten kirkkaan ja ilmavan, tyhjän äänimaiseman täyttää huumaava linnunlaulu, aallot, kaikenlainen sirkutus ja rapina -

tuntuu kuin pään sisällä kuhisisi, korvakäytävissä lepattaisi, värisisi ja hyrisisi

kuin koko maailman ihanien pienien asioiden

hyönteisten

ryömivien, lentävien

ja kaikkien hentojen korsien, metsäkukkien, pienimpien lehtiversojen jokainen liike olisi ääni

kuin voisi kuulla neulasen putoavan

kävyn keinuvan

kuusenkerkän osuvan toista vasten


Lautalla massiiviset ripsenpidennykset omaava nainen oli sanonut, ettei poluilta kannattaisi poiketa, että maasto on vaikeakulkuista

(se mitään vaikeakulkuista ole!)


Identtisiin ulkoiluvaatteisiin pukeutuneet pariskunnat lähtevät lauttarannasta kiltisti kartat kädessä, askel reippaana, viittojen osoittamaan suuntaan.

Mies sanoo: mennään me toiseen suuntaan. Ja tietysti me menemme, toiseen suuntaan.






Välillä ripsii vettä. Olen iloinen että olen pukenut päälleni ne ainoat housut jotka omistan, saaressa on paljon pitkää heinikkoa ja täältä saisi varmaan helposti punkin jos toisenkin tuliaisiksi.

On kuitenkin lämmin. Kesäsadetta.






Luulen ensin ihania tuulessa keinuvia tupsupäitä tupasvillaksi, mutta luhtavillaahan se.






Syömme eväitä kallioilla, lähellä vettä.


Nuo kaksi tekevät muodostelmia kalliolla. Ensin samaan suuntaan...


...ja sitten eri suuntiin.


Kauempana rannasta opetellaan uimataitoja.










Voi, rikki mennyt muna...! 

Ei kun joku on kenties tullut sieltä... sanoo mies.


Kiviranta tuntuu jatkuvan loputtomiin.

Pitäkää merkatut polkunne, minä nyrjäytän mielummin vaikka nilkkani tämän maiseman tähden...





Vedän hupun päähän, tuoksuu märkä metsä ja meri. Sataa kovempaa. Mokkasiinit alkavat nopeasti kastua läpi, seison sateesta märässä heinikossa ja tuijotan puiden tuulenpesiä jotka nekin tuntuvat jatkuvan loputtomiin.



Lopulta etsimme hiekkatien, vedän litimärät mokkasiinit pois jalasta.



Tällä saarella on värikäs historia, niin kuin koko Helsingillä ja sen edustalla, Viaporilla. Värikäs, eikä suruista ja raskaista asioistakaan vapaa. Mies menee kameran kanssa sisälle pommisuojiin, poimii maasta kourallisen ampumaharjoittelupaikan hylsyjä. Vankileirillä kuolleiden punaisten hautamuistomerkin kohdalla minua värisyttää kostea kylmä.


Mutta luonto tuntuu kasvattaneen oman pehmeän peittonsa sen kaiken päälle, historian. Kuuset kurkottavat käsivartensa suruja huokaavan maan päälle,

varjoissa on kaiken hyvä nukkua.


Isosaaren illassa taivas aukeaa sinisenä, mokkasiinitkin kuivuvat pikkuisen. Ei litise enää kun astelen lauttarannan lähellä olevan ravintolan lautaterassille. Olen pukenut eväidemme pussit sukiksi märkien kenkien sisään, letit hapsottavat vesisateen jäljiltä.

Ja sitten kuulen selkäni takaa tutun äänen.

Töistä tuttu nuori nainen hymyilee, tarjoaa teetä. Tuntuu epätodelliselta törmätä häneen täällä, mutta niin se menee, kaltaiset eksyvät samoihin maailmankolkkiin. Nuoret kirjallisuudenopiskelijatytöt kesätöihin kauas saareen, yöpymään tänne pitkien työpäiviensä välissä.




Ehdimme hyvissä ajoin viimeiseen lauttaan, kiedon huovan ympärille ja tuijottelen merta.

Emme ehdi kauas, kun mies sanoo


 joku unohtui

Sanoessaaan, tunnen lautan alkavan kääntyä akselinsa ympäri.

Haemme kyytiin vanhemman rouvan, matti myöhäisen.


Loppumatkasta kirjallisuudenopiskelijatyttö tulee kanssamme ulos kannelle, sanoo

tuun moikkaa sua viel ennen kun jäät lomalle.






Vaatteita joessa huuhtelen,
kahta tainta hoitelen.

Lyö kirkonkello - teen ristinmerkin.
Kun nälkä vaanii, paastoan.

Sielu ja hiukset - kuin silkkiä vaan.
Elämä: pysyä tolkuissaan.

Pyhänä pidän velvollisuutta.
Kahta rakastan: varasta, sutta!


(Marina Tsvetajeva / Ylistys, hiljaa! Valitut runot 1912-1939, suom. Marja-Leena Mikkola)

Niin hieno ja harvinainen divarilöytö, lahja siskolta.







4. kesäkuuta 2017

Lauluja lokeille



Viimeaikoina.

Aamupukeutuminen: sataako tänään rakeita? Entä vettä? Vai tuuleeko ainoastaan kuin "Pohjoiskalotilla konsanaan" (tekstiviestin ilmaus jota mieheni taannoin käytti kertoessaan minulle säätilan, kotoa aiemmin lähteneenä. (Siis, sukkahousut vaiko villasukat, vai molemmat? Nahkatakki, sadetakki, villatakki, villakangastakki, hupputakki, mikätakki!).

Paleleminen on kurjaa, (sillä kun lämpötila on +5, minä palelen). Mutta ei se mitään, ei minua haittaa oikeasti,



ja ruokakauppareissulla katson kuinka nokkoset kukkivat pientareella kuinka niittykukat huojuvat hentoina tuulessa 



Ja aurinkoisella säällä ajaudun rantareiteille. (Jonain päivänä ? oli siis todistettavasti lämpimämpää).




Tuona päivänä repussa oli vain yksi kirja, vaikka olen jälleen ajautunut tilanteeseen jossa minulla on kolme kirjaa kesken. Lukemisen lomassa sitten selailen edelleen lumoutuneena pientä Jochen Raissin Women In Trees valokuvakirjaa. Ja sisustuslehtiä. Mitä tahansa. Ja opettelen käyttämään älypuhelinta.

Kyllä. Aluksi se oli raivostuttavaa, mutta alan pikkuhiljaa päästä pahimmasta ärsytyksestä eroon. Saatan jopa viihtyä puhelimen kuvatulvan äärellä, olla hetkittäin helpottunut työjuttujen mutkattomuudesta ja sellaisesta. Mutta kuten ystäväni kanssa totesimme, on luuri nykyisin täynnä sitä itseään, ihmisen egoa, egoruokaa. Ja sitä ruokaa jos syö liikaa, tarkoittaa se joko epävarman itsen hukkaamista kuvavirrassa loputtomasti esittäytyvien täydellisten elämien alle, tai sitten ego paisuu ylipainoiseksi ja itseriittoiseksi kuin mikäkin maailman paksuin napa.

Joten pieninä annoksina, inspiraationlähteenä, niin se toimii minulle.


Oikeasti se suurin dilemma kuitenkin on, mitä kirjaa lukisi milloinkin.

Ja niin se toivottavasti pysyykin.


Kirjoittamiselle jää edelleen ja aina - liian vähän aikaa. Asia joka tuntuu pysyvän muuttumattomana, vaikka miten viikkonsa järjestäisi. En ole koskaan pitänyt itseäni "sitten kun" ihmisenä, mutta tiedän olevani näissä asioissa (kuten kaikessa muussakin sen puoleen...) paljon tilaa tarvitseva. Ja kun ei ole pakkoa (sisäistä pakkoa ei lasketa), päivien lomaan kertyy liian vähän tyhjää tilaa, jolloin voisi lilliä niissä omissa päänsisäisissä tiloissaan, joista sitten joko syntyy jotain tai ei.


Ja sitten, on taas se aika vuodesta kun kesäloma on kulman takana. Sieltä se kurkkii, tällä kertaa aika työntäyteisenä. Mutta kaivattuna, sellaisena jota on odottanut jo pitkään. Se sisältää mieluisaa tekemistä, sellaistakin joka aiheuttaa vatsanpohjassa hyvää perhosten siipien kutittelutunnetta...


Joten ihmekös tuo, jos tämänhetkinen olotila on jotensakin haahuileva.

Jos suurimmat haasteet haluaa pitää niiden kolmen kirjan kesken valitsemisessa.

(Joskus, usein, uutisia lukiessa sydäntä särkee kuitenkin niin että pitää hetkeksi kääntää katse muualle. Pitää rakentaa kaunista tietoisesti, mantrata). 





Ja sitten, antaa itselleen ihana haaste: 

Kuuntele kaikki Joni Mitchellin levyt kronologisessa järjestyksessä alusta loppuun.

Apuna toimii The Ultimate Music Guide -lehti. Every album reviewed, sanoo kansiteksti.


Ja sisäsivut ovat täynnä kauniita kuvia.


Kotona sotkuisia palmikoita, Ewald Virtasen pehmeitä 40-luku-replikamekkoja, kissoja sylissä, kainalossa, vieressä, 

peiton alla aamuisin.






Ja se josta aloitamme, se ensimmäinen  albumi.

Song To A Seagull, vuosi 1968.


                                                 




                                                 She will love them when she sees them, 
                                                      They will loose her if they follow -